Leipäkapina Donin Rostovissa 1962 joudutti Hrustshevin kaatumista

[Veikko Huuska]

Asiasanat: Stalin, Hrustshev, Leipäkapina, Anastas Mikojan, Frol Kozlov, Vladimir Shelepin, Vladimir Selepin, Berija, Juri Vangonen, Novotsherkasski

Alkusanat
Tampereella ilmestyvä Aamulehti, Kansallisen Kokoomuksen äänenkannattaja, julkaisi 17.6.1962 viattoman näköisen uutisen. Se kuuluu näin:

”Hintojen nousu N-liitossa ei riitä auttamaan
Moskova 16.6. (UPI)
Neuvostoliitto ilmoitti lauantaina ryhtyvänsä ”sankarillisiin ponnisteluihin” kansakunnan vielä riittämättömän maataloustuotannon kohottamiseksi. Samalla varoitettiin siitä etteivät eräiden ravintoaineiden viimeaikaiset hinnannousut kykenisi yksinään ratkaisemaan ongelmaa.

Kommunistisen puolueen keskuskomitea ja Neuvostoliiton ministerineuvosto esittivät vetoomukset, että viljan, lihan ja maidon tuotannon laajentaminen olisi asetettava ensi sijalle suunniteltaessa kommunistisen yhteiskunnan rakentamista”.[1]


Tämän julkilausuma-uutisen taakse kätkeytyy katkera inhimillinen tragedia

Leipäviljatilanne?

Ajankohdan tapaan kaupallinen ja kulttuurinen kanssakäyminen kasvoi ja kehittyi Suomen ja Neuvostoliiton välillä yöpakkasten ja noottikriisin jälkeen. Tämä kaikki poliittisen ”rauhanomaisen rinnakkainelon” kanssa. Monenlaiset retkikunnat ylittivät itärajan, monenlaiset kommunikeat ja julkilausumat kirjoitettiin.

Veijo Meri osallistui kesällä 1963 Comesin Leningradin kongressiin ja kirjoitti siitä yleispätevän ja klassisen esseen ”Kongressien hyödyllisyydestä”. Se on julkaistu hänen kokoelmassaan ”Kaksitoista artikkelia.[2] Ostin sen haminalaisesta divarista kevättalvella 1972. Alle satasivuinen, itseään runsaampi kirja, josta revin oitis kovat kannet pois, seurasi minua sotaharjoituksiin saappaanvarressa. Se oli sieltä helposti nykäistävissä esiin pienelläkin tauolla. Marginaalit täyttyivät inspiroituneilla huomioilla ja kommenteilla.

Joitakin vuosia myöhemmin Meri kirjoitti esseen ”Leipäviljatilanne”. Se on – kuten nimestä saattaa päätellä – syntynyt erään toisen Neuvostoliittoon suuntautuneen retkikuntamatkan kokemuksista. Meri avaa pelin näin:

”- Kun menemme sinne, muistakaa, että niiden viime kesän viljasato oli niin ja niin monta miljoonaa tonnia. Ne ilahtuu siitä, kun tiedätte, sanottiin minulle ja tovereilleni kirjailijoille Moskovassa, kun kerroimme jatkavamme matkaamme Uzbekistaniin. Venäjällä oli tullut kuivuuden takia huono sato

Kun pääsimme perille, heti ensimmäisen näkemämme rakennuksen seinän poikki luki miehenkorkuisin valkoisin kirjaimin punaisella pohjalla, kuinka monta tonnia leipäviljaa oli tuotettu. Ne ehtivät kertoa sen, ennen kuin ehdimme edes suutamme avata.”

Hieman myöhemmin kirjailija kertoo miten kookas valkotukkainen Keski-Venäjältä tullut konetehtaan työläinen heitti hänelle kysymyksen, hienotunteisesti niin kuin kaikki tapaamansa venäläiset, mikä oli leipäviljatilanne Suomessa, riittikö oma sato.

- Meillä tuottaa voittamattomia vaikeuksia viljan ylituotanto, sitä koetetaan vähentää jättämällä peltoja kylvämättä, valtio maksaa siitä korvauksen viljelijöille. [3]


Johdanto

Hiljaa virtaa Don on Nobel-kirjailija Mihail Sholohovin kuuluisa romaani Venäjän vallankumouksen ja kansalaissodan tapahtumista Donin kasakkojen mailla, missä vapaan soturikansan sopeutuminen neuvostovaltaan oli katkeraa.

Novotserkasskin teollisuuskaupungissa, Donin alajuoksulla, Rostovin naapurissa, rävähti vähemmän tunnettu ”leipäkapina” vuonna 1962. Pääsihteeri Hrutshevin yltiöpäisesti viitoittama maatalousuudistus oli ”ajanut kiville”, ja koko maassa vallitsi leipäviljapula ja puute muistakin jokapäiväisistä tarpeista.

Ongelma oli harmillinen jo sinänsä. Vielä pahempi se oli kun muistetaan tuolloiset kunnianhimoiset yhteiskunnalliset ja ideologiset tavoitteet.

Neuvostoliitto oli XX puoluekokouksen jälkeen jatkanut elintaso- ja asevarustelukilpaansa Yhdysvaltain kanssa pääsihteeri Hrustshevin johdolla, ja piti olla vain ajan kysymys, milloin se ohittaisi tuotantoluvuissa Amerikan. Ehkä jo 1970-luvun alussa? Sitä paitsi Neuvostoliitto oli saavuttanut huikeaa menestystä uudella kilvoitteluareenalla, kilpajuoksussa avaruuden valloittamiseksi. Ensimmäinen sputnik oli ammuttu taivaalle 1957, ensimmäinen koira lähetetty avaruuteen, ja kaiken huippuna keväällä 1961 ensimmäinen ihminen, majuri Gagarin oli käynyt avaruudessa ja palannut pr-miehen ottein maan kamaralle.

Miten näihin – osin propagandistisiin – menestysviesteihin sopi arkinen puute ja nälkä? Hyvin huonosti.

Mutta vielä huonommin maistui neuvostokansalaisille keskuskomitean ongelmaan tarjoama karvas kalkki. Voisiko sitä kutsua eräänlaiseksi ”sisäiseksi devalvaatioksi”?


Mitä oikein tapahtui?

Toimittaja Juri Vangonen kuvaa alkutilanteen:

”Kaupoissa ei ollut lihaa, voita, maitoa, leipää eikä muita elintarvikkeita. Maa, joka vielä vuonna 1914 oli maailman isoin vehnän viejä, alkoi 1960-luvulla ostaa sitä ulkomailta. Neuvostoliiton johtajat löysivät ratkaisun, miten täydentää kaupat. Toukokuun 30. päivä 1962 korotettiin ukaasilla elintarvikkeiden hintoja 25-35 prosenttia. Lihan hinta nousi 30 prosenttia, maitotuotteiden 25. Samaan aikaan nostettiin työnormeja kolmanneksella” [toisin sanoen alennettiin työpalkkoja per aikayksikkö, VH]. [4].

Päätöksen seurauksena Neuvostoliiton työläisten palkat putosivat heti 30 prosenttia. Tämä sama tapahtui myös Donin laaksossa sijaitsevassa Novotsherkasskin merkittävässä tuotantolaitoksessa, sähköveturitehtaalla, vieden parhaan osan ammattiylpeiden työläisten elintasosta.

Kaksi päivää myöhemmin, tehdaskomitean kiihkeiden istuntojen jälkeen sähköveturitehtaan teräsvalimon työntekijät lopettivat työt 1. päivä kesäkuuta 1962 kello 10 aamupäivällä. Työläiset tulivat ulos ja kokoontuivat tehdaskombinaatin hallintorakennuksen aukiolle ja alkoivat ulkoilmakokouksessa puimaan, miten he noilla leikatuilla palkoilla ja korotetuilla hinnoilla kykenevät elättämään perheensä.

Eikä aikaakaan, kun aukiolla oli jo yli tuhat työläistä.

Vangonen kertoo, mitä sitten tapahtui:

”Hallintorakennuksesta tuli ulos puhumaan tehtaan pääjohtaja. Hän sanoi, jos teillä ei ole rahaa ostaa lihaa, syökää maksamakkarapiirakkaa”.

Tämä lausunto, joka etäisesti toi mieleen Maria Antoinetten surullisen kuuluisan repliikin Ranskan suuren vallankumouksen aattoilmastoissa, loukkasi työläisten mieltä. ”Pääjohtajan sanat levisivät nopeasti tehtaalla. Kohta pysähtyivät kaikki tehtaan osastot. Käynnistyi pilli, joka kutsui muita lähellä olevia tehtaita osallistumaan protestiin”, Vangonen jatkaa.

Tämä kuvaus tuo elävästi silmieni eteen Sergei Eisensteinin klassikkoelokuvan ”Lakko” tapahtumain kulun. Vaikeutunut elämäntilanne, patoutunut mieliala, provokaatio, ja sitten räjähdyksenomainen jatko.



Tilanne eskaloituu hankalaksi

”Puolenpäivän jälkeen lakkoilijoita oli jo 5.000. He pysäyttivät matkustajajunan Moskovasta ja veturiin kiinnitettiin iskulause: ”Hrutshevia lihaksi”.

Iltapäivällä tehtaalle tulivat Novotsherkaskin varuskunnan sotilaat, mutta he huomasivat työläisten ylivoiman – silloin tehtaalla oli töissä 14.000 työläistä – ja lähtivät pois.

Työläisillä ei ollut omaa johtajaa, joka päättäisi tai sanoisi mitä seuraavaksi tehdä. Tämäkin osoittaa, että kyseessä oli aidosti spontaani mielenilmaus. Käytännön pulmat ja huoli elämästä sai ihmiset liikkeelle.

Kuten aina tuollaisessa tilanteessa, ajatukset juoksevat vinhasti ja erilaisia ideoita – hyviä ja vähemmän hyviä – lennähtää joukoista liikkeelle.

”Oli ajatuksia mennä valloittamaan pankkeja ja posti. Mutta järki voitti ja työläiset päättivät lähteä aamulla marssimaan kaupungin keskustaan kaupungintalon aukiolle.

Iltapäivällä tehtaalla kävivät puhumassa Rostov-Donin kaupunginjohtajat. He yrittivät rauhoitella työläisiä, mutta ilman tulosta”, Vangonen kertoo.



Koittaa yö ja vallitsee pimeys

”Yöllä tehtaan asuinalue oli täynnä sotilaita ja panssarivaunuja. Asukkaat yrittivät rakentaa barrikadeja, mutta panssarivaunut rikkoivat ne helposti. Turvallisuuskomitean upseerit ja miliisi tekivät yöllä ensimmäiset pidätykset”. Ne kohdistuivat arvattavasti napisevan työläisjoukon johtajiin tai sellaisiksi epäiltyihin.

Yö meni ja koitti uusi aamu. ”Aamulla, kun työvuoro tuli töihin, tehtaan osastoilla ja aukioilla oli sotilaita ja panssarivaunuja.

Työläisille tämä oli loukkaus, ja he kieltäytyivät aloittamasta töitä ja lähtivät marssimaan kaupunkiin. Marssiin osallistui muiden tehtaiden työläisiä ja perheenjäseniä lapsien kanssa. Työläiset kantoivat Vladimir Leninin muotokuvaa, punalipuja ja lauloivat vallankumouksellisia lauluja”.



Samaan aikaan toisaalla: Johtajat ryhtyvät toimenpiteisiin

Tilanne oli ennen kokematon NKP:n johdolle. Pääsihteeri Nikita Hrustshev antoi koko turvallisuusjärjestelmälle, puolustusvoimille, sisäasiainministeriölle ja turvallisuuskomitean (KGB) puheenjohtajalle käskyn kukistaa kapina, keinoja kaihtamatta.

Niinpä Novotsherskaskin kaupunkiin jyrisi lisää sotilasyksiköitä sekä turvallisuuspalvelun upseereita. Kapinan tukahduttamista koordinoimaan saapuivat Moskovasta NKP:n keskuskomitean jäsenet Anastas Mikojan, Frol Kozlov sekä KGB:n puheenjohtaja Vladimir Shelepin [Selepin].

On kunniaksi kyseisille joukko-osastoille ja niiden vastuullisille johtajille kaikki se, mitä Juri Vangonen seuraavaksi kirjoittaa:

”On esimerkkejä upseereiden ja sotilaiden kieltäytymisistä noudattaa käskyjä. Varuskunnan rykmentin komentaja luki eturivin edessä käskyn, otti kotelostaan pistoolin, ja ampui itseään.

Novotsherkaskin kadettikoulun opiskelijat, kun heille luettiin käsky, kieltäytyivät ampumasta omia sukulaisiaan, vanhempiaan ja ystäviään. Heidät suljettiin luokkiin ja heitä varioimaan pantiin sisäasiainministeriön sotilaista.

Lähellä Novotsherkaskia sotilaat muodostivat esteen marssijoille yhdeksästä panssarivaunusta, mutta marssijat ylittivät sen helposti. Sotaveteraani, kenraali Saposnikov, ymmärsi millaisia seurauksia tästä voi tulla, ja etukäteen keräsi sotilailta patruunat. Tästä hän myöhemmin maksoi kovan hinnan. Hänet heitettiin ulos puolustusvoimista”.



Tulta siviileitä kohti

Kun kansalaisprotestia rauhoittamaan saapuneet NKP:n keskuskomitean jäsenet, Mikojan, Kozlov ja Shelepin saivat tietää, että marssijat olivat ylittäneet panssarivaunuesteen, pakenivat politrukit nopeasti kaupungintalolta varuskuntaan.

Donin Rostovin kaupunginjohtajat ja sisäasiainministeriön kenraali yrittivät parvekkeelta rauhoittaa työläisiä. Mutta protestoijat ymmärsivät, ettei heidän vaatimuksiaan ole tarkoitus kuunnella, rikkoivat he oven ja tulivat väkisin sisään.

”Sotilaat ampuivat ensimmäisen varoituslaukauksen ilmaan. Seuraava laukaus oli puiden latvoihin. Puut olivat täynnä lapsia seuraamassa tapahtumia. Lapsia kuolleina, haavoittuneina, eloon jääneitä pelästyneinä tippumassa puista…

Seuraavat laukaukset kohdistuivat väkijoukkoon.

Mutta kuten vuoden 1992 tutkimukset osoittavat, sotilaat eivät ampuneet väkijoukkoon. Jos he olisivat ampuneet rynnäkkökivääreillä kohti, uhreja olisi ollut satoja”.



Mitä vuoden 1992 tutkimukset kertovat?

Presidentti Gorbatshovin kaudella tästä vaietusta ja tarkoin salatusta tapahtumasta alettiin puhua ja kirjoittaa.

Venäjän valtion pääsyyttäjä on vuonna 1992 tutkinut tapauksen. Tutkimuksissa selvisi että laukaukset yleisöjoukkoon tulivat aukiota ympäröivien rakennusten katoilta. Sinne oli sijoitettu turvallisuuselinten tarkka-ampujat konetuliaseineen.

Osa mielenosoittajista tunkeutui miliisiosastolle vapauttamaan yöllä vangittuja tovereitaan. Tuntemattomaksi jäänyt nainen toimi houkutuslintuna. Kyseessä oli ansa. Kun joukot pääsivät selliosastoihin, ilmeni, että ne olivat tyhjiä. Vangitut oli jo yöllä viety muualle.

KGB:n ja miliisin miehet sulkivat selliosaston ovet joukon takana. Neljä henkilöä ammuttiin kuoliaaksi.

Selonteon mukaan Novotsherkaskissa kuoli yhteensä 26 henkilöä. Tämän verran oli arkkuja kun heidän jäännöksiään vuonna 1994 haudattiin uudelleen. Silminnäkijöiden kertomusten mukaan kuolleita oli paljon enemmän, ja haavoittuneet sen päälle.

Kuolleiden työläisten ruumiit muodostuivat ongelmalliseksi viranomaisille. Vainajia ei luovutettu omaisille normaaleja hautausmenoja varten. Viranomaisilla ja valtiojohdolla oli tarve salata tällaiset sisäiset levottomuudet ja etenkin niissä tapahtuneet kuolemantapaukset. Olihan kyse sosialistista neuvostoyhteiskuntaa vastaan kohdistuneesta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Lisäksi uhrit olivat aseettomia siviilejä, joita tulivoimaiset turvallisuusosastot olivat säälittä ampuneet.



Juri Vangonen kertoo, miten pulma ratkaistiin:

”Paikalla olleilla Neuvostoliiton johtajilla oli ongelma, minne haudata ruumiit. Kuusi tuntia he neuvottelivat ja Mikojanin ehdotuksesta päätettiin haudata vanhojen hautojen päälle salaisesti. Sieltä heitä ei ikinä kukaan löytäisi”. Salaisiin hautajaismenoihin osallistuneet luotettavat miliisit ja KGB-miehet antoivat kirjallisen sitoumuksen, etteivät he ”kuolemantuomion uhalla kerro kenellekään”. Stalinin vainovuosien perinne eli voimallisena, vaikka pääsihteerinä toimikin XX puoluekokouksen kuusituntisessa puheessaan madonluvut Stalinin aikakaudelle lukenut Hrutshev.

Niin uhrit haudattiin Donin Rostovin oblastin eri hautausmaille. Kaupungin kulmille oli asennettu kaiuttimet, jotka lähettivät Mikojanin puhetta, musiikkia ja marsseja.

Tästä syystä Novotsherkaskin tragedia sai kansalta nimen ”Notovsherkaskin festivaali”. Ironia on iäti ollut kärsivän kansakunnan sielullinen varaventtiili.



Oikeusistuin lukee lakia

Mielenilmaisuihin ja muihin kansalaistoimiin osallistunet haastettiin oikeudenkäyntiin, joka alkoi 14. päivä elokuuta 1962. Haasteen sai yli sata henkiöä.

Syyttäjän todistusaineistoon sisältyi KGB:n ottamat valokuvat mielenosoittajista. Väkijoukkoon soluttautuneet KGB-upseerit olivat kuvanneet osallistujia.

Tuomiot olivat kovia. Yleensä 10-15 vuotta ojennusleiriä. Seitsemälle luettiin kuolemantuomio. Valitusoikeutta ei ollut. Päätös pantiin täytäntöön nopeasti. Teloitettujen ruumiita ei luovutettu omaisille, eikä heidän viimeistä lepopaikkaansa tunneta.

Leirituomion saaneet joutuivat Neuvostoliiton pohjoisten alueiden leireille. Heidän kohtalonsa ja vaiheensa ovat yhä varsin heikosti kartoitetut.

Tulituksissa haavoittui 87. Heistä 30 jäi pysyvästi invalideiksi.



Muuan vankikohtalo

Kapinan jälkeen Novotsherkask hiljeni. KGB jatkoi pidätyksiä. Valokuvia tutkittiin suurennuslasilla.

Novotsherkask oli 1962 noin 160.000 asukkaan teollisuuskaupunki. Siellä toimi veturi-, työkalu- ja kaivoskoneteollisuutta. Sen lähistöllä sijaitsi 2.400 megawatin ydinvoimala. Tuollaisen venäläisittäin keskisuuren kaupungin kollektiivinen muistijälki oli raju ja kipeä. Monet vaikenivat, monet puhuivat vain kuiskaten varmassa seurassa.

Muuan pohjoisen vankileiriturneen kokenut vanki, työläinen Pjotr Siuda halusi palauttaa syytettyjen kunnian ja kertoa totuuden tapahtumista. Hän keräsi salaa silminnäkijöiden todistuslausumia ja muita asiakirjoja.

Vuonna 1990 Siuda murhattiin hämärissä olosuhteissa. Vuosien työ, asiakirjasalkku sisältöineen hävisi teille tietymättömille. [5]



Tragedian päähenkilöt

Käskyn ampua antoi pääsihteeri Hrustshev Kremlissä. Paikalle rientänyt keskuskomitean kenttätroikka kantaa omalta osaltaan vastuun tilanteen kärjistymisestä. Saatavilla oleva niukanpuoleinen aineisto ei vakuuta heidän sovinnollisuuttaan ja joukkopsykologista silmäänsä. Pikemminkin päinvastoin. Kaikki he olivat bolshevikkipuolueen vankkoja jäseniä, kärkinimenä pitkän henkilökohtaisen terroristihistorian omaava Mikojan. Muita paikanpäälle rynnistäneitä silmäätekeviä Moskovan lähettejä olivat keskuskomitean jäsenen Frol Kozlov ja KGB:n puheenjohtaja Shlepin.



KGB:n päällikkö Aleksandr Selepin

Edvard Radzinski kertoo Stalin-teoksessaan [6] NKVD:N Katynissa huhtikuussa 1940 teloittamien puolalaisten upseerien juttua koskevista asiakirjoista:

”…Asiakirjat tuhottiin vuonna 1959 Nikita Hrutshevin suostumuksella. Jäljellä on ainoastaan KGB:n silloisen päällikön Aleksandr Selepinin Hrutsheville osoittama kirje, jossa hän ilmoittaa: ”NKVD:n antamien päätösten mukaisesti teloitettiin kaikkiaan 21.857 henkeä, joista 4.4.21 Katynin metsässä, 6.311 Ostaskovin vankileirillä (Kaliningradin alueella) ja 3.820 Starobelskin vankileirissä Harkovan lähellä”.

Tämän jälkeen Selepin pyytää Hrutshevilta lupaa tuhota teloitettujen asiakirjat, koska ”niillä ei ole sen paremmin operatiivista kuin historiallistakaan merkitystä”.

Radzinski kertoo bolshevikki Anastas Mikojanin poliittis-anarkistisen henkilöhistorian varhaisvaiheita [7]:

”Bakussa neuvostovalta oli pystytetty nopeasti. …Bakun kommuunin johtajat…oli ammuttu. Kahdestakymmenestä kuudesta komissaarista yksi ainoa oli säilynyt ihmeen kaupalla hengissä. Hän oli armenialainen Anastas Mikojan.

Mikojan oli liittynyt [bolshevikki]puolueeseen vuonna 1915, kaksikymmenvuotiaana. Hän oli ollut yksi Bakun kommuunin aktiivisimmista jäsenistä. Sen tuhon jälkeen Mikojan jäi Bakuun, mutta pysytteli tiiviisti maan alla.

Mikojan oli ovela mies. Hänet tunnettiin Kaukasiassa monella nimellä. Armeniassa häntä sanottiin ”georgialaiseksi kintoksi”, koska hänellä oli yhteyksiä Tiflisin bolshevikkeihin, Georgiassa ”armenialaiseksi fakiiriksi”, ja Azerbaidzanissa tämä kommuunin ainoa eloonjäänyt komissaari oli yksinkertaisesti ”Juudas”. Juuri häneen Koba [Josif Stalin] otti yhteyttä Tsaritsynistä”.

Henkilökuva ei vaadi kovinkaan paljon lisäväriä. Tyypillisesti tämä ”armenialainen fakiiri” selvisi myöskin vuoden 1964 lokakuun palatsivallankaappauksessa huipulla, toisin kuin tempun kohde, Hrutshev.



Nikita Sergejevits Hrustshev

Hrustshev, Nikita (1894-1971), neuvostoliittolainen poliitikko, alkujaan kaivosmies. Ukrainan ensimmäinen puoluesihteeri 1938-1949. Syrjäytti Malenkovin ensimmäisen sihteerin paikalta 1953, pakotti tämän luopumaan pääministerin virasta 1955. Pyrki muun muassa lieventämään idän ja lännen vastakohtaisuuksia, aloitti 1956 Stalinin toimiin kohdistetun taistelun yksilönpalvontaa vastaan. Pääministerinä 1958-1964 osoitti aloitteellisuutta mm. Berliinin kriisissä. Vapautettiin johtotehtävistä 1964. [8]



Hrustshevin likainen menneisyys

”[Vuoden 1937 terrorista] Pian hallintoalueilla tapettiin ihmisiä aivan liikaa ja aivan liian nopeassa tahdissa. Moskovan johtaja Hrustshev osoitti tehokkuuttaan määräämällä tappamaan 55.741 virkailijaa, joka ylitti politbyroon alun perin antaman 50.000 uhrin kiintiön.

Heinäkuun 10. päivänä 1937 Hrustshev kirjoitti Stalinille ja vaati, että vielä kaksituhatta kulakkia on ammuttava kiintiön täyttämiseksi. NKVD:n arkistot osoittavat hänen esiintyvän aloitteentekijänä monissa asiakirjoissa, joissa ehdotetaan pidätyksiä.

Kevääseen 1938 mennessä hän oli huolehtinut siitä, että kolmekymmentäviisi yhteensä kolmestakymmenestäkahdeksasta maaseudun ja kaupunkien sihteeristä oli pidätetty, mikä antaa jonkinlaisen kuvan hänen kiihkeästä työtahdistaan.

Koska hänen toimipaikkansa oli Moskova, hänellä oli tapana viedä tappolistat suoraan Stalinille ja Molotoville.

”Ei heitä voi olla noin paljon!” Stalin huudahti.

”Itse asiassa heitä on enemmänkin”, oli Hrustshev Molotovin mukaan vastannut. ”Ette voi kuvitellakaan, kuinka paljon heitä on”. Stalinabadin (Ashabadin) kaupungin saamassa kiintiössä oli 6.277 tapettavaa, mutta todellisuudessa teloitettuja oli 13.259”.[9]



Tähän liittyvässä alaviitteessä Montefiore tarkentaa vielä:

”Hrustshev oli juuri niin fanaattinen stalinistiterroristi, kuin kolmekymmentäluvulla oli mahdollista olla, mutta koska hän onnistui hävittämään kaikki raskauttavat todisteet ja kirjoittamaan muistelmansa, hänen todelliset tekonsa ovat jääneet arvoitukseksi.

Entinen KGB-johtaja A.N. Selepin [Aleksandr Selepin, VH] kertoi vuonna 1988, että Hrustshevin tappolistojen siirtämisestä muualle oli vastannut I.V. Serov –niminen salaisen poliisin työntekijä. Kaikkiaan 261 sivua Hrustshevin papereita oli poltettu heinäkuun 2. ja 9. päivän välisenä aikana 1954”. [9]



Hrustshevin 70-vuotisjuhlat 17.4.1964 – Kekkonen myi maatalouden ylijäämätuotteita

Kekkonen osallistui Nikitan juhliin yhdessä ulkoministeri Hallaman kanssa. Juhani Suomi kuvaa:

”Moskovaan oli saapunut koko sosialistisen maailman kerma. Siitä huolimatta päivänsankari soi Kekkoselle erityiskohtelun. Onnittelukäynnille varattu määräaika ylitettiin moneen kertaan, kun liikutustaan peittelevän päivänsankarin ja onnittelijan jutustelusta ja sutkailusta ei tahtonut tulla loppua. …

Poliittisia keskusteluja ei syntymäpäiväjuhlien aikana ymmärrettävästi käyty. Sen sijaan Kekkonen kylläkin onnistui käyntinsä aikana neuvottelemaan periaatesopimuksen Suomen maatalouden ylijäämätuotteiden viennistä Neuvostoliittoon kiintiöiden ulkopuolella. Kaupan arvo oli suuruudeltaan lähes 9 miljoonaa ruplaa.

Tapahtuma ärsytti Uutta Suomea, joka teräväsävyisessä pääkirjoituksessaan arvosteli sekä kauppaa että tapaa, jolla se oli hoidettu.”. [10]



Kritiikki korpesi Kekkosta. Niin sai posti taas myllykirjeitä kantaakseen. Suomen Metsäteollisuuden Keskusliiton toimitusjohtaja Lauri Kirves, joka samalla oli Uuden Suomen hallintoneuvoston jäsen, kuuli kunniansa estottomin kekkosmaisin sanakääntein:

”Luuletteko te talousmiehet, jumalauta, että rakas ”Uusi Suomenne” saa mellastella miten se haluaa tuottamatta vahinkoa maan politiikalle ja talouselämälle”.[11]



Myös Kokoomuksen puheenjohtaja, opetusministeri Jussi Saukkonen sai Tamminiemen ”tervaukset”:

”Onko asia todella niin, että mies menettelee tuomittavasti ja epäisänmaallisesti, jos hän [Virolaisen] hallituksen pyynnön täyttääkseen myy Neuvostoliittoon maitotaloustuotteiden ylijäämän, joka menekkivaikeuksien vuoksi – niinkin pätkälle saa ajatella – pitäisi kaataa maahan. Toinen keino ehkä olisi, että tällaisen hirvittävän typeryyden estämiseksi pitäisi tappaa tuhansia kiiltäväkylkisiä hyvämaitoisia lehmiä. Tai tekeekö kaupan yhteiskuntaa säilyttävän lehden kannalta epäilyttäväksi se, että Neuvostoliitosta todennäköisesti joudutaan kaupan tasapainottamiseksi ostamaan nykyaikaista kenttätykistöä vanhojen ”Hyppy-Heikkien” tilalle?”. [12]



Kekkonen oli ainoa Nikitan 70-vuotissyntymäpäiville osallistunut ”läntinen” valtionpäämies. Dagens Nyheterin Moskovan-kirjeenvaihtaja veteli leimakirveellä ja leimasi Kekkosen ”sateliittivaltion puoluejohtajaksi”. [13]



Aleksandr Selepin

KGB:n päällikkö Aleksandr Selepin, leipäkapinan teloittaja, palkitsi Trotskin murhaajan, Ramon Mercaderin tämän vapauduttua vankilasta ja saavuttua Moskovaan 20.elokuuta 1960. Mercaderille myönnettiin Neuvostoliiton korkein kunniamerkki, Neuvostoliiton Sankarin kunniamerkki, johon aina liittyi myöskin sekundanttina Leninin Kunniamerkki.



Selepin operoi Helsingin Nuorisofestivaalia 1962:

”Kun Moskovan loisteliaan nuorisojuhlan [Nuorisofestivaali Moskovassa 1957] jälkeen ei ollut enää mahdollista järjestää suurempaa ja kauniimpaa festivaalia, päätettiin muuttaa taktiikkaa: vaikka siirtyminen ”vihollisen maaperälle” hirvitti vanhoillisia, Komsomolin johtaja Aleksander Selepin vakuutti Nikita Hrustshevin puolueettomien maiden soveltuvuudesta festivaali-isänniksi. Selepin nimitettiin KGB:n johtajaksi vuonna 1958”. [14]

Helsingin Nuorisofestivaalissa kohtasivat monet tahot toisensa heinä-elokuussa 1962, eli edelläkuvattujen traagisten siviilisurmien ja niitä seuranneiden oikeudenkäyntien välissä.

Kommunistien masinoiman festivaali synnytti juhlia vastustavia mielenilmauksia, jotka osin olivat ulkomaalaisella länsirahalla sponsoroituja. Festivaalin päättäjäisissä poliisi pidätti erään miehen, joka levitti espanjankielistä festivaalivastaista julkaisua. Kuulusteluissa hän kertoi tienneensä jakavansa länsimielistä aineisto, ja puolusti tekoaan todeten, että kommunistit kantavat vastaavaa propagandaa suoraan suomalaiskoteihin. Krekola jatkaa: ”Lehdissä kerrottiin KGB:n historiasta ja neuvostoliittolaisten nuorisojohtajien [peräkkäiset KGB:n johtajat] Aleksander Selepin ja Vladimir Semitsastnyi) siirtymisestä turvallisuuspalvelun johtoon.

Suomesta lehdissä kerrottiin:

”Vähän sen jälkeen, kun Semitsastnyi sai nimityksen [syksyllä 1961], hän seurasi Hrustshevia Novosibirskiin, jonne sovjettilaiset olivat kutsuneet Presidentti Kekkosen Suomesta ”neuvotteluihin”. Tämä kokous, kuten nuorison ja opiskelijoiden VIII Festivaali, on eräs ilmeinen merkki toistuvasta pitkäaikaisesta painostuksesta, jota Neuvostoliitto harjoittaa Suomea kohtaan, ja puuttumisesta sen sisäisiin asioihin. Sanotaan, että kokous oli yhteydessä Suomen [presidentin]vaaleihin. Kun ne pidettiin viime helmikuussa [1962], käypä vitsi Helsingissä oli, että vaalit toimitettiin monta kuukautta sitten [lokakuussa 1961] - - Novosibirskissä Neuvostoliitossa”. [14]



Leipäkapinan kukistajan Aleksandr Selepinin ura sivusi Suomea pitkään

Suojeluspoliisin historia kertoo;

”Kylmän sodan kuuluisimpia loikkareita oli KGB:n majuri Anatoli Golitsyn, joka joulun alla 1961 ilmaantui CIA:n Helsingin-aseman päällikön kotiovelle. Lännessä tapaus johti ajan mittaan sotkuisiin seurauksiin. Suomessa loikka leimasi jonkin aikaa presidentti Kekkosen itä- ja länsisuhteita ja maan ulkopoliittista asemaa noottikriisin jälkeen. Pitkäaikaisin vaikutus sillä oli suojelupoliisin vastavakoiluun, joka sai tarkemman käsityksen KGB:n tavoista ja pyrkimyksistä. - -

…Toiminnan tavoista kerrottiin, että kuriirit toivat [Moskovasta]´Keskuksen ohjekirjeet filmeinä, jotka kehitettiin vasta perillä. Vuonna 1961 huomiota oli herättänyt KGB:n puheenjohtajan Selepinin käsky värvätä ensisijaisesti vihollispalveluiden koodivirkailijoita (helppo se oli Moskovassa sanoa!). Kommunisteista Golitsyn tiesi, että jo kymmenen vuoden ajan sekä KGB:tä että GRU:ta oli kielletty värväämästä kommunisteja, koska vakoilujuttujen paljastumisesta oli puolueille suurta poliittista haittaa. Entisiä kommunisteja sai kuitenkin käyttää, samoin maanalaisia (joiden puoluejäsenyys ei ollut tunnettu), ja kommunistien apua sai käyttää uusien agenttiehdokkaiden löytämiseen. Kuitenkin ”Suomessa vallitsevien erikoisolosuhteiden takia voidaan suomalaisia kommunisteja edelleenkin käyttää asiamiehinä” [15].



Kekkosen nimitettyä vanhan puoluetoverinsa, Mannerheim ristin ritari Arvo Pentin Suojelupoliisin päälliköksi teki tämä kahden viikon matkan Moskovan elokuussa 1972. Kutsun matkalle oli esittänyt Neuvostoliiton sisäasiainministeriö, mutta todellisena isäntänä toimi KGB:n päällikkö ja Lubjankan herra, Juri Andropov. Matkan aikana tehtiin Vladimirovin raportin mukaan virheitä puolin ja toisin.

”Jo 1968 suojelupoliisin turvamiehet olivat käyneet Moskovassa KGB:n entisen puheenjohtajan Aleksandr Selepinin kutsusta, isäntänä ammattiliittojen keskus. ETYK-järjestelyt tarjosivat KGB:lle verukkeen suoraan kutsuun. Alkukesästä 1974 suojelupoliisin kaksikko matkusti tutustumaan valtiovieraiden turvajärjestelyihin. Sikäläiset tavat – tarkka-ampujia, liikenteen katkaisu laajalta alueelta, kurkistus jokaiseen viemäriaukkoon, toimittajien paneminen karsinaan – menivät suomalaisten resurssien ja valtion luonteen yli, joskin paikoin ihailua oli vaikea pidätellä: ”Sanomalehtimiehistä [kenraalimajuri] Zamadurovilla oli erittäin selvät mielipiteet”.[16]



Suojelupoliisi tärkeän tiedottajan Veikko Puskalan alias ”Bror Erikssonin” raportoinnissa alkoi ilmetä fiktiivistä raportointia: ”kun politbyroon jäsen Selepin loppuvuodesta 1974 kävi vaivihkaa Suomessa ammattiyhdistysasioilla, Puskala toimitti pitkän raportin hänen salaisista neuvotteluistaan SKP:n johdon kanssa. Kuitenkaan turvamiehinä olleet Supon miehet eivät havainneet näitä neuvotteluja, vaikka aina jompikumpi oli öisinkin valveilla ja Selepin koko ajan näköpiirissä”. [17]



KGB:n päälliköt Hrustshevin kaudella ja vähän sen jälkeenkin:

Ivan A. Serov 1954-1958; Lavrenti Berijan kukistumisen jälkeen KGB:n päälliköksi tuli kenraali Ivan Serov, joka oli sodan aikana hoitanut kokonaisten kansojen pakkosiirtoja Neuvostoliitossa. Hän hävitti Hrustshevin käskystä Berijan arkistot, joihin Berija oli kerännyt muuta johtoa kompromettoivaa aineistoa.

Aleksandr N. Selepin 1958-1961; Serovin jälkeen päälliköksi tuli Aleksandr Selepin. Hän johti KGB:n toiminnan seuraamista puolueen kontrollikomitean puheenjohtajana.

Vladimir J. Semitsastny 1961-1967; ”Valta keskittyi nopeasti [H:n syrjäyttämisen jälkeen 1964] Brezhnevin käsiin. Brezhnev oli persoonana tasapainottava ja kärsivällinen poliittisissa ristiriitatilanteissa ja sieti myös dialogia puoluejohdossa. Hänen asemansa vakauttamisen kannalta tärkeitä toimia oli KGB:n Vladimir J. Semitsastnyn syrjäyttäminen vuonna 1967. KGB:n johtoon nousi Juri Andropov, joka näytti saaneen Budapestin kokemuksista trauman, jonka mukaan sosialismin oli aina vaaran uhatessa syytä turvautua sotilaalliseen voimaan. Tätä näkemystä Brezhnev ei suoraan jakanut”.

Juri V. Andropov 1967-1982. Karjalan salakyttänä suomalaisillekin tutuksi käynyt Andropov oli virassaan Breshnevin nyrkki. Hänen kaudellaan alkoi KGB:n aktiivisin kausi Suomen suunnalla. [18]



Aleksandr Selepinin urakiito

Parivaljakko Andrew-Gordievski kertoo:

”Vuonna 1958 Ivan Serovin asemaa KGB:n puheenjohtajana alkoi uhata kaksi nuorta kunnianhimoista hurjapäätä, joilla oli Hrustshevin luottamus.

Toinen heistä oli Komsomolin keskuskomitean pääsihteeri Aleksandr Nikolajevits Selepin, joka oli saanut sadat tuhannet nuoret mukaan Hrustshevin maatalousuudistukseen. [Muun muassa Karjalassa, Andropovin valtakunnassa istutettiin posket punaisena maissia, ilmastovyöhykkeeseen nähden posketonta toimintaa, VH]

Toinen oli Leningradin KGB:n päällikkö Nikolai Romanovits Mironov., Kumpikin teki Hrustsheviin vaikutuksen ehdottamalla KGB:lle aiempaa joustavampaa ja hienostuneempaa roolia, ja heidät palkittiin korkeilla semilla keskuskomiteassa.

Serovin ansaitusta teurastajan maineesta oli tullut diplomaattinen häpeäpilkku. Kun Serov keväällä 1956 kävi Lontoossa valvomassa Hrustshevin ja Bulganinin valtiovierailun turvajärjestelyjä, lehdistö nostattama meteli pakotti hänet poistumaan nopeasti. Myöhemmin samana vuonna liikkuneet huhut Serovin osuudesta Unkarin kansannousun murskaamisessa vahvistivat lännessä hänen maineensa uusstalinistisen sorron jatkuvana symbolina.

Oli selvää, että KGB tarvitsi kilpensä kiillottamiseksi toisenlaisen päällikön.

Syksyllä 1958 puhemiehistö keskusteli Selepinin esittämästä arvostelusta, joka koski Serovin tuoretta selontekoa KGB:n toiminnasta kotimaassa ja ulkomailla. Selepin ylisti KGB:n tehokkuutta ”kansanvihollisten” paljastamisessa ja hillitsemisessä ja imperialististen valtojen salaisuuksien paljastamisessa. KGB:n roolista oli kuitenkin tullut liian passiivinen; se ei ollut tehnyt mitään edistääkseen strategista ja ideologista kamppailua länttä vastaan. Puhemiehistö asettui Selepinin kannalle. Joulukuussa 1958 hänet nimitettiin KGB:n puheenjohtajaksi. Serovin aiemmat palvelukset tunnustettiin, ja sen sijaan, että hänet olisi vain erotettu, hänet siirrettiin vähemmän vaikutusvaltaiseen asemaan GRU:n päälliköksi.

Samoin kuin edeltäjänsä Berijan ja aikanaan Andropovin myös Selepinin kunnianhimo ulottui paljon KGB:n puheenjohtajuutta pidemmälle. Kun Selepin oli 20-vuotias yliopiston opiskelija, häneltä tiedusteltiin, miksi hän haluaa tulla. Neuvostoliittolaisen historioitsijan Roy Medvedevin mukaan Selepin vastasi siekailematta: ”Päälliköksi!” Selepin piti KGB:tä portaan uralla, jonka hän kaavaili johtavan hänet puolueen pääsihteeriksi. Joulukuussa 1958 Selepin luopui KGB:n puheenjohtajuudesta, mutta valvoi jatkuvasti KGB:n työtä uuden vaikutusvaltaisen puolueen ja valtion valvontakomitean puheenjohtajana. KGB:n uusi puheenjohtaja oli Selepinin nuorekas suojatti, 37-vuotias Vladimir Jefimovits Semitsastni, joka oli työskennellyt Selepinin alaisena Komsomolissa.

… Kun Juri Nosenko palasi sisäisen turvallisuuden ja vastavakoilun johtoryhmän Amerikan-osastoon tammikuussa 1960, noin 80 prosentilla virkailijoista oli yliopistollinen arvosana ja noin 70 ,prosenttia puhui englantia [vuosina 1953-1955; 60 virkailijasta vain kahdella oli yliopistollinen tutkinto, olipa koulupudokkaitakin joukossa, ja harva puhui englantia]. Rinnan Komsomolista ja yliopistoista saatujen vereksien voimien kanssa yritettiin luoda uusi julkinen kuva.

”Sosialistisen laillisuusperiaatteen loukkaukset on eliminoitu täysin”, Selepin väitti 1961. ”Tsekistit voivat katsoa puoluetta ja neuvostokansa silmiin omatunto puhtaana,” Parikymmentä vuotta unohduksissa ollut NKVD:n perustaja-isän, Felix Dzerzinskin henkilöpalvonta elvytettiin. ”Rauta-Felixistä” tuli jälleen kerran esikuva kylmäveriselle mutta lämminsydämiselle tsekistille, joka itseään säästämättä suojelee neuvostokansaa imperialististen sodanlietsojien hyökkäyksiltä.” [19]



Selepin herraansa ja hidalgoaan Hrustshevia kaatamassa 1964

Andrew-Gordievski kertoo:

”Vuoteen 1964 tultaessa Hrustshev oli menettänyt useimpien presidiumin jäsenten kannatuksen. Kuuban ohjuskriisiä pidettiin Neuvostoliitolle nöyryyttävänä.

Vuoden 1963 huonon sadon takia Hrustshevin oli pakko käyttää kallisarvoisia kullan ja länsivaluutan varantoja viljan ostamiseen lännestä, minkä vuoksi Neuvostoliitto lähes ensimmäistä kertaa toi enemmän viljaa kuin vei.

Tyytymättömyyden tärkein syy oli kuitenkin se, että Hrustshev jatkuvasti organisoi uudelleen kommunistista puoluetta ja valtiokoneistoa, mikä hämmensi sekä hänen kollegoitaan että tuhansia apparattsikeja [puoluekoneiston miehiä].

Hrustshevin presidiumissa olevien vihollisten aktiivisimpiin salajuonittelijoihin kuuluivat Selepin ja tämän suojatti Semitsastni. He saivat aikaan, että Hrustshevin yksityisiä puhelinlinjoja alettiin kuunnella. Hrustshevin poika Sergei Nikitavits valitti myöhemmin: ”Olin aina ajatellut. että KGB:n ja muiden sen kaltaisten elimien tarkoitus oli auttaa meitä. Yhtäkkiä… ei enää ollutkaan suurta suojelijaa vaan suuri varjostaja, joka tiesi jokaisen liikkeemme”.

KGB:n avulla juonittelijat pystyivät yllättämään. Kun Hrustshev syksyllä 1964 lähti lomalle Mustallemerelle, hymyilevät kollegat hyvästelivät hänet. Lokakuun 13. päivä hänet kutsuttiin yllättäen Moskovaan presidiumin kiireelliseen kokoukseen. Sen sijaan, että Hrustshevia vastassa olisi lentoasemalla ollut tavanomainen tervetulokomitea, paikalla olivat vain Semitsastni ja eräs KGB:n korkea-arvoinen turvavirkailija. Sergei Hrustshevin mukaan Semitsastnin ilme oli kireä. Semitsastni kurottautui Hrustshevin puoleen ja sanoi puoliääneen: ”Ne ovat kaikki kokoontuneet Kremliin ja odottavat sinua”. Hrustshev vastasi: ”Mennään!”

Semitsastni väitti myöhemmin, että useat Hrustshevin kollegat olivat ehdottaneet Hrustshevin pidätystä, mutta presidium oli äänestänyt sitä vastaan. Sen sijaan päätettiin tarvittaessa esittää Hrustsheville todistusaineistoa hänen osuudestaan Stalinin Ukrainassa toimeenpanemissa puhdistuksissa. Vehkeilijöihin [pääjehu Brezhnevin siipien suojassa] kuulunut Juri Andropov selitti eräälle keskuskomitean jäsenelle: ”Jos Hrustshev osoittautuu itsepäiseksi, näytämme hänelle hänen allekirjoittamiaan asiakirjoja, jotka koskevat vuosien 1935-1937 tehtyjä pidätyksiä.”

Hrustshev alistui kuitenkin nopeasti väistämättömään ja luopui asemastaan hälyttä. Vallankumouksen jälkeisistä vallanvaihdoista Hrustshevin ero tapahtui siisteimmin. Vastineeksi hänen sallittiin pitää huoneistonsa Leninvuorilla, datsansa ja autonsa; lisäksi hän sai 500 ruplan kuukausieläkkeen. Neuvostolehdistössä Hrustshevin ”eron” syyksi ilmoitettiin ”korkea ikä ja huono terveys”. Hänestä tuli sen jälkeen lähes epähenkilö, ja hänen nimensä mainittiin lehdistössä uudelleen vasta 1970, jolloin Pravda julkaisi lyhyen uutisen N.S. Hrustshevin kuolemasta ja nimitti häntä pelkäksi eläkeläiseksi”. [20]



Turvallisuuseksperttien Selepinin ja Semitsastnin polut erkanevat

Vuonna 1918 syntynyt Aleksandr Nikiforovits Selepin oli KGB:n puheenjohtaja joulukuusta 1958 marraskuuhun 1961. Hrustshevin lokakuussa 1964 tapahtuneeseen syrjäyttämiseen saakka Selepin palveli korkeissa puolue- ja hallitustehtävissä ja oli politbyroon jäsen. Hrustshevia puolueen pääsihteerin virassa seurannut Leonid Brezhnev pelkäsi saavansa Selepinistä kilpailijan ja riisti häneltä vähitellen kaikki virat ja vallan. Nikita Hrustshevin syrjäyttämiseen osallistunut Vladimir Jefimovits Semitsastni oli Selepinin seuraaja KGB:n puheenjohtajana huhtikuuhun 1967 saakka. [21]



Mitä on realismi?

Veijo Meri on pohtinut melkein 50 vuotta sitten, mitä on realismi, tosin hän teki sen ajatellen romaanin realismia, mutta jotain yleispätevää siihen sisältyy:

”Realismin määritelmä on, että realismi esittää todellisuuden sellaisena kuin se on.

Mutta mikä on todellisuus? Mitä on esittäminen?

Todellisuudentunteen vastakohta on epätodellisuudentunne, joka voi olla kammottavan rasittava, kun sen tiedostaa, mutta jos tämän tunteen vallassa kirjoittaa epätavalliselta tuntuvasta todellisuudestaan, eikö silloinkin ole samanlainen realisti, kuin muutkin. Jokaisellahan on oma todellisuutensa.

Todellisuuteen uusi kirjallisuus kiinnittää tavattomasti huomiota, siihen millä tavalla saamme tietoa todellisuudesta, miten teemme havaintoja ja minkälaiset ovat näytteet, joiden voimme kuvitella olevan peräisin jostakin, mitä sanomme todellisuudeksi.

Vuosisadan alussa historiatieteen tulokset olivat pitkiä värikkäitä tosikertomuksia elämästä. Mutta nykyisin historialliset tutkimukset ovat selityksiä säilyneistä lähteistä ja niiden kriitillistä tutkimista. - -

Mistään tapahtumasta ei jää jäljelle ja koeta muuta kuin yksityiset kokemukset. Oikeudessa annetut todistajalausunnot antavat aina hämmästyttävän kuvan siitä, miten vähän ihmiset todella huomaavat ja kokevat ja miten eri tavalla se tapahtuu.

Leningradin [kirjailija]kongressissa viime kesänä [1963] sosialistisen realismin kannattajat sanoivat, että sosialistinen realismi kuvaa yhteistä todellisuuttamme. Koska sitä ei ole, on kysymys yhteisistä käsityksistä ja massatiedotusvälineiden levittämästä yleistajuisesta kuvasta, joka käsittelee maailmaamme, niin kuin kaikki meidän ajatuksemme ja puheemme.

Mitään todellisuutta ei ole ellei sitä luoda, ainakaan toisille ilmaistavaksi. Ihminen hahmottaa kokemuksensa jälkeen päin ja vuosien kuluessa kuva muuttuu tarkemmaksi ja selvemmäksi tai kuluu pois.” Näin Veijo Meri. [22]



Lähteet:



[1] Aamulehti, sunnuntaina 17.6.2012; 50 vuotta sitten; Aamulehti 17.6.1962, uutisleike.

[2] Veijo Meri: Kaksitoista artikkelia. Otava, 1967, s. 21-23.

[3] Veijo Meri: Goethen tammi; essee Leipäviljatilanne, Otava, 1978, s. 61, 65.

[4] Tutkija-toimittaja Juri Vangonen: Novotsherkaskin festivaali oli vaiettu joukkomurha. Artikkeli, Demokraatti-lehti 14.6.2012.

[5] Juri Vangonen: em. artikkeli.

[6] Edvard Radzinski: Stalin. WSOY 1997, s. 567.

[7] Radzinski: emt. s. 163.

[8] Mitä Missä Milloin. Tietosanakirja, Otava 1991. Nimiartikkeli. [8] Mitä Missä Milloin. Tietosanakirja, Otava 1991. Nimiartikkeli.

[9] Simon Sebab Montefiore: Stalin – Punaisen tsaarin hovissa, WSOY 2004, s. 263.

[10] Juhani Suomi: Presidentti. Kekkosen elämäkerta 1962-1968, s. 261-262.

[11] Suomi: emt. s. 262.

[12] Suomi: emt. s. 262.

[13] Suomi: emt. s. 263.

[14] Joni Krekola: Maailma kylässä 1962 – Helsingin Nuorisofestivaali, Pystykorvakirja; Suomen Rauhanpuolustajat & Like, 2012, s. 15.

[15] Ratakatu 12, Suojelupoliisin 1949-2009. Toim. Matti Simola; Kimmo Rentola: Suojelupoliisi kylmässä sodassa 1949-1991, WSOY 2011, artikkeli emt., s. 30, 38.

[16] Simola/Rentola, emt. s. 69.

[17] Simola/Rentola, emt. s. 73.

[18] Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991, s. 268.

[19] Christopher Andrew – Oleg Gordievski: KGB. Otava, 1991, s. 183-185.

[20] Christopher Andrew – Oleg Gordievski: KGB. Otava, 1991, s. 203-204.

[21] Pavel Sudoplatov, ym.: Stalinin erikoistehtävissä. WSOY 1994. s. 139.

[22] Veijo Meri: Kaksitoista artikkelia, essee Onko uudessa romaanissa realismia?, 1964. Otava 1967, s. 51-58.
.

[Veikko Huuska]

Haluamatta kuormittaa tarpeettomasti sivustoja, liitän tähän linkin blogiini, jossa tarkastelen vielä tätä samaa aihetta. Teen sen Esa Seppäsen mainion Miekkalija vastaan tulivuori -teoksen pohjalta, mutta laajentaen hieman enemmän toisaalta leipäviljaongelman syntytekijöihin (Hrustsevin epäonnistunut maatalouspolitiikka) ja toisaalta Hrustsevin syrjäyttämiseen johtaneen palatsivallankumouksen syntymekanismeja. Siinä sivussa katsastan myöskin presidentti Kekkosen roolia H:n ystävänä, ja tämän varsin läheiseksi kumppanuudeksi kehittyneen suhteen mahdollisesti näköaloja sumentaneita vaikutuksia. Joka tapauksessa tosiasiahan on että Hrustsevin syrjäyttäminen tuli ikävänä yllätyksenä Kekkoselle, vaikka sen ei kylmästi tarkastellen ihan niin valtva yllätys kaiken järjen mukaan pitänyt olla. Ja vielä yksi näkökulma: Novotserkasskin kaupungin leipäkapinan kukistamisessa Hrustsev käytti todella kovia otteita, ja nämä taatusti olivat hänen syrjäyttämistään hankkineiden toverien mielessä: siitä on mielenkiintoista dokumentaatiota olemassa. Eli, kuten Kekkonen hieman myöhemmin päiväkirjassaan totesi: Lopputuloksen täytyi olla varma, ennen kuin kaatajat rohkaistuivat käynnistämään operaationsa.

Mutta mitäpä tässä laajemmin selostamaan. Lukekaapa, olkaa hyvä, blogistani Donin leipäkapinaan liittyvä kompilaatio, osa 2.;
http://veikkohuuska.puheenvuoro.uusisuo ... aja-osa-ii