Hupponen ja Heikkonen maailmanhistoriaa tekemässä

[Veikko Huuska]

Mullistavat ajat nostavat syvällä ollutta ainesta pintaan. Jylhät voimat heittävät esille, ja hyvinkin merkittäviin paikkoihin pieniä ihmisiä, täydestä tuntemattomuudesta. Ja samaan ”tuntemattomaan” nämä hetken airuet usein myös painuvat. Venäjän syksyn 1917 kumoustoiminnan esiin nostamia miehiä olivat Hupponen ja Heikkonen. Heidän työtään ja tointaan ei monikaan nykyisessä Suomessa tunne, mutta ne kestävät kyllä tulla lyhkäisesti tähän kirjatuiksi.

Heikkonen, Johannes Edvardinpoika (Ivan Eduardovits), syntyi Muolaan Yläkuusaan kylässä nahkurin perheeseen 2.10.1892 [HisKi; talollisen poika Johannes Juonaanpoika Heikkonen, s. 2.9.1891, VH], oli töissä Pöllökkälän nahkaverstailla, suutarinopissa, puunkorjuussa, lautatarhoilla ja paimenessa sekä 1907 alkaen puutarhurin opissa Säiniön hovissa. Muutti Pietariin 1910, kiersi kivimiehenä Moskovassa, Riikassa, Tallinnassa, Katerynoslavissa, Kiovassa, Kostromassa, Sevastopolissa ja Nikolajevskissa.

Matkatyömies Heikkonen päätyi Pietariin, marmorimieheksi edenneenä. Siellä Heikkonen osallistui Znamenskaja-aukiolle Moskovan rautatieaseman edustalle pystytetyn keisari Aleksanteri III:n muistomerkin rakentamiseen Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisjuhlan kunniaksi. Muistomerkin rahoittamiseksi järjestettiin kansalaiskeräys niin Venäjällä kuin Suomessakin, ja paljastustilaisuudessa 1909, juuri salamurhayrityksestä onnellisesti selviytynyt keisari Nikolai II puristi liikuttuneena jokaista muistomerkin rakentajaa kädestä ja lahjoitti jokaiselle ”vaihtamattoman” ruplan, puoli pulloa vodkaa, punaisen kasakkapaidan ja valkoisen silkkivyön.

Mutta nälkä on punikki, ja niinpä keisarin antamasta silkkivyöstä tuli marmorimies Heikkoselle ”nälkävyö”. Hän liittyi kumouksellisiin, ja oli helmikuun 1917 vallankumouksen päivinä mukana katutaisteluissa Pietarissa, kumoamassa lahjoittaja-keisariaan. Maaliskuun 1. päivänä 1917 hän liittyi bolshevikkeihin, oltuaan sitä ennen Suomen sosialidemokraattisessa puolueessa ja kielletyssä Marmorityöläisten liitossa. Punakaartiin hän liittyi sen ensimmäisenä perustamispäivänä toukokuussa 1917. Helmikuun vallankumouksen ja lokakuun vallankumouksen 1917 välisenä aikana Heikkonen osallistui aktiivisesti bolshevikkien Pietarin sotilasjärjestön toimintaan. Järjestöön kuului eteviä bolshevikkeja ja Leninin kannattajia, kuten Podvoiski, Jeremejev, Kedrov, Ovsejenko ym.

Lokakuun vallankumouksen alkusoitosta, Talvipalatsin valtausrynnäköstä Heikkonen on kertonut mukana olleen näkökulmasta, ettei se ollut niin suuri ja juhlallinen toimenpide, kuin spektaakkelimaisiin mittoihin venytetty neuvostohistoria sen esitti. Tavallisen rivimiehen mieltä eivät elähdyttäneet kovinkaan suuret odotukset tapahtuman ”historiallisesta” merkityksestä tai sen ”suuruudesta”. Tietämättä yksityiskohtaisemmin mistä oli kysymys he tottelivat käskyjä ja neuvoivat toisiaan, miten aseita käsitellään. Valtaosa oli tottumattomia siviilejä. Öisen rynnäkön jälkeen valtaajien mielessä ei ollut ylinnä suinkaan valta, vaan vilu ja nälkä. Heikkonen kertoo (J. Heikkosen muistelmia: Talvipalatsin valtaus; Punainen Karjala 5.-6.11.1934):

”Barrikadeilla taistelleet huonosti pukeutuneet ja nälkäiset työläiset halusivat tietysti syödä, ja palatsin ruokasalissa oli sopivasti ruokaa. Mutta palatsin palvelusväki meinasi kieltää sen meiltä. Se ei tahtonut edes päästää punakaartilaisia sisälle. Palvelusväki oli siinä määrin piintynyt talon tapoihin, ettei ”huomannut” olosuhteiden muuttuneen. Kun kerran ei päästetty suosiolla, niin mentiin väkisin, kun ei tarjoiltu ruokaa, niin otettiin sitä itse”.

Kumouksen ensipäivinä Heikkonen osallistui Kerenskille uskollisen naispataljoonan itsemurhataistelijoiden tuhoamiseen sekä junkkerijoukkojen nujertamiseen Pietarin miliisilaitoksen päämajan alueella. Lenin arvioi myöhemmin, että vallankumouksen kohtalo ratkaistiin Pulkovan taisteluissa, joihin eturintaman poteroissa osallistui myös Johannes Heikkonen.

Punakaartilainen Heikkonen osallistui Suomen kumoussotaan Kämärässä, Helsingissä, Vilppulassa, Enonrannassa ja Pekkalassa, jossa haavoituttuaan hän palasi Pietariin 7. maaliskuuta 1918. Viikkoa myöhemmin hän muodosti jo Petroskoissa pohjoiselle rintamalle taisteluryhmiä.

Seuranneet vuodet olivat Johannes Heikkoselle työn täyteiset. Hän oli puoluekomitean ja maalaisaktiivien kanssa perustamassa työläisosastoja Kemissä, Sorokassa ja rautatieasemilla. Hän osallistui V.P. Solunin osaston ja Vasténin panssarijunan kanssa Malmin retkikunnan lyömiseen. Toukokuusta 1918 lähtien Heikkonen toimi Yleisvenäläisen erikoiskomission (Tsheka) määräämissä tehtävissä. Hän osallistui lukuisiin vastavallankumousten torjuntaoperaatioihin, mm. ”viinakapinan” kukistamiseen Pietarissa. Jälkeenpäin hän muisteli, miten säiliöistä pumpattiin vodkaa paloletkuja pitkin Nevaan, jolloin letkun kummassakin päässä toimitusta valvoi – konekivääri.

Heikkonen opiskeli Neuvosto-Venäjän ensimmäisellä tykistökurssilla. Jatkossa hän opiskeli Pietarin ylemmillä jalkaväen komentajakursseilla, joiden päätyttyä 26.4.1919 Heikkonen komennettiin Kansainvälisen sotakoulun kurssilaisryhmän mukana Aunuksen rintamalle, jossa hänet nimitettiin Ensimmäisen suomalaisen rykmentin komissaariksi, työtovereinaan mm. Toivo Antikainen, Bruno Lahti ja Eyolf Matsson. Myöhemmin heinäkuulla suomalaiset rykmentit yhdistettiin 6. suomalaiseksi rykmentiksi, jonka komissaarina Heikkonen jatkoi. Heikkosen toiminta sai kiitosta Toivo Antikaiselta ja Aunuksen kommunistiosaston komentaja Filip Jegorovilta. Syksyllä 1919 Heikkonen komennettiin Pietarista Kansainvälisen sotakoulun Suomalaisen oppilaspataljoonan komentajaksi Arkangelin rintamalle brittiläis-ranskalais-amerikkalaista interventioarmeijaa vastaan. Kotlasia puolustavan ryhmittymän komentajana Heikkonen ryhmitti puolustusjoukot hyökkäykseen. Taistelun osanottajat muistelivat, miten hyökkäyksen edellä Johannes Heikkonen antoi viimeiset taistelusuunnitelmaa täsmentävät määräykset, heilautti kevyesti kivääriään ja sanoi: ”Nyt sitä mennään, pojat!” ”Hän hyppäsi ensimmäisenä ulos poterosta , ensimmäisenä kävi kiivaaseen kahakkaan ja poistui siitä hornan kattilasta viimeisenä”, taistelutoveri Dmitri Stepanovits Aleksanrov kertoo.

Punaiset torjuivat Kotlasin luona hyökkääjät, ja ottivat haltuunsa Arkangelin 21. helmikuuta 1920. Johdon käskyn menestyksellisestä täyttämisestä, urhoollisuudesta ja taitavasta yksikön johtamisesta Johannes Heikkonen palkittiin Punaisen lipun kunniamerkillä.

Kohta jo Suomalainen kurssipataljoona komennettiin Puolan rintamalle. Täälläkin Heikkonen jatkoi omalla tyylillään: hänelle esitettiin Punaisen lipun toista kunniamerkkiä urhoollisuudesta ja taistelutehtävän menetyksellisestä suorittamisesta, sekä annettiin nuhteet omavaltaisesta poistumisestaan rykmentin komentopaikalta. Myöhemmin hänet komennettiin Kansainvälisen sotakoulun kurssilaisrykmentin johtoon Kronstadtin kapinan kukistamistoimissa. Kiimasjärven hiihtoretkellä Heikkonen toimi komentaja Antikaisen apulaisena ja ensimmäisen komppanian päällikkönä. Heikkonen teroitti miehilleen omaa taistelustrategiaansa: ”Meidän iskujemme pitää olla äkillisiä kuin sydänhalvaus”. Kiimasjärven retkelle osallistunut Toivo Vähä luonnehti kaksi vuotta esimiehenään ollutta Heikkosta näin: ”Hänellä on erikoinen lahja – kyky muuttaa vaikeimmatkin asiat yksinkertaisiksi ja sitten ratkaista ne”.

Johannes Heikkonen kutsuttiin Moskovan kaupunkineuvoston juhlaistuntoon 12. maaliskuuta 1922 selostamaan Kiimasjärven tapahtumia. Heikkosen puheenvuoro oli lyhyt, suomalaiskansalliseen tapaan:

”Minä olen Karjalan rintamalta, Kansainvälisen sotakoulun osastosta. Tervehdin Moskovan neuvostoa osaston nimissä. Minulla ei ole paljonkaan sanottavana, koska alustaja on jo sanonut kaiken. Osaston mukana taivalsimme Karjalassa 30 vuorokauden aikana 1.025 virstaa ja saavuimme Pietariin 5. maaliskuuta. Osasto odottaa uusia määräyksiä ja on valmis lähtemään minä hetkenä hyvänsä. Ei muuta”. (Suosionosoituksia).
(Ote Moskovan kaupunkineuvoston istuntopikakirjoitustallenteesta).

Venäjän Vallankumouksellisen sotilasneuvoston päiväkäsky numero 116, päivämäärällä 7. toukokuuta 1922 kertoo komppanianpäällikkö Johannes Heikkosen toiminnasta:

”Osallistuessaan vihollisen selustaan tehtyyn vertaansa vailla olevaan hiihtoretkeen Heikkonen johti taitavasti komppanian taistelutoimintaa osoittaen henkilökohtaista rohkeutta ja tuotti siten sotakoululle himmentymätöntä kunniaa”.

Heikkoselle luovutettiin (jo kolmas) Punaisen lipun kunniamerkki, hänet palkittiin myös Karjalan rintaman rehellinen sotilas – mitalilla. Myöhemmin hän muisteli liikuttuneena tapaamistaan Leninin kanssa. Lenin pyysi häntä välittämään kaikille Kiimasjärven retken osanottajille neuvostohallituksen kiitokset.

Sittemmin Heikkonen lähetettiin Karjalaan, jossa hän uhrasi paljon voimia kansallisen yksikön, suomalaisen jääkäripataljoonan, muodostamiseen. Lisäksi hän toimi joukkojen aluehallinnon poliittisen sihteeristön päällikkönä ja kohta tämän hallinnon päällikkönä. Tässä roolissa hänet vuonna 1924 (ansioluettelon teksti) ”Komennetaan Petroskoista Moskovaan kunniavartioon osallistumista varten kansankomissaarien neuvoston puheenjohtajan V.I. Leninin hautauksessa”. Leniniltä kädenpuristuksen saanut Heikkonen seisoi lähellä, kun mestarille jätettiin viimeiset hyvästit.

Petroskoihin perustettu sota-asiainkansankomissariaatti toimi Leningradin sotilaspiirin alaisena. Sotakomissaariksi nimitettiin punakomentaja Johannes Heikkonen, joka palveli divisioonankomentajan sotilasarvossa (2 vn). Hän johti myös vapaaehtoisen maanpuolustusjärjestön Osoaviahimin toimintaa. Heikkosen periaatteena oli Markku Salomaan mukaan clausewitzlainen lähtökohta, että ”armeijan rakenne kuvastaa maan ja hallituksen yleisiä poliittisia pyrkimyksiä”, joita myös Karjalan (kansallisten) joukkojen tuli heijastaa. Neuvosto-Karjalan sotilaskomissaari 1928 ja Karjalan korkeimman neuvoston toimeenpanevan keskuskomitean sihteeri 1933.

1930-luvun alussa, kanadansuomalaisten Karjalan siirtolaisten rakentaessa Petroskoin hallitusaukealle Leninin muistomerkkiä, Heikkonen toimi kokeneen marmorimiehen auktoriteetilla rakennustyön neuvonantajana.

”Neuvosto-Karjalan puolesta” –teoksen mukaan Johannes Heikkonen yleni sotilasurallaan kenraalimajuriksi, kunnes siirtyi 1930-luvulla siviilitehtäviin.

Myöhemmin Heikkonen toimi Mujejärven piirin puoluesihteerinä pureutuen hänelle ominaisella tarmolla maa- ja metsätalouden kehittämistyöhön. Karjalan toimeenpanevan keskuskomitean sihteerinä hänelle esitettiin merkittävistä ansioista Karjalan ASNT:n talouden ja kulttuurin kehittämisessä Työn punaisen lipun kunniamerkkiä. Siviilissäkin entinen sotilas osoitti kyvykkyyttään, menettämättä miehekkäästä lujuudestaan rahtuakaan. Osoituksena tästä olkoon tunnetun urheilijan ja yhteiskunnallisen toimihenkilön Aarne Kivekkään (alias Helsingin Jyryn juoksija Aarne Sippola) muistelmat siitä, miten Heikkosen sormi oli alkanut kroonisesti vihoitella. Lääkärit päättivät Heikkosen suostumuksella amputoida sormen. Puudutusaineita ei Karjalassa liiemmälti ollut. Kyllästyneenä pitkäksi venyneeseen sahalla nirhaamiseen, Heikkonen keskeytti tohtorien työn, asetti sormensa pöydän reunalle, otti esille oman puukkonsa ja naps – katkaistu sormi tipahti lattialle.

Vanhan Kalevalan 100-vuotisjuhlat järjestettiin näyttävästi Petroskoissa 1935. Julkaistiin ulkoasultaan hieno Kalevalan juhlapainos. Pääjuhlassa toimeenpanevan komitean sihteeri Johannes Heikkonen julisti, että Uhtuan piirin nimi on muutettu Kalevalan piiriksi, olihan Uhtua keskeisin tanner Lönnrotin Kalevalan kokoamistyössä.

Johannes Heikkonen erotettiin tehtävistään huhtikuussa 1935 ja siirrettiin Kiestingin piirin puoluekomitean sihteeriksi, oli samalla myös VKP(b):n Petroskoin komitean sihteeri. Vangittiin 10.9.1937, kidutettiin, mutta ei tunnustanut mitään, erotettiin puolueesta syyskuussa. Tuomittiin 10.10.1937 ammuttavaksi, mutta kuoli sokeaksi kidutettuna Leningradin ”Suuren talon” vankilan sairaalassa 6.11.1937. Tuossa vaiheessa vainojen toimenpiteet olivat muotoutuneet teollisen toiminnan prinsiippejä mukaileviksi; erilaiset tunnustuksenhankintamenetelmät, patukointi arkoihin paikkoihin, kynsien repiminen, vesihoidot, valvottaminen jne. Mikko Ylikangas kertoo, miten Suomen jaoston päällikkönä 1937-1938 toiminut valtiollisen turvallisuuden luutnantti Semen Zanin on Jezovin vaihduttua Berijaksi ilmoittanut puoluekomitealle, miten hänen esimiehensä, vastavakoiluosaston päällikkö Jakov Perelmutr oli jatkuvasti hiostanut jaostojen päälliköitä, että ”kolmannen osaston tuli saada joka päivä ainakin 100-120 tunnustusta”. Jokaiselle tutkijalle asetettiin henkilökohtainen tulostavoite: oli otettava 2-4 tunnustusta yössä.

Johannes Heikkonen, mies joka kätteli Leniniä, rehabilitoitiin suojasään aikaan 9.12.1955.

Johanneksen seitsemän vuotta nuorempi veli Esaias seurasi häntä Venäjälle, ja kohtasi samanlaisen lopun;

Heikkonen Esaias Edvardinpoika [HisKi; loisen poika Esaias Joonaanpoika Heikkonen], s. 20.4.1899 Muolaa, loikkasi Venäjälle 1928, asui Karjalassa Rukajärven piirin Kotshkomassa ja työskenteli kirvesmiehenä. VKP(b):n jäsen. Vangittu 5.2.1938 kansanvihollisen veljenä, tuomittu 28.3.1938 syytettynä neuvostovallan kumoamiseen yllyttävää aineistoa sisältävän propagandan tuottamisesta sekä vastavallankumouksellista toimintaa harjoittavaan salakoplaan kuulumisesta. Ammuttu niskalaukauksella Karhumäen lähellä Sandarmohin teloituslanssilla 22.4.1938. Rehabilitoitu perestroikan aikana 5.6.1989.

HisKi:n mukaan Heikkosen perheessä oli yhteensä 8 lasta; vanhin Anna Maria oli äidin Hetti Meron ensimmäisestä avioliitosta, leskeksi jäätyään Mero avioitui kohta uudelleen talollinen, läksein, loinen Juona/Joonas Heikkosen kanssa ja saivat vuosien 1889-1903 aikana seitsemän yhteistä lasta.

*

Ja sitten tämä Hupponen.

Ville tai Wiljo Matinpoika Hupponen syntyi Viipurin Kelkkalassa (Ylivedellä) lampuotin poikana 24.4.1895, asui Käkisalmen Mutalahdella. Osallistui Suomen kapinaan 1918 ja tuomittiin vankilaan 12 vuodeksi. Karkasi Lappeenrannan vankileiriltä maaliskuussa 1921 ja siirtyi Venäjälle. Valmistui Pietarin Kansainvälisestä sotakoulusta punakomentajaksi syyskuussa 1923. Oli Uhtuan osuuskaupan myyjänä 1926. Viimeksi asui Jyvälahden Alajärvellä kolhoosilaisena, kuului VKP(b):hen.

Läskikapinassa, Pohjois-Suomen metsätyömiesten kansannousussa talvella 1922 Viljo Hupponen toimi punakomentajana. Hän sekä ainakin kapinapäällikkö Myyryläinen sekä punakomentajat Axel Hellman ja Otto Niemelä palkittiin Punaisen lipun kunniamerkillä. Hän kävi Pietarin Kansainvälisen sotakoulun ja valmistui syksyllä 1923, Läskikapinan kumppaneidensa Juho Joen, Arvo Lahden ja Toivo Tanin kanssa. Samalla kurssilla opiskeli myöskin oululaissyntyinen, alan miesten tuntema salamies Frans Jaakko Klemetti, aka Robert Palo.

Viljo Hupponen vangittiin 30.10.1937, tuomittiin 13.2.1938 vakoilusta syytettynä ja ammuttiin Karhumäessä 5.3.1938. Todettu syyttömäksi tuomionalaisiin tekoihin 15.5.1957.

Mutta miksi Hupponen on tässä jutussa mukana?

Aamuyöllä noin kello 2, lokakuun 26. päivänä (uutta ajanlukua 8. marraskuuta) 1917 rynnäkkö Talvipalatsiin. Sen suorittaa pieni erillinen komennuskunta varsinaisista joukoista, joita johtaa kaksi sotilaallisen vallankumouskomitean jäsentä. Vasta komennuskunnan jäljessä asteli punakaartilaisjoukko ja sitten irtain väkijoukko. Rynnäkkö on hetkessä ohi.

Lenin (Uljanov) lausuu saksaksi Trotskille: ”Tämä kaikki saa pääni pyörälle”. Joidenkin käännösten mukaan ”kaikki tämä huippaa minua!”.

Kaikki on sujunut niin ällistyttävän nopeasti, uskomattoman helposti. Suuri yleisö ei tapahtuneesta vielä tiedä, eikä kaiken sekasorron keskellä ehkä välitäkään tietää – vielä. Pietarin ravintolat ja teatterit ovat Talvipalatsin valtausyönä auki normaalisti ja oopperan ohjelmassa menee Boris Godunov.

Näistä maailmanhistoriallisista päivistä, ”kymmenestä päivästä jotka muuttivat maailmanhistorian”, on olemassa kahden tapahtumien keskellä olleen suomalaisen muistelmat. Eino Rahja, Lohtajan Rahjan kylästä juurensa omaava, oli bolshevikkipuolueen keskuskomitean määräämä henkivartija Vladimir Uljanoville (Lenin), ja saattoi Leninin vallankumousyön iltayön tunteina läpi kaaostilassa olevan Pietarin kaupungin bolshevikkien komentokeskukseen Smolnaan. Smolnassa tapahtumien kulkua johti sotilaallinen vallankumouskomitea, joka oli käytännössä VSDTP:n sotilasjärjestön ”esikunta”. Se oli astunut ”maan alta maan todelliseksi hallitukseksi” ja sen jäsenenä toimi myös yksi suomalainen bolshevikki A.I. Hupponen.

Oliko tämä A.I. Hupponen Viljo Ville Hupponen? Vai oliko hän Viljon velimies tai isä, vai oliko hän ihan joku muu mies? Mies, josta kukaan ei enää tiedä mitään.

Mutta tapahtumien arvaamattomassa, suuressa ryöpyssä, nousee esiin suomalainen mies, tuntematon nimi. Tuntematon Hupponen. Hän on suoraan tapahtumien ytimessä, ja näyttää uppoutuvan ytimen syövereihin, täydellisen tuntemattomana, mutta kuitenkin maanmiehenämme. Suuren imperiumin haltuunsa yhtenä yönä ottavan sotilaallisen vallankumouskomitean jäsen. Väliaikainen hallitus, Kerenskin johtama, on kaatunut ja sen johtaja on loikannut Yhdysvaltojen lähetystön diplomaattiautoon.

Vallankumouskomitea johtaa Venäjää. Mutta samalla se johtaa myöskin Suomen suuriruhtinaskuntaa. Suomen johdossa on ensimmäisen kerran suomalainen mies, yksi monijäsenisen vallankumouskomitean miehistä. Mutta kuitenkin yksi ja suomalainen!

Tuntematon Hupponen. Mies, joka istui Lenin johtaman sotilaallisen vallankumouskomitean pöydässä.

Lähteitä:
Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917-1922. SKS, 2006.
Markku Salomaa: Punaupseerit. WSOY, Helsinki 1992.
Arvo Ylärakkola: Edvard Gylling, Itä-Karjalan suomalainen rakentaja. Otava, 1976.
Eila Lahti-Argutina: Olimme joukko vieras vain. Venäjänsuomalaiset vainouhrit Neuvostoliitossa 1930-luvun alusta 1950-luvun alkuun. Siirtolaisuusinstituutti, 2001.
Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917-1940. Aleksanteri-instituutti, 2004.
Jorma & Päivi Tuomi-Nikula: Nikolai II, Suomen suuriruhtinas. Atena, 2010.
Dmitri Aleksandrov: Johannes Heikkonen. Elämäkerta. Carelia n:o 2/2011, s. 24-36.
Veikko Huuskan arkisto.

[historioija]

He olivat oikeassa paikassa oikealla hetkellä - tai väärällä... Historia tekee sankarin tai konnan, ja päinvastoin.