kpj
Viestit: 255
Liittynyt: 18.10.13 21:13

Re: Lustraatio-kirjassa ehdotetaan Suomeen totuuskomissiota

Itsenäisen Suomen menneisyyden kipukohtia pohtiva historiointi on erittäin tervetullut, varsinkin näille sivuille. Onko kuitenkaan ”suomettuminen” kaikkein kipein?

Sattuupa niin, että itse olin (peräti julkisuudessa) aktiivinen aikuinen jo siihen aikaan, kun ”taistolaiset” häärivät Suomessa. Sen verran jouduin itsekin heidän härnättäväkseen, että haluaisin heidän häpeävän kaikki tyynni.

Nimimerkki Emma-Liisa näkee Luukkasen, Mallisen ja muiden puuhastelussa ”aikamoisen perspektiiviharhan”, jonka huomaa moni muukin sellainen, joka tietää maailmansotapolitikoinnin aiheuttaneen Suomelle sata tuhatta kuolonuhria rintamalla. Tämänkin aiheuttivat poliittiset ja mediaattiset julistukset.

Menneen aikakauden stalinilainen termi oli ”puhdistus” (чистка). Ehkä jotkut pitävät ”lustraatiota” hienompana sanana. Sillä on kuitenkin, niille jotka osaavat historiansa, sama rituaalinen ja totalitaarinen kaiku.
Ja mikä tärkeintä: uusin чистка-kierros tuo mukanaan samat mielivallan konnotaatiot.
Mielivallasta lehtori Arto Luukkanen itse on oiva esimerkki, jota kommentoin tuonnempana.

Kolmikon teoksen vouhottava titteli ei houkuttele, mutta aion ehkä lukea artikkelit saadakseni tietää ymmärtävätkö niiden kirjoittajat, että ”taistolainen” asenne – kuten ”suomettunutkin” – ei lähde sinänsä politiikan suhdanteista vaan näyttämisen tarpeesta ja nokkimisvietistä.
”Aate” on tänä päivänä saattanut vaihtua, mutta mielenlaatu on yhä sama. Hyvä esimerkki on juuri ”lustraation” valinta keppihevoseksi.

Taannoin luin Yleisradion sivuilta seuraavan:

”Elämäntyöpalkinnon saanut Reijo Nikkilä on sinut neukkumenneisyytensä kanssa.”

”Kylmän sodan aikana ei ollut helppoa olla Moskovan kirjeenvaihtaja. Oli siteerattava Neuvostoliiton virallisia tiedotteita ja pitäydyttävä YYA-henkisessä ystävyysliturgiassa. Päällystakit suojasivat toimittajia joutumasta kosketuksiin tavallisen kansan kurimuksen kanssa ja isoveli valvoi jokaista sanankäännettä. Kaikkea varjosti pelko siitä, että neuvostotankit vyöryisivät myös Suomeen.”

Tähän uskomattomaan valheiden sekamelskaan ”Lustraatio”-kirjan toimittaja Arto Luukkasella oli Ylelle seuraavaa sanottavaa: ”Reijo (Nikkilä) on yksi niistä harvoista, joka pystyy avoimesti puhumaan menneisyydestään ja se on erittäin kunnioitettavaa.”

Journalismi oli ainoa yhteiskunnan sektori, jolla taistolaisilla oli todellista valtaa. Valehtelu kannatti; se toi mainetta ja etuoikeuksia - ja se tuhosi samalla tiedotusvälineiden uskottavuuden. Juuri tämän vallankäytön selittelyä Luukkanen pitää siis ”kunnioitettavana”. Luukkanen edellyttää kylläkin (Tapio Onnelan selostuksen mukaan) ”koko totuuden” kertomista ”varsinaisten syytteiden” välttämiseksi!

Sitten jos luen teoksen, saan ehkä tietää miksi ”lustraation” tulisi koskea vähiten niitä, jotka ovat löytäneet epäuskottavimmat selitykset suomettumiseen. Ovatko tällaiset kenties mukautuneet sopivasti johonkin nykysuomettumisen lajiin, mahdollisesti pyhän ”läntisen arvomaailman” manifestaatioon?

Nimimerkki Emma-Liisan mieleen puheet ”syytteistä” tuovat oikeutetusti Moskovan 1930-luvun näytösoikeudenkäynnit.

Latinan sana ”lustratio” voitaisiin suomentaa esimerkiksi seuraavasti: puhdistus, valkopesu, valkaisu, valaisu. Suomen tapauksessa se voi kaikesta päätellen olla jakoa vuohiin ja lampaisiin.

Tärkeintä tuskin on huomion osoitus ja kunnian palauttaminen meille (ja meitä oli useita!), jotka emme milloinkaan lähteneet taistolaisten kelkkaan. Enemmänkin epäilisin asialla olevia itsensä ja kavereiden päästämisestä pälkähästä.

Seuraavaksi kehutaan – miksei? – Jukka Mallista. En voi sanoa tietäväni tämän menneisyydestä mitään, mutta tapa agitoida viittaa sangen vahvasti stalinilaisuuteen.
Nuorempaa polvea edustava Arto Luukkanen puolestaan on eduskuntavaaleissa ehdokkaana – hakien helppoa julkisuutta, mutta ansaiten vakavaa huomiota juuri sen verran kuin poliitikko yleensäkin.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”