Karl Torsten Wadenstjerna - kenraali jonka Mannerheim retusoi historiasta I-osa

[Veikko Huuska]

Tuoteseloste: Tutkimuksellinen kompilaatio ja maisemamaalaus, aiheena unohdettu mies ja hänen kohtalonsa. Laajuus: 10.853 sanaa.

Johdanto

Mannerheim oli tunnetusti vaikea esimies. Missä Mannerheim, siellä eripuraa, arvovaltakiistoja, pelkoa, hännystelyä, suosikkeja, putoavia päitä. Jos mies asettui Mannerheimia vastaan tai hänen kilpailijakseen, hänen pelinsä oli pelattu, olivat hänen argumenttinsa miten päteviä tahansa. Monet ovat ne miehet, jotka menettivät asemansa ja uransa Mannerheimin lähellä.

Eräät, ne joita Mannerheim erityisesti inhosi, hän pyrki tehokkaasti poistamaan näyttämöltä.

On eräs korkea upseeri, Mannerheimia vanhempi, hänen kanssaan samat sotakoulut käynyt ja Venäjän armeijassa palvellut, rankingissa ylempi ja rintamakomentajana menestyksellisempi. Tämä mies oli kenraaliluutnantti siinä, missä Mannerheim oli kenraalimajuri; tämä mies oli divisioonankomentaja siinä missä Mannerheim oli rykmentinkomentaja.

Mutta Mannerheim oli Valkoisen armeijan ylipäällikkö, ja tämä mies, josta kerron, saapui myöhään hänen päämajaansa, eikä päämajasta löytynyt sijaa kenraaliluutnantille.

Tämä mies oli kenraaliluutnantti Karl Torsten Wadenstjerna.

Hänet Mannerheim torjui päämajasta. Nöyryytti hanttiviralla. Hänet Mannerheim retusoi historiasta.

Mannerheimin Muistelmat I-II –teoksen henkilöluettelossa on mainittu paljon ihmisiä Mannerheimin elämän varrelta, siinä on yksintein laskien 520 nimeä.

Mutta kenraaliluutnantti Wadenstjernan nimeä siinä ei mainita. Ei kertaakaan.

Samoin Mannerheimin uskollinen ja kunnioittava sukulaismies, Stig Jägerskiöld ei 8-osaisen Mannerheim –elämäkertansa sivuilla mainitse kenraaliluutnantti Wadenstjernaa kertaakaan. Hän ei kerta kaikkiaan kuulu Mannerheimin luomaan historiakuvaan.

”Suomen Vapaussota vuonna 1918” teoksen IV-osassa (1923) selostetaan, ainoassa maininnassa Wadenstjernasta, s. 154-155:

”Päämajaan järjestettiin tutkinto- ja poliisiasiain kanslia, joka luettiin etappilaitokseen kuuluvaksi. Sen päälliköksi nimitettiin varatuomari O. Procopé päiväkäskyllä (N:o 3) helmikuuna 18 p:ltä. …Seurauksena olikin, että työt kansliassa jaettiin työtaakan lisääntymisen takia päiväkäskyllä (N:o 46) huhtikuun 25 p:ltä kolmeen eri osastoon, joilla itse kullakin oli oma päällikkönsä. Nämä päälliköt olivat sotilaspoliisipäällikön alaisia. Osastot olivat seuraavat: poliisiasiain,- vankilatoimen- ja tutkintoasiainosasto. …
Tässä yhteydessä nimitettiin päämajan tutkinto- ja poliisiasiain päällikkö Procopé sotilaspoliisipäälliköksi ja merkittiin armeijan luetteloihin reservimajurina. Tutkintoasiainosaston päälliköksi määrättiin pormestari Gustaf Aminoff ja vankilatoimenosaston päälliköksi vankilanjohtaja V.O. Juvelius.
Jo päiväkäskyllä (N:o 23) maaliskuun 14 p:ltä oli ylipäällikkö asettanut erityisen sotavankien ylitarkastajan ja nimittänyt tähän virkaan kenraaliluutnantti T. Wadenstjernan. Hänen tuli viipymättä ryhtyä jaoittamaan sotavangit eri vankileireihin ja huolehtimaan välttämättömien parakkien rakentamisesta, töiden ja ravinnon hankkimisesta j.n.e. Sotavankien ylitarkastaja oli välittömästi sotilaspoliisipäällikön ja hänen kauttaan etappipäällikön alainen.”

Näin ollen Suomen valkoisen armeijan ylipäällikkö kenraaliluutnantti Mannerheim määräsi kenraaliluutnantti Wadenstjernan esimiehiksi varatuomari O. Procopén ja tämän esimiehen etappipäällikkö majuri Rudolf Waldenin. Etappipäälliköksi oli 18.2.1918 määrätty eversti G. Theslöf, ja kun Walden määrättiin 6.3. hänen seuraajakseen Mannerheim samalla ylensi Waldenin everstiluutnantiksi, kuten tunnettua ilman muodollista sotilaskoulutusta.
* * *
Suomen Armeijan Tarkastavat Kenraalit kautta aikojen:

14.3.1918 - 27.5.1918: kenraaliluutnantti Karl Torsten WADENSTJERNA,
27.5.1918 - 4.3.1919;
4.4.1919 - 6.7.1920: kenraaliluutnantti Paul Bruno von GERICH,
6.7.1920 - 22.5.1926;
22.5.1926 – 16.5.1926: jalkaväenkenraali Karl-Fredrik WILKAMA,
16.5.1926 – 12.1.1933;
12.1.1933 – 29.9.1938: kenraaliluutnantti Aarne SIHVO,
29.9.1938 – 11.4.1940;
11.4.1940 – 18.6.1941: kenraaliluutnantti Harald ÖHQUIST.
Kotitehtävä: Kuinka monta kenraalia joutui ”Tarkastavan kenraalin” postille juuri Mannerheimin toimenpitein?
* * *

Kuka oli Karl Torsten Wadensterja?

Wadenstjerna –suku.

Suomen Ritarikunta- ja Aateliskalenteri 1923 kertoo:

WADENSTJERNA

Aatelissuku numero 98.

Ruotsalainen aatelissuku Upplandin Dalbystä; kutsuttiin aiemmin nimellä Wadensten; aateloitu vuonna 1702; otettu käyttöön vuonna 1703 järjestysnumerolla 1387. Merkitty Suomen Ritarihuoneen matrikkeliin vuonna 1818. Miespuolinen sukulinja sammunut vuonna 1819 ja naispuolinen vuonna 1856.

Adoptoitu Sukuhaara.

Polveutuu Skirsbysta, Wäxjön maaseurakunnasta Ruotsista; kutsuttu aiemmin nimellä Colliander; aateloitu ja adoptoitu vuonna 1802; otettu käyttöön vuonna 1807. Merkitty Suomen Ritarihuoneen matrikkeliin vuonna 1818, minkä jälkeen ei ole ollut edustettuna Ruotsissa.

KARL TORSTEN [WADENSTJERNA]
(vanhemmat: Eversti Karl Johan Wilhelm Wadenstjernan ja Maria Karolina Johanna von Boerger),
Syntynyt 16. heinäkuuta 1861;
toiminut Kenraaliluutnanttina ja Divisioonan komentajana Venäjän palveluksessa.
Ansiomerkkejä: Runsaasti Venäjän korkeita ansiomerkkejä, mm. Venäjän Vladimirin kunniamerkki toinen luokka miekkojen kera; sama ensimmäisen luokan merkkinä miekkojen kera; Venäjän Pyhän Yrjön miekka maininnalla ”Urheudesta”.
Avioitunut 16. lokakuuta 1891 Alexandra Aigustoffin kanssa, joka syntynyt 24.11.1870; asuu Helsingissä.

Lapset:
Anatol, syntynyt 17.8.1895.
Nathalie, syntynyt 11.8.1892; avioitunut 1910 Venäjän palveluksessa olevan eversti Boris Glavatskyn kanssa; nyttemmin leski.
Maria, syntynyt 7.12.1901; elää Helsingissä.

Suvunpäämiehen Sisarukset;
Karl Johan Arhur, syntynyt 20.8.1864; Pankkimies.
Maria Ingeborg, syntynyt 13.1.1863; avioitunut 1888 Pastori Wilhelm Georg Johannes Bielenstein, Kuurinmaan Alt-Rahden; leski vuodesta 1919.
Aina Maria, syntynyt 8.8.1864; avioitunut 1894 Kartanonomistaja Carl Theodor von Villou; leski 1919.
Maria Selma Mathilda, syntynyt 18.11.1868.

Suvunpäämiehen Isän veljet:
Edesmenneen Luutnantti Johan Robert Wadenstjernan ja vaimonsa Henrika Sofia Boismanin lapset;

I Pojat, edesmennyt Esikuntakapteeni Evert Johan Knut Wadenstjernan puoliso, Rouva Olga von Ammondt, aatelissukua numero 204, syntynyt 1.7.1839; avioituneet vuonna 1866; Leski 1897; elää Helsingissä.

Heillä lapsi;
1. Hugo Johan Wilhelm, syntynyt 14.3.1867; Kauniaisten (Grankulla) rautatieaseman asematarkastaja, saanut Vapaussodan muistomitalin solkineen; avioitunut30.8.1891 Elin Alina Konsinin kanssa, joka syntynyt 3.2.1867.

Heillä lapset:
Arne Edvard, syntynyt 11.11.1894; Pankkivirkamies Pohjoismaiden Yhdyspankin pääkonttorissa Helsingissä, Vapaussodan muistomitali solkineen; asuu Kauniaisissa.

Werna Linnea, syntynyt 2.9.1892; avioitunut 22.4.1922 Meksikon Helsingin konsulin Ernst Olof Hjeltin kanssa, joka syntynyt 1.5.1894.

Mary Ethel, syntynyt 17.12.1898; avioitunut 22.7.1922 Hovioikeuden auskultantti Runar Hällströmin kanssa, joka syntynyt 5.11.1895; asuvat Imatralla.

Luutnantti J.R.W:n ja vaimonsa HSB:n lapsia;

2. Helmi Sofia, syntynyt 16.11.1868; elää Helsingissä.

3. Aline, syntynyt 9.4.1870; elää Hangossa.

II. Fredrika Carolina Elvira, syntynyt 20.5.1831; perijätär; asuu Porvoossa.

Lähde: Finlands Ridderskaps och Adels KALENDER 1923. Enligt Uppdrag af Riddarhusdirektionen.
Utgifven af Oscar Wasastjerna, Riddarhusgenealog.
Tionde Upplagan.
Helsingfors 1922.
Söderström & C:o Förlagsaktiebolag.

VELJEKSET

Sua Wadenstjernan nimi kauhistaa?
Tarua julmaa tarkoitat, ma pelkään:
kuink´ elon myrskyss` etsein valkamaa
käy veli, mutta veli karkoittaa
takaisin hänet tuiskuhun yön selkään.

Menepä Joutsijärven tienoillen,
taloa siellä ikäkoivut varjoo:
jos synkk`on yö tai päivä valoinen,
majahan käy vain, suojaa vieraallen
Juhana Wadenstjerna vanhus tahtoo.

J.L. Runeberg: Vänrikki Stoolin tarinat. Suom. Paavo Cajander.

Tietoja Vänrikki Stoolin runoissa mainituista henkilöistä ja paikoista ym. selityksiä:

Wadenstjerna, Kaarle Vilhelm, syntynyt 1751, oli taistellut 1788-1790 ja kohonnut everstiluutnantiksi; hän oli Viaporissa sotaneuvoston jäsen, kun linnoitus luovutettiin venäläisille. Hän asui [Suomen] sodan jälkeen yksityishenkilönä Suomessa ja kuoli Laukaassa 1819. Wadenstjerna oli ruotsalaisen Wadenstjerna-aatelissuvun viimeinen miesjäsen; mutta 1802 [hänet] aateloitiin ja kirjoitettiin Wadenstjerna-aatelissuvun jäseneksi, Kaarle Vilhelm Wadenstjernan lailliseksi ”ottopojaksi”, hänen sotatoverinsa ja lankonsa Otto Juhana Colliander, joka oli toinen [Runebergin Veljekset-runon] ”veljeksistä”, ”Juhana Wadenstjerna vanhus”.
Tämä Juhana Colliander-Wadenstjerna oli syntynyt 1764 ja taisteli myös Kustaan kuninkaan sodassa; sitten hän oli eronnut sotapalveluksesta majurin aja eli Kalhon Kartanossa Hartolan pitäjässä likellä Joutsijärveä, mutta kuoli jo huhtikuussa 1809.
Kerrotaan, että iloisessa seurassa Juhana Colliander-Wadenstjerna oli kerran ankarasti moittinut Kaarle Vilhelm Wadenstjernaa Viaporin antautumisen johdosta, niin että he joutuivat kiivaaseen sanakiistaan; tämä tapaus on antanut Runebergille aiheen runoelmaan.

Joutsijärvi, Hartolan ja Sysmän rajaseuduilla Itä-Hämeessä.


Henkilötiedot;

Karl (Carl) Torsten Wadenstjerna,
s. 16.6.1861 Mitau (nyk. Jelgava, Latvia), Kuurinmaan kuvernementti, Venäjän keisarikunta.
k. kesällä [heinäkuussa?] 1920 Holmogory, Arkangelin kuvernementti, Neuvosto-Venäjä; punaiset teloittivat yhdessä viidensadan muun valkoupseerin kanssa ilmeisesti heinäkuussa 1920.
Wadenstjerna oli suomalainen kenraaliluutnantti, joka toimi Suomen sisällissodan aikana sotavankileirien ylitarkastajana.

Vanhemmat:
eversti Carl Johan Vilhelm Wadenstjerna, s. 6.4.1823 Kalhon kartano, Hartola – k. 10.7.1879 Mitau (Jelgava), Kuurinmaan kuvernementti, Venäjä ja Maria Christina Johanna von Boerger, s. 3.2.1834 Mitau – k. 29.11.1868 Mitau. Puolison vanhemmat: Carl Heinrich von Boerger ja Caroline Margarethe.

Puoliso:
Vihitty Tsarskoje Selo, Pietarin kuvernementti, Venäjä 16.10.1891; Alexandra Nikolajevna Aigustova, s. 24.11.1870 Pietari – k. 27.4.1944 Helsinki. Oli kuollessaan 73 vuoden ikäinen.
Puolison vanhemmat: eversti Nikolai Alexejevits Aigustov ja Nadeszda Ivanovna Stjeglova.

Lapset:
Nathalie, s. 11.8.1892 Tsarskoje Selo, Pietarin kuvernementti, Venäjä – k. 9.3.1982 Montreal, Kanada;
Anatol, s. 17.8.1895 Mitau – k. kesällä 1920 Holmogory, Arkangelin kuvernementti, Venäjä [teloitettu isänsä kanssa heinäkuussa 1920?];
Maria, s. 7.12.1901 – k. 23.8.1967 Helsinki.

Sotilasura:
Karl Torsten Wadenstjerna tuli 9.7.1874 [13-vuotiaana] oppilaaksi Suomen kadettikouluun Haminaan. Valmistuttuaan koulusta hänet ylennettiin vänrikiksi ja määrättiin palvelukseen Henkivartioväen 4. keisarillisen perheen tarkk`ampujapataljoonaan 24.8.1883. Hänet ylennettiin 12.9.1884 aliluutnantiksi ja 11.9.1887 luutnantiksi sekä määrättiin 30.9.1887 mainitun pataljoonan sihteeriksi. Hänet siirrettiin pataljoonan aseiden hoitajaksi ja aseettoman komennuskunnan esimieheksi 12.4.1888, pataljoonan opetuskomennuskunnan päälliköksi 20.5.1889, 3. komppanian päälliköksi 30.12.1892 ja H.M. komppanian päälliköksi 17.6.1893. Wadenstjerna ylennettiin alikapteeniksi 29.4.1894 ja kapteeniksi 30.4.1899 sekä määrättiin pataljoonan taloudenhoitajaksi 21.6.1899. Ylennys everstiksi seurasi 19.12.1903.

Wadenstjerna määrättiin 23.8.1908 147. Samaran jalkaväkirykmentin komentajaksi, mistä tehtävästä hänet 3.5.1910 siirrettiin 12. tarkk´ampujarykmentin komentajaksi. Hänet ylennettiin kenraalimajuriksi 27.4.1913, määrättiin 48. jalkaväkidivisioonan 2. prikaatin komentajaksi asetettuna armeijan jalkaväkeen 17.7.1913 ja 5. jalkaväkidivisioonan 2. prikaatin komentajaksi 30.8.1913. Hän komensi ensimmäisessä maailmansodassa aluksi 5. jalkaväkidivisioonan 2. prikaatia ja vuodesta 1915 alkaen 37. jalkaväkidivisioonaa. Wadenstjerna ylennettiin kenraaliluutnantiksi 23.10.1915.

Wadenstjerna erosi Venäjän armeijan palveluksesta lokakuun vallankumouksen puhjettua ja palasi Kiovan kautta Suomeen vuoden 1917 lopulla. Hänet merkittiin 13.3.1918 Suomen armeijan upseeriluetteloon kenraaliluutnanttina reservissä. Wadenstjerna nimitettiin vapaussodan aikana sotavankileirien ylitarkastajaksi 14.3.1918 ja määrättiin sodan jälkeen erikoistehtäviin Suomen Tasavallan sotajoukkojen ylipäällikön esikuntaan 27.5.1918. Hänet määrättiin 25.6.1918 valtiorikosoikeuden sotilasjäseneksi valtiopetosoikeudenkäynneissä punaisia vastaan. Wadenstjerna erosi 30.8.1919 vakinaisesta palveluksesta ja toimi 1919-1920 niin sanotun Pohjois-Venäjän retkikunnan komentajana. Hän joutui bolshevikkien vangiksi, ja hänet teloitettiin yhdessä viidensadan muun valkoupseerin kanssa Holmogoryssä lähellä Arkangelia kesällä 1920.
Lähde: SKS Biografia keskus.

Karl Torsten Wadenstjernan sisarparvi:

Karl TORSTEN Wadenstjerna, s. 6.4.1823 Kalho, Hartola, Suomi.
kuoli heinäkuu 1920 Holmogory, Arkangelin kuvernementti, Neuvosto-Venäjä.

Maria INGEBORG Wadenstjerna, s. 3.1.1863 Kovno, Liettua – k. 3.6.1957 Hannover, Saksa, ikä kuollessa 94 vuotta vanha. Puoliso 14.11.1888 Doblen, Kuurinmaa; Vilhelm Georg Johannes Bielenstein 1863-1919, bolshevikit surmasivat.

Carl Johan ARTHUR Wadenstjerna, s. 20.8.1864 Mitau, Kuurinmaa (Jelgava, Latvia) – k. 6.5.1934 Riika, Latvia, ikä kuollessa 69 vuotta vanha.

AINA Maria Wadenstjerna, s. 8.8.1866 Hämeenlinna, Suomi – k. 4.6.1946 Berliini, Saksa, ikä kuollessa 79 vuotta vanha. Puoliso Carl Teodor von Villon, mies kuollut 1919; bolshevikit murhasivat.

Maria SELMA Matilda Wadenstjerna, s. 18.11.1868 Mitau, Kuurinmaa (Jelgava, Latvia) – k. 30.9.1946 Berliini, Saksa, ikä kuollessa 77 vuotta vanha.

Selma Wadenstjerna syntyi Mitaussa 18.11.1868. Hänen äitinsä Maria Christina Johanna von Boerger kuoli 29.11.1868 Mitaussa. Äiti kuoli siis 11 vuorokautta nuorimman lapsensa syntymän jälkeen, joten saattaisi päätellä hänen ehkä menehtyneen lapsivuodekuumeeseen tai muuhun synnytyksen jälkeiseen komplikaatioon.


Torsten Wadenstjernan esi-isiä;

Isänisänisänisänisä:
Padasjoen kirkkoherra Zachris Colliander, ylioppilas 1658/59, kuollut 1710.

Isänisänisänisä:
Majuri Sigfrid Joakim Colliander, kuollut 1795, ja hänen puolisonsa Ottilia Lovisa Tandefelt.

Isänisänisä:
kersantti Otto Johan Colliander, s. 15.3.1764 Hartola, aateloitu 1802 Wadenstjerna. Voluntaari Hämeen läänin jalkaväkirykmentissä 1768. Kersantti leskikuningattaren henkirykmentissä 1775. Ylioppilas Turussa 2.4.1778 [Colliander, Otto Johan Wiburg]. Kersantti Savon prikaatissa 1778. Tykistökadetti Helsingissä 1779. Vänrikki Savon kevyessä jalkaväkirykmentissä 1782. Siirto Hämeen läänin jalkaväkirykmenttiin 1788. 1-luutnantti Karjalan jääkäriosastossa 1789, armeijakapteeni 1794, ero majurina 1804. Aateloitu ja adoptoitu lankonsa sukuun 1802. Omisti osan Hartolan Kalhosta. Kuoli Hartolassa 22.4.1809.
Puoliso: vihitty 1791, Elisabert Vilhelmiina Toll, kuollut 1826.
Pojat:
tilanomistaja Sysmän Hovilassa, varatuomari Otto Vilhelm Magnus Wadenstjerna, s. 15.7.1793 Sysmä, ylioppilas 1810, kuollut 10.6.1856 Sysmä.
Sysmän nimismies, luutnantti Karl Joakim Wadenstjerna, s. 20.9.1795 Hartola, ylioppilas 1811, kuollut 15.10.1844 Sysmä.

Isänisä
Karl Joakim Wadenstjerna, s. 20.9.1795 Hartola, ylioppilas 4.12.1811. Muutti Ruotsiin. Lippumies Södermanlandin rykmentissä 1812. Kersantti Hälsingen rykmentissä 1814, vänrikki s.v., ero luutnanttina 1817 pysyen kuitenkin armeijan lippumiehenä. Palasi Suomeen. Heinolan nimismies 1831, Sysmän nimismies 1833. Kuoli 15.10.1844 Sysmässä.
Puoliso: vihitty 3.4.1821, Maria Andréea Hirn, kuollut 1828; toinen puoliso vihitty 1829, Kristina Uonius, joka kuollut 1829.
Appi: maanjako-oikeuden puheenjohtaja, varatuomari David Hirn, kuollut 1834.
Lanko: maanviljelijä, alikapteeni Adolf Vilhelm Uonius, kuollut 1878.
Vävy: Vehmaan kirkkoherra, FM Daniel Ezekiel Hildéen, kuollut 1886.
Vävy: Nakkilan kappalainen (Karkun nim. kirkkoherra) Frans Josef Wadén, kuollut 1867.
Vävy: Loviisan kirkkoherra Karl Albert Hackzell, kuollut 1892.
Lapset:
Selma Wadenstjerna, s. 11.12.1821 Kalho, Hartola.
Carl Johan Vilhelm Wadenstjerna, s. 6.4.1823 Kalho Hartola – k. 10.7.1879 Mitau Kuurinmaa.
Dawid Wadenstjerna, s. 10.12.1824 Kalho, Hartola.
Laura Wadenstjerna, s. 28.4.1826 Kalho, Hartola.
Frithiof Wadenstjerna, s. 12.12.1827 Kalho, Hartola.
Johanna Wadenstjerna, s. 13.8.1830 Gustaf Adolfs Kalho, Hartola.

Isä:
Carl Johan Vilhelm Wadenstjerna, s. 6.4.1823 Kalho Hartola – k. 10.7.1879 Mitau Kuurinmaa. Hänestä kerrotaan Ruuhimäki-seuran paikallista maanviljelyshistoriaa kuvaavilla nettisivuilla seuraavaa: ”Pernasaaren sotilasvirkatalon haltijan Karl Wadenstjernan paikkakunnalle tuoma peruna valtasi 1800-luvun puolivälin paikkeilla naurisalat, ja 1880-luvulla naurista oli enää 10 % peruna-alasta. Hamppukuidusta tehtiin köyttä”.


Wadenstjerna-suvun Ruotsin sukuhaaran aatelisjäsen, varhainen:

Carl Erik Wadenstjerna, s. 22.2.1723 – k. 5.1.1787.
Vanhemmat: Svean hovioikeuden sihteeri ja puolustusnotaari Thomas Wadenstjerna, jonka suku Ruotsissa oli aateloitu vuonna 1702, ja puolisonsa Charlotta Strömner.

Valmistuttuaan opinnoistaan Wadenstjerna valitsi siviilivirkamiehen uran ja tuli 1755 pöytäkirjasihteeriksi, 1762 sotaneuvokseksi sekä 1773 sota-asiain valtiosihteeriksi, josta tehtävästä hän 1781 irtisanoutui.

Under frihetstidens senare skede gjorde sig Wadenstjerna känd som en af Hattpertiets stridbarare krafter å riddarhust samt var vid 1769 och 1771 års riksdagar ledamot af skreta utskottet. Vid den senare af dessa var han ock en af dem, som vid dess borjan po Gustaf III:s begäran säkte åvägabringa en fprlikning mellan de båda stridande partierna. 1762 utsågs han till fullmäktig i riksens ständers kontor och fungerade som sådan till detta upplösning 1766.

Efter revolutionen syntes han till en början å konungens sida och lämnade honom sitt stöd vid 1778 års riksdag. Men 1786, då han var en af sitt stånds elektorer och ledamot af legutskottet, intog han åter en lednde ställning inom oppositionen. Särskildt gjorde han sig bermärkt genom sitt förslag om ståndsprotokollernas tryckning och var hufvudtalaren för bevillningens åtagande på endast fyra år. Wadenstjerna, som 1779 blef riddarhusdirektör, afled den 5 januari 1787.

Avioliitto 1: 1756 Jacobina Lovisa Psilanderhjelm von Seulenberg, 2: 1770 Fredrika Carleson. Eräs Wadenstjernan tyttäristä solmi avioliiton Ruotsin ensimmäisen oikeusasiamiehen, L.A. Mannerheimin kanssa.
Lähde: Svenskt biografiskt handlexikon, 1906.

Wadenstjerna –sukujen esiintymiä, aateliselämää ym. seuraavissa maissa:

Ruotsi, aatelissuku
Suomi, aatelissuku,
Viro, parooni-vapaaherra –arvo tunnistettu Tallinnassa/Räävelissä 1766 sekä muodossa Wadenstienra (no 1156) että Wadenstjerna (no 1168),
Tanska, paroonin arvo vuonna 1806; tanskalainen sukuhaara asui sittemmin mm. Ruotsissa, Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa;
Puola-Pommeri?
Baltian maat,
Venäjällä tiedetään senaatin ukaasilla myönnetyn paroonin arvonimi vuonna 1855;
Ranskassa päämies-sukuhaaran tiedetään saaneen 8.5.1774 vapaaherran arvon vuodesta 1763 lukien (no 569) ja kohonneen myöhemmin kreivilliseen rangiin numerolla 173; suku sammunut luultavasti vuonna 1796;
Englanti
Irlanti
Yhdysvallat
Tiedetään Peter Wadenstjernan asuneen Australian Perthissä.

Vapaarouva Ramsay (Suomi) avioitui Wadenstiernan kanssa 1900-luvun alussa. Samoin kreivitär Cronstedt.

Lars Wadensteen (1649-1704) aateloitiin 1702 Ruotsissa ja otti aatelisnimekseen Wadenstjerna. Hänen isänsä joka on suvun vanhin tunnettu kantaisä oli Lars Persson ja syntynyt vuonna 1589 Dalby Socken, Ruotsissa. Lars Wadensteen solmi avioliiton Elisabeth Kåsen kanssa 1600-luvun lopussa, siis ennen aateloitumistaan. Joissain lähteissä puolison nimeksi mainitaan Elisabeth Kroon, Elisabeth Krook tms. Oikea muoto on kirkonkirjojen ja Kåse-suvun tutkijain todistuksen mukaan nimenomaan Kåse. Mutta perusteellisia todistuksia muodon Elisabeth Krok puolesta on esitetty, samoin kuin, että pariskunta erosi, ja Elisabeth, joka oli kihlakunnantuomari Gudmund Krokin tytär, kuoli vuonna 1750.


Suomen armeija:

Kun Suomen sotavoimat perustettiin kansalaissodan syttyessä tammikuussa 1918, muodostivat Venäjän armeijassa oppinsa saaneiden suomalaisten upseerien ryhmä armeijan johdon rungon. Tähän venäläisen koulun käyneeseen upseeriryhmään kuului 51 upseeria ja heidän sotilasarvonsa vaihtelivat kenraalin ja aliluutnantin välillä.

Kenraaleita tästä 51 miehen ryhmästä oli 13 (25,5 %). Täysi kenraali heistä oli ainoastaan jalkaväenkenraali Carl Fredik August Langhoff (s. 2.2.1856 Heinola – k. 18.11.1929 Helsinki), joka kirjoitettiin armeijan rulliin 12.4.1918 kenraalin arvossa, 62 vuoden iässä . Kaksi oli kenraaliluutnantteja, nimittäin Wadenstjerna ja Mannerheim, sekä kymmenen kenraalimajureita.

Kenraaliluutnantti Wadenstjerna kirjattiin Suomen armeijan rulliin 13.3.1918 kenraaliluutnantin arvolla. Hän oli suorittanut Suomen kadettikoulun Haminassa – koulun, josta Mannerheim muutamaa vuotta myöhemmin hänen jälkeensä kouluun tulleena, sai eropassit.



Mitä tiedämme kenraaliluutnantti Torsten Wadenstjernan kohtalosta?

Nyt tämän kirjoittaja ottaa oikein leveän pensselin ja alkaa vedellä pitkiä ja hartaita vetoja: maalata maisemaa.

Näin se menee;

1937 helmikuun alku; ulkoministeri Holsti vierailee Moskovassa. Myöntyväisyyslinjaan kohdistuu kritiikkiä. Se puolustautuu: Eiköhän olisi ”syytä antaa Neuvosto-Venäjälle tilaisuus lopettaa Suomelle vihamielinen toiminta”.

1937, toukokuun loppu; Virallinen vierailu, jonka Mannerheim teki Englantiin syyskuussa 1936 (”entisen valtionhoitajan ja kenties seuraavan presidentin” ominaisuudessa, kuten ministeri Herbert Adolphus Grant Watson suvaitsi hallitukselleen informoida), aiheutti seuraavana keväänä brittien vastavierailun Helsinkiin.
Hallituksen neuvonantaja, lordi Robert Vansittart otti esille tämän ajatuksen jo Mannerheimin ollessa Lontoossa. Oli löydettävä poliittisesti toimiva henkilö, joka omasta aloitteestaan matkustaisi Suomeen ”pitämään yllä kosketusta, joka oli syntynyt vierailun johdosta”. Ehdolla oli parlamentin jäseniä ja kulttuurihenkilöitä kuten kirjailija Philip Guedalla, ilmamarsalkka sir Johan Salmond ja entinen ulkoministeri Austen Chamberlain [jonka veljestä Neville C:sta kohta tuli uusi pääministeri, lepytyspolitiikan ylipappi.]. Nämä nimet diplomaatti Lawrence Collierin ja Helsingissä olevan 1. lähetystösihteeri Kenneth Temple Gurneyn kirjeenvaihdosta loka-marraskuulla 1936]. Austen Chamberlain sai mainetta Saksan ja Ranskan välisten ristiriitojen sovittelusta sekä osuudestaan Locarnon 1925 ja Kelloggin 1928 sopimuksiin; yhdessä Dawesin, Stresemannin ja Briandin kanssa hänelle myönnettiin vuoden 1925 Nobelin rauhanpalkinto. Lopulta valittiin apulaisulkoministeri lordi Plymouth, jolloin vierailu muodostui luonteeltaan virallisemmaksi kuin aluksi oli tarkoitettu. Lordin käynti sattui samaan aikaan kuin Mannerheimin 70-vuotispäivä ja herätti sen johdosta vieläkin suurempaa huomiota. Lordi Plymouthin tasoisen vierailijan nimityksessä voidaan arvailla yhtenä vaikuttavana tekijänä olleen, lähettäjien hyvin tunnistama marsalkka Mannerheimin turhamaisuus ja herkkyys kaikkinaisia huomionosoituksia kohtaan, sellaisiakin, kuin vieraan korkea-arvoisuus. Ruotsin lähettiläs, ministeri Carl Gustaf von Heidenstam raportoi vapauttavasti, että kyse oli vain kohteliaisuuskäynnistä, johon ”ei punoudu mitään kavalia syvällisiä juonia”. Saksan Helsingin-lähettiläs, ministeri Wilbert von Blucher puolestaan kävi kuumana Berliinin suuntaan, selittäen että lordi Plymouthin vierailun tehtävänä oli ”tarkistaa, että Saksan ja Suomen välillä ei ollut salaista liittoa”, ..ja toisaalta hän lähti siitä arviosta, että Plymouthin salkussa oli salaisia sopimuksia, joiden sisältöä hän tiukkasi ulkominsteri Holstilta ja kun tämä vain puhui kohteliaisuuskäynnistä, von Blucher tulistui ja piti tätä lausuntoa todistuksena siitä, että ”herra Holsti ja siis myös Suomen hallitus ei tahtonut antaa Saksalle tietoja siitä”, minkä taas täytyi merkitä, että tässä punottiin juonia Saksaa vastaan. Herra von Blucher myös huomautti, että ”Suomen piti olla varovainen” [Jägerskiöld: Mannerheim 1920-1939] –

Tulkoon tässä mainituksi, että Mannerheimin Odessassa 1917 tapaama sairaanhoitajatar, lady Muriel Paget oli se henkilö, jonka välityksellä Hella Wuolijoki sai kosketuksen diplomaatti Lawrence Collieriin Foreign Officessa. Sir Lawrence Collier toimi 1930-luvun alussa FO:n Pohjois-Euroopan ja Venäjän osaston päällikkönä. Kun Sir Waldron Smithers 2.7.1934 tiedusteli Collierilta minkälainen taloudellinen tilanne ja nälänhätä Neuvostoliitossa vallitsee, Collierin vastaus kuului: ”Totta puhuen, me olemme, todellakin, saaneet runsaasti varmaa tietoa nälänhädästä etelä-Venäjällä (Ukrainassa) samaan tapaan kuin mitä lehdistössä on kerrottu, nyt vain meillä ei ole velvollisuutta kertoa sitä julkisuuteen. Me emme halua lähteä repostelemaan tällaista julkisuudessa, koska Neuvosto-hallitus panisi sen pahakseen ja suhteemme heihin vahingoittuisivat… Me emme voi antaa selityksiä julkisuuteen”. – Sittemmin Collier kiitettävässä määrin uhrasi ponnistuksia saadakseen Neuvostoliiton Helsingin-lähettiläälle Ivan Maiskille vakuutettua Suomen puolueettomuuspolitiikan luotettavuudesta, joskin laihoin tuloksin. Maiski tunsi sen omakohtaisen perehtyneisyyden kautta kyllä jo aiemmalta ajalta, mutta ei saanut korkeita toimeksiantajiaan yhtymään näkemyksiinsä. Maiski, toisin kuin seuraajansa Helsingissä, lähettiläs Erich Assmus, oli vielä elävien kirjoissa minun nuoruudessani, muistan hänet uutislähetyksistä 1960-luvulta. Assmus kohtasi tuona ajankohtana niin tavallisen väkivaltaisen lopun, niskalaukauksen.

Lady Murielia [Paget] on mielenkiintoisesti esitellyt Wilfred Blunt teoksessaan Lady Muriel – Lady Paget, her Husband and her Philantrophic Work in Central and Eastern Europe (Lontoo 1962). – Kuningas Yrjö V:n hautajaisissa Suomen presidentin edustajana tammikuussa 1936 toiminut Mannerheim tapasi nyt ensi kerran Foreign Officen pohjoismaisen osaston johtajan Lawrence Collierin, jonka kanssa hän sitten seuraavina vuosina kävi monia antoisia keskusteluja. Samalla matkalla Mannerheim sai suurlähettiläs G.A. Gripenbergin avustuksella tilaisuuden tavata kuningas Edvardin, ulkoministeri Edenin, useita englantilaisia ministereitä, korkeita virkamiehiä ja sotilashenkilöitä. Hänet otti vastaan yleisesikunnan päällikkö, sotamarsalkka sir Archibald Montgomery-Massingberd, sotaministeri Duff Cooper [jonka vaimo Lady Diana Cooper myöhemmin aviopuolisoiden eron jälkeen muistelmissaan kuvaili Mannerheimin tuolloin Lontoossa ministeriparille tarjoamaa päivällistä] sekä ilmailuministeri lordi Swinton. Edelleen marsalkka tapasi Britannian ilmailumarsalkka sir Edward Ellingtonin, vuodelta 1919 tutun entisen Tukholman-lähettilään lordi Howardin sekä lordit Merseyn ja Milnen, sekä lopulta myös Intiassa tiikerinmetsästysmatkansa yhteydessä tapaamansa Walter Kirken, joka nyt toimi kotimaan armeijan päällikkönä ja tuli Talvisodan päivinä olemaan hyvin tärkeä mies marsalkalle. Ensikohtaaminen herrojen välillä oli jo 1924 Kirken toimiessa Suomen armeijan kouluttajana. Vierailun lopulla Mannerheimin vanha ystävä Ossian Donner järjesti hänelle tilaisuuden tavata epäsuosiossa tuohon aikaan oleva Winston Churchill, joka monia vuosia varhemmin oli, ollessaan silloin hallituksen jäsen, ilmaissut ihailunsa suomalaista kenraalia kohtaan todeten: ”He is the Man!”. Nyt he jälleen tapasivat toisensa päivällisillä, joilla olivat läsnä isäntäväki ja heidän poikansa, parlamentin jäsen Patrick Donner, joka oli Churchillin läheinen ystävä. Toimiessaan Lontoon-lähettiläänä Ossian Donner oli ponnistellut taustalla saadakseen Lontoon kutsumaan Helsingissä 1918-1919 toimineen Britannian laivastoasiamiehen, Harold Grenfellin kotiin, koska tämä - Donner sanoi tätä ”henkilökohtaisesti miellyttäväksi mieheksi” - seurusteli Suomessa vain ”punaisten suomalaisten kanssa Mannerheimista piittaamatta”.

Osoituksena siitä, miten asiamiehet ovat kotoa saatavan, usein väärän ja asenteellisen informaation varassa, kerrottakoon Tuomiojan esiin kaivama tieto: Ossian Donner luonnehtii mainitussa 5.5.1919 sir Ronald Grahamille Foreign Officeen osoittamassa raportissa jäykkää oikeistodemari Väinö Tanneria näin: ”suomalainen punikki, joka tuntee peittelemätöntä myötämielisyyttä bolshevikkeja kohtaan”. Tuskinpa mikään lausunto diplomatian historiassa voisi olla vähemmässä määrin oikea! Kotiinkutsu toteutui. Grenfelillä oli avioton lapsi erään venäläisen naisen kanssa, joka kuului Hella Wuolijoen palveluskuntaan, ja tällä perusteella Grenfell sai viisumin Suomeen ja oleskeli ajoittain Marlebäckissä, jossa lasta hoidettiin, kuten koko kesän vuonna 1926. Ossian Donnerin oma diplomaattinen ura romuttui 1925 hänen venäläisvastaiseen puheeseensa, josta Moskova nosti kohun, mutta erottamisesta sydämistyneenä hän luopui isänmaastaan Suomesta ja otti Iso-Britannian kansalaisuuden. Kaikkinaista kotoutumista brittiläiseen maailmaan auttoi hänen jo 1892 solmimansa avioliitto englantilasissyntyisen pankkiiri McHutchenin tyttären Violet (Vic) McHutchenin kanssa, niinpä Patric-pojan (s. 1904) parlamenttiura Big Benin varjossa kävi syntyperän ja kansallisuuden puolesta mahdolliseksi.

Wuolijoki ja Grenfell olivat tavanneet jo vanhan vallan aikana Pietarissa 1915, ihastuneet ja rakastuneet, niin pitävästi, että vielä 1924 harkinnassa oli Sulo W:sta eron saaneen Hellan ja kenraalimajuriksi kohonneen laivastoasiamiehen monikansallinen avioliitto. Avioliitto ei toteutunut, vaihtoehtojakin oli kuvassa kaiken aikaa, kumpaisellakin, Seppisen mukaan aitona liikenaisena Wuolijoki tavallaan kilpailutti Grenfelliä alusta alkaen, ainakin suurinta rakkauttaan, Viaporin kapinan päivinä 1906 kohtaamaansa Moskvin-Trilissieriä eli iki-ihanaa Anatolia vastaan. Seppisen mukaan Grenfell oli ollut aikaisemmin myös Hellan siskon, Salme Murrik-Pekkala-Duttin rakastaja, jopa niin että heidän odotettiin avioituvan.
Oikeistososialidemokraatti Väinö Tanner, joka noihin aikoihin ainakin jossain määrin oli mukana Wuolijoen salonkihommissa, kävi huhtikuun lopussa 1919 Tallinnassa tapaamassa Viron sosialidemokraatteja, luomassa puoluesuhteita, ja epäsäännöllisesti reittiään kulkeneen ms Violan seisokin vuoksi uhkasi jäädä useiksi päiviksi mottiin Räävelin kujille, mutta sattumalta hän tapasi kaupungilla meriattashea, Sir Harold Grenfellin, joka lupasi järjestää hänelle matkan Helsinkiin. Ja niin sosialisti Tanner palasi Helsinkiin istuen mukavasti kapteenin hytissä brittiläisellä sotalaiva Shakespearilla, joka kovasta merenkäynnistä huolimatta teki matkan 2 tunnissa (ms Violalta se otti 6 tuntia). Perilletulo Katajanokan laituriin oli muistelemisen arvoinen. Väkeä oli mustanaan laivojen tuloa katsomassa. ”Ainoa, joka astui ulos laivasta ja marssi maihin arvokkan juhlallisesti olin minä”, muistelee Tanner. ”Minua töllisteltiin sekä huvittuneeesti että kiukkuisesti. Olihan ennenkuulumatonta, että punikkien huonossa huudossa oleva edustaja astui isänmaan kamaralle englantilaisesta sotalaivasta”. Muutamia vuosia myöhemmin, 1925 puolella ”Tanner joutui äkkiä Hella Wuolijoen ja tämän läheisen ystävän, mainitun Harold Grenfellin asioissa omalaatuiseen välittäjänosaan” Paavolainen [Tanner 3] toteaa ja jatkaa: ”Grenfell, joka lukuisia kertoja aikaisemmin oli ollut Suomessa, anoi jälleen tammikuussa 1925 viisumia Suomeen. Suosittelijoina hän mainitsi pääkonsulille nimet Väinö Tanner, Lauri Malmberg ja Georg Schauman. Georg Schauman oli terroristi Eugen Schaumanin äidin serkku. Psyykisesti labiili Eugen Schauman teki 16.6.1904 ”mahtitekonsa”, kenraalikuvernööri Bobrikovin surman, sitten seurasi venäläistämispaineeseen vapauden parivuotinen kausi, ja sen aikana syntyi Schauman-kultti. Hänen ruumiinsa siirrettiin Malmin rivihaudasta näyttävin kukkaismenoin Porvooseen ja haudalle pystytettiin obeliski; Akseli Gallen-Kallela ehdotti jopa mausoleumia. 16. kesäkuuta haluttiin nimetä ”Schaumanin päiväksi” ja hänen täysihoitola-asunnossaan kaavailtiin kotimuseota. Eugen Schaumanin suicidessa vereen kastunut paita ja pukunsa, nuo ”isänmaalle arvokkaat reliikit” sijoitettiin 1907 Porvoon museoon, mutta Novoje Vremjan kirjoitettua siitä purevasti santarmit reagoivat, mutta sitä ennen ne siirrettiin Tukholmaan, ensin Carl Mannerheimin [marsalkan veli, 1865-1915, pankinjohtaja ja tiukka laillisuusmies, joka karkotettiin Ruotsiin] ja sitten Sven Palmen hoiviin [Sven Palme oli valkoisten puolella Tampereen hangilla 1918 kaatuneen Olof Palmen isä, ja hänen veljensä Gunnar Palme oli Ruotsin pääministerin Olof Palmen isä, sekä siskonsa Anna puolestaan Rajani Palme Duttin äiti, VH]. Suomen itsenäistyttyä paita luovutettiin 1924 Kansallismuseolle, mutta nykyään se on varastossa Orimattilassa [S.Zetterberg: Viisi laukausta senaatissa, 1988]. Grenfellin viisumianomus evättiin ulkoministeriössä ilman perusteluja. Hämmästyneenä Grenfell kääntyi kirjeitse Tannerin puoleen ja pyysi hänen apuaan. Grenfell sanoi tietävänsä, että häntä joissakin piireissä mainittiin bolshevikiksi, mutta tämä väärinkäsitys olisi saatava korjatuksi. Mutta jo tätä ennen oli Englannin Trade Unionin yleisneuvoston sihteeri Fred Bramley tiedottanut asiasta Tannerille. Tanner kirjoittikin ulkoministeri Hjalmar Procopélle ja kysyi ”eikö tätä ikävää leikkiä voisi lopettaa?” Kun Grenfell monesti aikaisemmin oli saanut viisumin, ei kukaan ulkomaalainen voinut ymmärtää, että se voitaisiin kieltää vain siksi, että Englantiin oli tullut uusi hallitus. MacDonaldin labour-hallitus oli näet kaatunut 4.11.1924 ja sen tilalle oli tullut Baldwinin konservatiivinen kabinetti”. Asiasta paisui melkoinen kirjeruletti. Hella Wuolijoki luonnollisesti puuttui asiaan koko temperamentillaan. Grenfellin pieni poika oli paraikaa Marlebäckissä kirjailijattaren hoidossa. Kun alettiin levittää huhua, että Grenfell Marlebäckistä käsin värväsi suomalaisia työmiehiä puna-armeijaan, Hella W. repäisi pikkuhousunsa lopullisesti, ei siksi, etteikö asiaa olisi käsitelty juuri tuossa ympäristössä, pikemminkin päinvastoin, hän oli sen heittänyt ilmaan, yhtenä monista, ja olihan komerokamarissa Pietariin mielivät, tuhdisti evästetyt, väsyneet punaupseerikandidaatit kuorsanneet niin että seinähirret tärisivät: - ”Trotsky lähettämässä englantilaisen diplomaatin värväämään suomalaisia työmiehiä Marlebäckin kartanosta puna-armeijaan! ..mahtaa tämä mennä Procopénkin päähän”. -Minäkin siihen paremmin sopisin, minullahan on jonkin lehden, kai Uuden Suomen mukaan jopa muotikauppa Moskovassa, Hella purki sydäntään Tannerille. Lopulta kaikki järjestyi. Ingmanin hallitus kaatui 31.3.1925 ja uudessa Antti Tulenheimon [vanha Hellan sussu, VH] hallituksessa ulkoministerinä oli K.G. Idman. Tanner kirjoitti pian Idmanille huomauttaen, miten mahdotonta oli kieltää viisumia, kun sellainen oli myönnetty Grenfellille vuosina 1922-1924 viisi eri kertaa.

Tannerin muita tuttavuuksia Hellan salongista olivat: sosialidemokraattiset toverit Anton Kotonen, J.W Keto, Hannes Ryömä ja Wäinö Wuolijoki sekä kulttuuripersoonat runoilija Elmer Diktonius, naispuolisen maanalaisen työn aktivisti ja kirjailija Aino Malmberg, näyttelijä Elli Tompuri, kirjailija Juhani Aho, sekä koko joukko liittoutuneiden edustajia ja kulkuväkeä; Englannin Helsingin-konsuli Henry Bell, professori Cotter, amerikkalainen mr. Elito, englantilaiset Bailey ja Freeman sekä amerikanradikaali John Reed ja brittiläinen labourpoliitikko George Landsbury. John Reedin elämäkerran kirjoittajalle Grenville Hicksille Syracusaan 15.1.1935 lähettämässään kirjeessä Hella Wuolijoki tyylilleen uskollisena väläyttää salaperäisesti: ”En tiedä kaikkea tästä hänen [siis vallankumouksen salamatkustaja John Reedin] elämänsä ”salaperäisestä” vaiheesta, mutta se on yhä varsin vaarallista tietoa tässä maassa. – Voisin tietysti esittää teille lyhyen kertomuksen siitä, mitä tapahtui, mutta se pilaisi tarinan. Lisäksi asiaan on sekaantunut useita henkilöitä, kuten vanha ystäväni George Landsbury ja monia diplomaatteja, joiden suostumusta minun pitäisi pyytää ennen tietämieni tosiasioiden julkaisemista”. Eräs toinen pitkäaikainen mantereidenvälinen sukkuloitsija Wuolijoen lähipiirissä on lehtinainen ja agentti (niin busineksen kuin politiikan alalla) Ernestine Evans, jonka CV:stä löytyy mm. toimintaa New York Tribunen Moskovan-kirjeenvaihtajana kuin toimintaa vuoroin Yhdysvalloissa ja vuoroin Euroopassa, ja pelkkä valvovan poliisin luonnehdinta hänen Britannian turvallisuuselinten kansiossa on kuvaava: ”valtavan paksu ja mitä epämiellyttävimmän näköinen nainen, mutta kiihkeä bolshevikki ja ilmeisesti aivoiltaan erinomainen”. Kun Evans kuoli 1967, kutsun hänen muistotilaisuuteensa New Yorkiin oli allekirjoittanut mm. Moura Budberg, Hellan salongin vakiovieras ja Maxim Gorkin kolmas ja viimeinen avovaimo, jonka on osoitettu tehneen yhteistyötä NKVD:n kanssa [samalla myös H.G. Wellsin rakastajatar]. Kolmas, kenties värikkäin kansainvälisistä tiedustelun ja erotiikan varjomaailman tyypeistä, Hellan Salongissa, oli venäläissyntyinen ranskatar, Lydia Stahl, jonka näyttelijätär Elli Tompuri toi salongin piiriin, ja jolla oli suhteita ainakin mm.O.V. Kuusiseen, John Reediin, Wäinö Aaltoseen, Elmer Diktoniukseen sekä joihinkin viranomaisportaan toimijoihin [Tuomioja 2006, Stahlista mm. Diktonius 1995 ja Tigestedt jo 1942]. Runotar ja ”myrskylintu”, työläiskuorolausuntaliikkeen perustaja Elli Tompuri (1880-1962) oli aatelismies, sosialisti Lauri af Heurlinin ensimmäinen vaimo 1910-1919 (er.). Saksan hitleriläisten kirjarovioiden jälkeen 1934 pitämänsä runoilta ”Kaunis Saksa – poltettua runoutta” muodostaa F.E. Sillanpään diktaattori-protestien ohella kunnioitettavimman kultuuririntaman vastatoimen nousevaa natsismia vastaan. Vielä tulee mainita Aino Malmberg (1865 Hollola – 1933 Helsinki), kirkkoherran tytär, englannin kielen opettaja, kirjailija, kääntäjä, tulkki, lehtinainen, seikkailija ja vuolas verkottuja, joka Hellan salongin ja Yhdysvaltain seurapiirien välillä loi kummallisen uran politiikan sisäpuolisena epäpoliitikkona, John Reedistä suomalaisiin hämärämiehiin, ja kaikki tämä Suomen suojeluskuntien ylipäällikön kenraali Lauri Malmbergin sosialidemokraattisena äitinä. Hänestä on vielä sanottu: Suomalainen patriootti ja feministi… epävirallinen diplomaatti. BrittiläinenThe Slavonic and East European Review, Lontoo 1933 määritteli: ”Aino Malmbergin elämää innoitti kaksi ajatusta: hänen rakkautensa omaan maahansa ja rakkautensa Englantiin. Hän ei koskaan epäröinyt…”.

Aino Malmberg runoili vuonna 1903:

”Ylistetty ollos mahtava Humbugi!/
Sinä olet se voima, joka maailmaa hallitsee/ ja eteenpäin vie!/
Minne joutuisimmekaan me ihmislapset,/
jos sinä, oi Humbugi, maailmasta katoisit?”
[AM-g: Totta ja leikkiä, Otava 1903].

Routavuosina hän joutui maanalaistoiminnastaan maanpakoon, edusti Englannin Independent Labour Partya kansainvälisessä työväenkongressissa Kööpenhaminassa 1910. Esikoiskokoelmassaan 1901 Aino runoili: ”Paljon piilee mereni povessa, piilee pahaa, piilee parhainta”.

Aino Malmbergin oppilaisiin Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa vuosisadan vaihteen aikoihin kuului mm. Rudolf Holsti, anglofiili ja tuleva ulkoministeri, ja yhteistyökumppani. - Vuonna 1918 saksalaisten vallattua Helsingin, joutui Sulo Wuolijoki Suomenlinnan vankileirille. Vaikka Hellan ja Sulon avioliitto oli käytännössä ohi, Hella auttoi miestään, muun muassa hankkimalla liberaalin poliitikon ja asianajajan Heikki Ritavuoren hänen asianajajakseen. Ritavuori onnistui – luultavasti asiaa auttoi myös Iso-Britannian konsulin Henry Bellin osoittama kiinnostus – saamaan Sulo Wuolijoen vapaaksi. Muistelmissaan Henry McGrady Bell [Land of Lakes. Memories Keep Me Company, Lontoo 1950] Bell muistaa väärin saaneensa aikaan Sulon kuolemantuomion kumoutumisen ja lievenemisen vankeudeksi, josta se tosiasiassakin muuntui ehdonalaiseksi [ET, emt]. Lievänä huomautuksena todettakoon että ”Suomen Vapaussota vuonna 1918, IV-osa” (1923) mukaan: ” esitti kansanedustaja Sulo Vuolijoki Sörnäisten kuritushuonevankilassa huhtikuun 27 p:nä päiväämässään kirjeessä ne syyt, joiden vuoksi hän pyysi vapautusta. Hän oli muka ”viaton” ja oli tehnyt kaikkensa ”kansalaissodan ehkäisemiseksi”. Hän lupasi takaukseksi 100.000 markkaa ja esitti herrojen Väinö Vuolijoen, Arvo Haverin, Heikki Ritavuoren ja Eino Pekkalan henkilökohtaiset vakuudet”.

Mainittu pääkonsuli Henry McGrady Bell lahjoitti keräämillään varoilla ostetun D.H.86B –lentokoneen Suomen Punaiselle Ristille vuonna 1940. Kone sai Wikin mukaan siviilitunnuksen OH-IPA, sen varsinaisena käyttäjänä oli kuitenkin kuinka ollakaan Suomen ilmavoimat. Koneella lennettiin sairaankuljetuslentoja kunnes se vaurioitui pahoin Malmin lentokentällä 2.5.1940. Konetta ei korjattu. Sittemmin Sulo Wuolijoki toimi jonkin aikaa Ritavuoren ajanajotoimistossa töissä. Muuan oikeistokiihkoilija murhasi Ritavuoren 1922.

Ossian Donnerin velipuoli, kapteeni Kai Donner toimi itsenäistymisen jälkeen rajavaltuutettuna Suomen-Venäjän rajalla. Hella Wuolijoen salongin kautta Venäjälle matkusti huomattava joukko länsimaisia lehtimiehiä ja kulttuurivaikuttajia, kuten Britannian työväenpuolueen tuleva puheenjohtaja Georg Landsbury sekä Briannian alahuoneen jäsen, eversti Cecil L´Estrange Malone. Ehkä kuuluisin salongin kauttakulkija oli amerikkalainen lehtimies ja Yhdysvaltain kommunistisen puolueen perustajajäsen John Reed. Palatessaan Venäjältä Suomeen Landsbury joutui suomalaisten viranomaisten toimesta karanteeniin likaisiin, vankilaa muistuttaviin olosuhteisiin. Karenteeni johtui nimellisesti terveydellisistä syistä, mutta menettely oli järjestetty – kuten armeijan turvallisuuselimen tuolloinen päällikkö Kai Donner asian ilmaisi – suomalaisten suojelemiseksi ”henkiseltä kuten fyysiseltäkin tartunnalta”.

JATKUU..

[Ilmo Kekkonen]

Veijjo Huuska on tehnyt ansiokkaan tutkimuksen eräästä unohdetusta kenraalista.

On eräs korkea upseeri, Mannerheimia vanhempi, hänen kanssaan samat sotakoulut käynyt ja Venäjän armeijassa palvellut, rankingissa ylempi ja rintamakomentajana menestyksellisempi. Tämä mies oli kenraaliluutnantti siinä, missä Mannerheim oli kenraalimajuri; tämä mies oli divisioonankomentaja siinä missä Mannerheim oli rykmentinkomentaja.

Puutun tässä lähinnä W:n ja M:n vertailuun. Huuska on saanut W:n Mannerheimia ansioituneemmaksi. Olen toista mieltä W:n ansioita kiistämättä.

M. oli Haminan kesken jääneen kadettikoulun lisäksi suorittanut yo-tutkinnon ja arvostetun Nikolajevin Ratsuväkikoulun. W:lla oli vain Haminan Kadettikoulu.

Tehtävistä voidaan todeta kummankin tulleen rykmentin ja divisioonan komentajaksi vuoden sisällä. Huomattavasti nuorempi M. oli edennyt reilusti nopeammin.

M:lla oli kokemus Japanin sodasta, W:lla ei. W oli toiminut divisioonan komentajana, mutta M. lisäksi arneijakunnan ja lyhyen aikaa armeijaa vastaavan ryhmän komentajana. M:n sota- ja komentajakokemus oli selvästi suurempi.

W. oli silti ilman muuta henkilöongelma 7.3. 18 ratsuväenkenraaliksi ylennetylle M:lle. W. olisi ehkä voinut olla sopiva ylipäällikön apulaiseksi tai yleisesikunnan päälliköksi. M. oli voimakkaan autoritaarinen komentaja, joka halusi hallita yksin. Siis ei käynyt.

Ainoa rintamakenraali oli Savon rintaman Ernst Löfström. Häntä oli vaikea vaihtaa, koska oli juuri tehtäväänsä määrätty. Karjalassa oli komentajana kansansuosikki, everstiluunantti Sihvo, mutta umpimetsästä reväisty "ryssänkenraali" olisi siellä ollut vaikeuksissa.

Tampereen rintaman ryhmillä oli komentajat ja ne olivat rykmentin vahvuisia. Vaatimattomia tehtäviä 57-vuotiaalle kenraaliluutnantille.

M. ratkaisi asian hänelle luonteenomaisesti. Siirretään mies sivuun komealla tittelillä. Jos tarvetta,nostetaan esiin.

W. olisi varmaan halunnut rintamatehtäviin. Sitä osoittaa hänen menonsa Pohjois-Venäjän rintaman komentaksi onnettomin tuloksin.

Mannerheim olisi voinut kääntää W:n elämänkulun toisenlaisella ratkaisulla. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. M:n ratkaisua voi kritisoida, mutta se on täysin ymmärrettävä hänen ajattelutapansa ja tilanteen tuntevalle.