Siltala jatkaa prof. emer. Klingen päiväkirjojen julkaisemista; uusimman (2010 - 2011) niteen nimeksi on pantu Tanskan sää. Mikäpä siinä, kyllähän Klingen päiväkirjatekstejä lueskelee ihan historiallisena viihteenä, olkoonkin että hänen viljelemänsä teemat ja kannanotot alkavat päiväkirjasarjan tässä vaiheessa jo paljolti olla ennelta arvattavissa ja kuluneen tuntuisia.
Jo aikaisemmista niteistä tuttua Hitlerin Saksan roolin revisiota Klinge jatkaa uusimmassakin kirjassaan. Toinen maailmansotakin olisi hänen mukaansa "kannattanut" välttää antamalla natsi-Saksalle periksi. "Maksoiko Hitlerin korvaaminen Stalinilla todellakin koko tuon vaivan, menetykset ja kärsimykset?" kysyy emerituksemme. Kuvatessaan edesmenneen ystävänsä Martti Linkolan muistotilaiuutta maaliskuussa 2011 Klinge tulee valottaneeksi ajattelunsa taustoja laajemminkin. Hän mainitsee tilaisuudessa pitämässään puheessa viitanneensa Martti Linkolan "Suur-Saksa-nostalgiaan" ja siihen, että tämä "jatkuvasti kritisoi angloamerikkalaisen itserakkaan sotahistorian tekopyhyyttä". Lukija tuskin erehtyy, jos olettaa Klingen aikaisempien esiintymisten perusteella tämän pitkälti jakavan edesmenneen ystävänsä mielipiteet. Edelleen: "Tähän puuttui sitten omassa puheessaan Pentti Linkola valittaen suuresti Toisen maailmansodan onnetonta kapitalistis-kommunistista lopputulosta." Oman sitoutumisensa Klinge tuo esille seuraavan virkkeen alussa: "Ehkä me olemme viimeisiä asian näinkin ymmärtäviä; jo 50-luvun lopulla yliopistoon tulleet ja varsinkin 60-lukulaiset kasvoivat amerikkalaisen yksipuolisen mediaherruuden totuuksiin, 70-luvulla jotkut, tosin vähemmistö, neuvostotulkintaan." Mieleen muistuu mm. Pentti Linkola aikoinaan (1900-luvun lopulla?) Hiidenkivi-lehdessä julkaisema "kauhea" vuodatus, jossa ylistettiin Hitlerin Saksaa kulttuurin ja sivistyksen kannattajana ja muistaakseni viitattiin juuri nostalgisesti ihannoiden Reichsführer-SS Heinrich Himmlerin Suomen-matkaan kesällä 1942. Tämä assosioituu lukijan mielessä puolestaan Klingen akateemiseen mentoriin ja idoliin Eino E. Suolahteen. Muistan joskus lukaisseeni Suolahden suppeaksi jääneet muistelmat (Nennon talviset tarinat). Mieleen on jäänyt valokuva, joka esittää lääkintäkenraali Eino Suolahtea vastaanottamassa ilahtuneesti myhäillen huvilallaan arvovierasta. Dignitäärien välissä häärii touhukkaana "esittelevänä adjutanttina" nuori luutnantti (?) Eino E. Suolahti. Voisiko olla niin, että juuri tällaisesta nuoren Klingen olettamastani henkisestä taustayhteisöstä ja silloin omaksutusta arvomaailmasta nousevat nyt 75 vuotta vastikään täyttäneen emerituksen kannanotot?
Palaan vielä Pentti Linkolan Hiidenkivi-artikkeliin. Muistelen, että tässä sepustuksessaan kirjoittaja myös manasi vuoden 1918 punaiset alimpaan helvettiin "alhaisona". Myös Klinge vastoin tapojaan joutuu likaamaan kätensä tällaiseen aiheeseen tyrmätessään Jörn Donnerin viime talvena esitetyn tv-sarjan Mannerheimista. Klinge puuttuu kesän 1918 punavankikysymykseen. Irrotettuaan -aiheellisesti, tältä osin - Mannerheimin vastuusta tapahtuneeseen Klinge ulottaa puhdistuksensa myös Svinhufvudin senaattiin:
"Kyllä Donnerinkin olisi täytynyt ymmärtää, että kun Senaatilla ei ollut käytössään mitään kunnollista armeijaa eikä poliisivoimia - - valtava, osin punakaarteiksi jo kerran järjestäytynyt punaisten joukko ei ollut mikään vaaraton tekijä."
Kerrataan vielä: kesän 1918 täysin maahan lyöty, tuhansien pikateloitusten verottama, nälkään ja tauteihin nääntyvä punaisten joukko ei ollut mikään vaaraton tekijä. Rohkenisiko sanoa: täysin naurettavaa puhetta historian emeritusprofessorilta (ja akateemikolta in spe?).
Vähän myöhemmin Klinge vielä kiittelee siitä, että "[e]nsimmäiset suuret amnestiaratkaisut tehtiin jo 30.XI ja 7.XII 1918 Svinhufvudin päätöksellä". Svinhufvudin motiivitaustasta kokonaisuudessaan Klinge sen sijaan vaikenee täysin. Svinhufvud lausui ns. porvarillisten puolueiden valtuuskunnassa 9. marraskuuta 1918: "Myös valkoisten törkeät väärinkäytökset samanaikaisesti häivytetään pois" (lainaus teoksesta Itsenäisyyden muotoilijat. Porvarillisten puolueiden valtuuskunta 1917 - 1919). Mikäli Tuulikki Pekkalaisen tänä syksynä ilmestyneeseen, sisällissodan punaisia naiskohtaloita käsittelevään kirjaan on luottamista, näihin "häivytettäviin" eli valkoisen terrorin "törkeiden väärinkäytösten" toimeenpanijoihin kuului Svinhufvudin oma poika.