Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Lemmi kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:Entäpä sitten se, miten monella tavalla "tosi" voidaan määritellä. Luonnontieteilijälle Hamlet on epäilemättä epätosi, mutta humanistille enemmän tosi kuin naapuri.
Luulin että Hamlet on Shakespearen näytelmän hahmo, mutta olin kai väärässä ja sinä olet oikeassa.
Tarkoitus oli siis osoittaa, että käsite "tosi" on monimerkityksellinen.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

nylander kirjoitti: Harari:
On helppo hyväksyä Hammurabin laki myytiksi, mutta emme halua kuulla, että myös ihmisoikeudet ovat myyytti.
Tässä tullaan taas sanojen monimerkityksellisyyteen. Arkikielessä ja useimmille ihmisille myytti tarkoittaa epätotta, mutta uskontotieteessä se on "tosi kertomus alkuajan tapahtumista". Siis siinä mielessä tosi että yhteisö uskoo siihen niin kauan kuin myytillä on yhteisölle funktio. '

Jokaisella yhteisöllä on myyttinsä, ja jos entiset kumoutuvat, tilalle tulee uusia.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Emma-Liisa kirjoitti:
historioija kirjoitti: Oli todellista aihetta tai ei, vahva puoluepoliittinen tausta heikentää uskottavuutta. "Poliitikko pysyköön ideologioissaan", voinee sanoa.
Varmaan se heikentää sellaiselle, joka on päättänyt kantansa jo etukäteen. Joku toinen taas valmis lukemaan kaikenlaisia tekstejä, ja päättää kantansa niihin vasta ne luettuaan.

Se, ettei joku tutkija ole julkisesti kertonut omista arvoistaan, ei tarkoita, ettei niitä ole, koska niitä on jokaisella ihmisellä. Oleellista on, tiedostaako ne vai ei.

Uudessa HAikissa (1/2016) Eva Ahl-Waris kirjoittaa arvostelussaan Satu Lidmanin teoksesta Väkivaltakulttuurin perintö. Sukupuoli, asenteet ja historia: !Kautta teoksen Lidman ottaa rohkeasti kantaa siihen, miksi hän tätä tutkimusta tekee. Historia on poliittista eikä Lidman kätke, että hän haluaa taistella yksilöiden oikeuksien puolesta. Niin mono- kuin monikulttuurisuuden eräänä haasteena on edelleen sukupuolittunut väkivalta, - -"

Myös Veli-Matti Raution artikkeli Vanhalla tavalla uutta ensimmäisen maailmansodan taustoista, jonka aiheena on Christopher Clarkin kirjan The Sleepwalkers saksannos Die Schlafwandler, osoittaa että jo tutkimusmenetelmän valinta vaikuttaa tuloksiin.
Poliitikko joutuu roolissaan totuttautumaan epäobjektiivisuuteen, katsomaan asioita puolueensa ja sen ideologian kautta. Muutenhan hänestä ei tule poliitikkoa tai ura katkeaa kesken... Pystyykö hän sitten vetämään toista, tieteellistä roolia? Muut kuin oman puolueen ihmiset - tuskin hekään aidosti - eivät ainakaan pidä sitä uskottavana.

yucca
Viestit: 129
Liittynyt: 01.12.12 18:56
Paikkakunta: Espoo
Viesti: Kotisivu

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

nylander kirjoitti: Yhtä lailla on mahdollista, että tulevina aikoina ei ainoastaan eläimiä vaan osa ihmiskunnastakin taas rajataan "oikeuksien" ulkopuolelle.
On aina rajattu. Kaikkialla hyväksytään muun muassa ajatus, että rikoksesta vankeuteen tuomitulla ei ole kaikkia niitä oikeuksia, jotka julistuksessa esitetään. Se on toki aivan eri asia kuin esimerkiksi ihmisten sulkeminen oikeuksien ulkopuolelle esimerkiksi rodun perusteella.
Olen toistaiseksi ehtinyt vain silmäillä kirjastosta varamaani Yuval Noah Hararin paksua kirjaa Sapiens. Ihmisen lyhyt historia. Harari ottaa teoksessaan esille mm. Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksen (1776) ylväät sanat:
Pidämme itsestään selvinä totuuksina, että kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi, että heidän Luojansa on antanut heille luovuttamattomia oikeuksia, kuten elämän,vapauden ja pyrkimyksen onneen.
Tässä vaiheessa tekee mieli huomauttaa, että ”Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus” on anakronistinen ilmaus. Kyseessä oli kolmentoista brittiläisen siirtokunnan julistus, jossa ne ilmoittivat olevansa itsenäisiä valtioita. Vasta myöhemmin ne muodostivat eräänlaisen valtioliiton ja sitten liittovaltion. Julistuksen laatimisen tilanne – kapinoivat siirtokunnat, jotka pyrkivät esittämään kapinansa oikeutena – selittää sen poleemisen ja propagandistisen luonteen.

Tasavertaisuusperiaatteen asettaa omaan arvoonsa se, että orjuuden ei katsottu mitenkään olevan sen kanssa ristiriidassa. Ilmeisimmin ”ihmisen” käsite ajateltiin sellaiseksi, että neekerit ja mulatit eivät kuulu ainakaan täysien ihmisoikeuksien piiriin.
Harari "dekonstruoi" julistuksen tähän tapaan:
Tieteellisen biologian mukaan ihmisiä ei ole "luotu" He ovat kehittyneet ihmisiksi. Eivätkä he todellakaan ole kehittyneet "tasavertaisiksi". Tasavertaisuuden idea on erottamattomasti sidoksissa luomistapahtumaan. Amerikkalaiset saivat tasavertaisuuden idean kristinuskosta, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on Jumalan luoma sielu ja kaikki sielut ovat Jumalan edessä tasa-arvoisia. Mutta jos emme usko Jumalasta, luomisesta ja sieluista kertoviin kristillisiin myytteihin, mitä silloin tarkoittaa, että kaikki ihmiset ovat "tasavertaisia". Evoluutio perustuu erilaisuudelle eikä tasavertaisuudelle.
Osuvasti esitetty, paitsi että Raamattu ei missään opeta sielujen tasa-arvoa – sellaiset ajatukset ovat myöhempien aikojen teologien kehitelmiä. Toisaalta luomisoppi oli kai kuitenkin enemmänkin retoriikkaa, jolla tietynlaista tasa-arvoajattelua perusteltiin, kuin sen looginen lähtökohta. Tästä toisaalta seuraa, että tasa-arvo ei tosiasiassa ole sidoksissa uskontoon.
Harari johtuu siis seuraavaan päätelmään:
On helppo hyväksyä Hammurabin laki myytiksi, mutta emme halua kuulla, että myös ihmisoikeudet ovat myyytti.
Pitää varmaan lukea Hararin kirja. Tuo lainaus vaikuttaa hyvin omituiselta, mutta enhän tiedä, mihin se varsinaisesti viittaa. Hammurabin lakihan on todellinen dokumentti, vaikka se ei olekaan säilynyt kokonaisena. Mutta ehkäpä Harari viittaa joihinkin (yleisiin) käsityksiin Hammurabin laista, kuten ajatuksiin sen kovuudesta tai jopa julmuudesta. Omana aikanaanhan se pyrki mitä ilmeisimmin rajoittamaan kostoa, erityisesti koston kierrettä.
En ainakaan tähän asti ole löytänyt Hararin kirjasta mitään sellaista korvaavaa, mihin eettisyys ja ns. ihmisyys voitaisiin ankkuroida.
Miksi ne pitäisi ankkuroida johonkin? Jos eettiset periaatteet voidaan johtaa joistakin tosiasioista, ne eivät ole eettisiä periaatteita vaan jotain muuta.

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

nylander kirjoitti:
Tapio Onnela kirjoitti:On toki totta, että käsityksemme ihmisoikeuksista ovat muuttuvia. On ihan mahdollista, että YK:n ihmisoikeuksien julistustakin joskus muutetaan. Voihan olla, että sitä esimerkiksi laajennetaan koskemaa myös eläimiä
Yhtä lailla on mahdollista, että tulevina aikoina ei ainoastaan eläimiä vaan osa ihmiskunnastakin taas rajataan "oikeuksien" ulkopuolelle. Viime kesänä Berliinissä käydessäni satuin kuljeskelemaan Tiergartenstrassella etsiskelemässä taloa, jossa aikoinaan ideoitiin tunnettu operaatio T4: die Vernichtung lebensunwerten Lebens.
Olen samaa mieltä. Eräs osoitus tästä on, että ihmisoikeuksia halutaan rajata vedoten esimerkiksi uskontoon, kuten tuossa jo aiemmin esille tuomassani Kairon julistuksessa halutaan tehdä.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Ihmisoikeuksien tilasta runsaat sata vuotta sitten kertoo Juhani Ahon sanomalehtikirjoitus:
http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanoma ... 91#?page=3

Mainittu Dreyfusin tapaus on vielä joltisessakin muistissa, mutta tuskin espanjalaisen Francisco Ferrerin kohtalo:
http://digi.kansalliskirjasto.fi/sanoma ... 35#?page=3

Wikipediastakin hän toki löytyy ja usealla kielellä:
https://fi.wikipedia.org/wiki/Francisco_Ferrer

JK. Siltä varalta, ettei vanhanaikainen tekstityyli aukene, tässä kirjoituksen ydin nykytyylillä:

Se on omituinen kaikupohja tuo, jota sanotaan Euroopan, maailman
yleiseksi mielipiteeksi. Se saattaa vuosikausia ja mitä sydäntä
särkevimpien huutojen sitä kohdatessa olla tunteeton ja turta.

Ja yht'äkkiä ... näennäisesti vähäpätöinen tapaus, tuhansien kaltainen,
voi saada siitä kimmahtamaan äänen, puhtaan ja heleän kuin herkimmästä
cremonaviulusta, täyteläisen, voimakkaan ja valtavan; välähyttämään
sävelloimon niin häikäisevän kuin magneettimyrskyn sytyttämä
pohjanpalo, joka leimuaa pohjoisnavalta päiväntasaajalle niinkuin
tuonnoin Dreyfusin jutussa ja niinkuin nyt ikään Ferrerin.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Vihdoin saapui kirjastosta Historian käyttö ja väärinkäyttö.

Erkki Tuomioja kirjoittaa alkulauseessa, että saksalainen termi, joka suomeksi on käännetty menneisyydenhallinnaksi, ”ei suinkaan tarkoita yritystä manipuloida menneisyyttä vaan paremminkin sitä, etä menneisyys kohdataan avoimesti ja yritetään tulla sen kanssa toimeen.”

Tuomioja kertoo esimerkkejä siitä, miten historiaa on Suomessa käytetty, alkaen siitä
kun kansallista tietoisuutta ja valtiollisia instituutioita rakennettiin 1800-luvulla. Vastauksena sortokauden venäläistämispyrkimyksiin 1800-luvun lopulla myös historioitsijat mobilisoitiin todistamaan, kuinka keisari Aleksanteri I nosti Porvoon valtiopäivillä v. 1809 Suomen kansakuntien joukkoon ja sitoutui kunnioittamaan Suomen lakeja ja autonomiaa.


Seuraus oli että
suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi. Tätä on vasta 1900-luvun loppupuolella voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla pitäviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja.
Myös itsenäistyneessä Suomessa historioitsijoita on käytetty sotien välissä ja sotien aikana antamaan tukea nationalistisille Suur-Suomi-pyrkimyksille. Syksyn 1944 jälkeen historioitsijoita tarvittiin propagoimaan teesiä Suomen Saksasta riippumattomasta erillissodasta Neuvostoliittoa vastaan ja selittämään Suomen jatkosotaan joutumisen ns. ajopuun merkeissä. Ei kuitenkaan kestänyt kauan , kun nuoremmat tutkijat jo upottivat ajopuun, eikä Suomen sota-ajan politiikan osalta ole faktojen ja tuskin tulkintojenkaan osalta aihetta historiasotiin. Herkkyyksiä on kuitenkin paljon jäljellä, ja silloin tällöin ne kuplivat pintaan.
Lause "Ei kuitenkaan kestänyt kauan" on hieman huvittava, kun 60-luvlla asialla olivat nimenomaan ulkomaiset tutijat ja Jokipiin tutkimus ilmestyi vasta 80-luvulla. Mutta ehkä Tuomioja vertaakin sisällissodan tutkimukseen?
Kylmän sodan aikana turvauduttiin Suomen ja Neuvostoliiton varjossa käyttökelpoisiin historiallisiin narratiiveihin. Tällainen oli esim. Urho Kekkosen käyttämä Leninin roolin henkilöittäminen ja ylikorostaminen Suomen itsenäisyyden tunnustamisessa. Vaikka laskelmoiva Kekkonen varmasti tiesi mitä teki, niin sitä eivät välttämättä tienneet kaikki hänen perässähiihtäjänsä, jotka saattoivat nielaista sellaisenaan yksinkertaistetun tulkinnan Suomen itsenäisyydestä Leninin lahjana.
Tähän voi lisätä ettei "suuri yleisö" koskaan ottanut "Leninin lahjaa" todesta.
Vuoden 1918 sisällissota jätti suomalaiseen yhteiskuntaan syvät haavat, joita sodan muisteleminen vielä pitkään ylläpiti. Historioitsijat eivät myöskään puolin ja toisin näiden haavojen lääkitsemistä edistäneet, usein suorastaan päinvastoin. Kaunokirjallisuudessa Väinö Linna 40 vuotta ja historiankirjoituksessa Jaakko Paavolainen 50 vuotta tapahtumien jälkeen osaltaan vauhdittivat ymmärrystä ja sovintoa. He olivat uranuurtajia sille, että näitäkin tapahtumia on voitu jo pitkään tarkastella ilman, että sisällissotaan liittyviä tulkintoja ja kannanottoja enää millään mielekkäällä tavalla liitetään tämä ajan suomalaisia koskettaviin yhteiskunnallisiin kysymyksiin tai osapuolijakoon. (kursivointi minun)
Kursivoimani kohta selittää Tuomiojan tarkoituksen: historiaa ei saa käyttää nykyhetkessä sen enempää legimoimaan omaa puolta kuin syyttämään vastapuolta. Jugoslaviassahan tapahtui juuri näin.
Se, mitä Suomessa vuonna 1918 tapahtui, ei ollut silloisessa ja myöhemmässäkään maailmassa ainutlaatuista. - - Kun siis luemme uutisia Ruandasta, Srebrenicasta, Tshetsheniasta, Syyriasta tai Darfurista ja otamme kansainvälisen yhteisön vastuullisina jäseninä kantaa näihin tapahtumiin ja tilanteisiin, emme voi olla näkemättä yhtäläisyyksiä siihen, mitä Suomessa kohta sata vuotta sitten tapahtui. Joudumme tarkastelemaan nyt myös omaa historiaamme yleisinhimillisten ja velvoittavien kriteerien valossa.

Meillä ei Suomessa kuitenkaan ole aihetta syyllisten etsimiseen tai tuomitsemiseen ei liioin keinotekoisiin anteeksipyytöihin ja anteeksiantoihin. Se, mitä edelleen tarvitsemme, on oikea tieto tapahtumista ja tämän tiedon tunnetuksi tekemistä. Vielä enemmän tarvitsemme tietoihin ja inhimillisiin arvoihin pohjautuvaa yhteistä ymmärrystä. (kursivointi minun)
Kursivoidut kohdat liittyvät yhteen: on mahdotonta tutkia aihetta, jossa ihmisiä on tapettu tai näännytetty, ottamatta asiana moraalista kantaa, koska "kylmyys" ja "kantaa ottamattomuus" on de facto tekijän puolelle asettumista uhria vastaan. Kuitenkin juuri se, että pohjana ovat yleisinhimilliset arvot, auttaa välttämään moralisoinnin, koska ymmärtää, että tietyissä oloissa (lähes) kaikki toimisivat epämoraalisesti. Jolloin ehkä oppii mitä pitää nykyhetkessä välttää jo siinä vaiheessa, kun valinta on mahdollinen.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

...suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi. Tätä on vasta 1900-luvun loppupuolella voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla pitäviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja...

Olipa asia oikeudellisesti miten tahansa, niin ratkaisevaa oli ja on, että ihmisyhteisöillä on moraalinen oikeus pyrkiä itsenäiseen ja omaehtoiseen oloon ja elämään. Näin varsinkin, jos ne ovat joutuneet vieraan kulttuurin yhteyteen sekä taantumuksellisen ja alistavan vallan alaisuuteen. Elämä ei ole pelkästään sementoituja lakipykäliä, ovathan nekin usein vain tuollaisen vallan omaa tekoa ja alistetuille saneltuja.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Henrik Meinander kirjoittaa artikkelissaan Kansallisen katseen lumo objektiivisuudesta:
Aikaisemmin korostettiin objektiivisuuden merkitystä tieteellisessä historiantutkimuksessa. Nykyään tutkijat myöntävät yhä avoimemmin tämän tavoitteen vaikeuden; objektiivisuuteen pyrkimistä luonnehdintaan enemmän päämääräksi kuin ehdottomaksi vaatimukseksi. Jokaisella tutkijalla on tutkimuksessaan tietty näkökulma, ja jo tämä vaikuttaa siihen, miten lähteitä luetaan ja tulkitaan. Vaikka kuinka pyrkisimme eroon ennakkokäsityksistämme ja julkituomaan rehellisesti ideologisia lähtökohtiamme, piiloon jää subjektiivisia vaikutteita, joita joko emme tiedosta tai ehkä edes halua myöntää.
Tämän jälkeen Meinander kertoo tavoista kyseenalaistaa historiallisen tiedon riippumattomuutta, esim. marxilaiset ja postmodernistit, mutta torjuu sen ainakin äärimmäisessä muodossaan, sinänsä tavallisella argumentilla mutta sangen käytöllisestä motiivista.
Vaikka tiedostamme, kuinka vaikea ja useimmiten mahdotonta on käytännössä saavuttaa täydellistä objektiivisuutta, se ei anna meille oikeutta luopua siihen pyrkimistä. Sillä jos sen teemme, meidän on turha luonnehtia historiantutkimusta tieteelliseksi toiminnaksi ja edellyttää sille rahoitusta valtiovallalta.


Seuraavaksi Meinander pohtii moralismin ja moraalin eroja. Hän aloittaa objektiivisuuden tavoittelusta, josta hänen mielestään seuraa
pyrkimys arvioida menneisyyden ihmisiä ja ryhmittymiä niin oikeudenmukaisesti kuin mahdollista, eli samalla mitalla kuin haluaisimme itse tulla arvioida. Ja jotta tähän pystyisimme, tulkinnan lähtökohtana on oltava aikalaisten näkökulma omaan elinympäristöönsä ja tulevaisuuteensa. Muutoin retkahdamme helposti jälkiviisauksiin ja moralisointiin, eli edellytämme tutkimuskohteiltamme päätöksenkykyä ja selvänäköisyyttä, joka olisi edellyttänyt tietoa siitä, mihin suuntaan kehitys sittemmin kääntyi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö historiantutkimuksessa voitaisi arvioida menneisyyden ihmisten moraalia ja tehdä päätelmiä siitä, mikä taho toimi jonkun kriisin puhkeamista vastaan tai päinvastoin myötävaikutti siihen. Keskeistä tässä on pikemminkin pohtia, missä määrin aikalaisilla olisi ollut edellytyksiä ja mahdollisuuksia toimia toisin kuin he lopulta toimivat. Historiantutkijan on näin ollen rinnastettava aikalaisten näkemykset tilanteesta jälkimaailman tietoihin tilanteesta jälkimaailman tietoihin tapahtumista ja rakennettava tätä vertailusta oma tulkintansa kehityksen syistä ja seurauksista.

Suurin haaste on hahmottaa aikalaisten todellisia ajatuksia, tunteita ja valintoja. Jälkimaailmalla, historiankirjoittajat mukaan lukien, on vahva taipumus kuvata menneisyys yhtenäisenä kertomuksena, jossa aatteet jäsennetään liian yksiselitteisinä ja jossa sattumien osuus tapahtumien kulussa sivuutetaan, koska kohtalon oikuista on vaikea esittää loogista tai tieteellistä selitystä. Historiantutkijan perushyveisiin kuuluu siksi kyky liikkua oman kulttuurinsa ja mukavuusalueensa ulkopuolella ja kyseenalaistaa omien tulkintojensa uskottavuus. Kyse on loppujen lopuksi niinkin yksinkertaisesta tai monimutkaisesta asiasta kuin toisen ihmisen ymmärtäminen.


Tämän jälkeen Meinander käsittelee suomalaisia historiantutkimuksia, aloittaen siitä miten Suomen saatua autonomian aikana oman hallinnon,
sen suojassa maan fennomaaninen sivistyneistö saattoi ensin vähin äänin ja 1860-luvulta lähtien yhä avoimemmin rakentaa maamiehilleen kansallista identiteettiä, jonka kulmakiviin kuului ajatus siitä, että Suomella oli ja sen suomenkielisellä väestöllä oli ollut oma historiansa hamasta menneisyydestä saakka.

Tämä edellytti tunnettujen historiallisten tapahtumien uudelleen arviointia kansallisesta näkökulmasta. Maan liittämistä läntiseen kristikuntaan 1100-luvulla pidettiin tietenkin siunauksena, mutta samaan aikaan tapahtunutta poliittista kytköstä Ruotsiin alettiin tulkita yhä kielteisemmässä valossa. tunnetuin esimerkki tästä oli G. Z. Yrjö-Koskisen tulkinta Suomen puolella riehuneesta talonpoikaiskapinasta, 1590-luvun nuijasodasta, jota hän kuvasi itsenäisyystaisteluna ruotsalaista aatelia vastaan.

Myöhemmin 1900-luvulla Pentti Renvall tulkitsi saman kapinan toisin päin: aatelisto oli edustanut suomalaisuutta ja kukistetut talonpojat olivat ruotsalaisten huijaamia. Vasta Heikki Ylikankaan (1977) ja Mirkka Lappalaisen (2009) tutkimuksien myötä, kun kapinan sosiaaliset syyt ja valtakunnalliset tekijät nostettiin esiin, on tästä kansallisesta näkökulmasta päästy irti.
Meinander toteaa, että Suomi ei ollut mikään poikkeus vaan sama prosessi tapahtui muissakin eurooppalaisissa kansallisvaltioissa:
Modernien keskusvaltioiden ympärille rakennetut kansakunnat tarvitsivat sidosaineekseen ideologian, jonka ympärille voitiin koota kaikki yhteiskuntaluokat. Tähän tarkoitukseen sopivat nationalistinen ideologia ja Benedict Anderssonin ilmaisua lainaten ”kuviteltu yhteisö”, jonka perustana oli ajatus yhteisestä menneisyydestä.
Meinander korostaa, että kansallismieliset tulkinnat perustuivat siihen asti käyttämättömiin aineistoihin, joten ne tarjosivat paljon uutta tietoa menneisyydestä.

Kansallismielisten tulkintojen merkitystä ei myöskään pidä ylikorostaa, vaikka ne
löivät itsensä läpi ennen kaikkea suomenkielisessä kouluopetuksessa ja fennomaanien laajemmalle väestölle suunnatussa sivistystoiminnassa. Yliopistossa, pääkaupungin julkisuudessa ja muissa kansanliikkeissä nousi myös monia muita näkökulmia menneisyyteen.
Nykyisyys vaikutti siihen, mitä historiassa nähtiin ja ymmärrettiin:
Kun liike- ja kauppayhteydet Skandinaviaan, Manner-Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin 1800-luvun lopussa laajenivat, suomalaista menneisyyttä alettiin ymmärtää yhä enemmän myös osana länsimaista kulttuuriperimää. Suomalaista yhteiskuntaa modernisoitiin pitkälti keskieurooppalaisten mallien mukaan, ja tällöin historialliset yhtäläisyydet Suomen ja muun protestanttisen Euroopan välillä nousivat selvästi pintaan.
Samaan suuntaan vaikuttivat Venäjän integraatiopyrkimykset:
Mitä enemmän paine kasvoi idästä, sitä vahvemmin sitouduttiin maan läntisiin arvoihin ja kulttuuriperintöön. Tämä heijastui myös koulujen ja yliopiston historiaopetukseen. Suomen historian lisäksi kehyskertomukseen kuuluivat myös antiikin perintö, pohjoismainen luterilaisuus ja Länsi-Euroopan kehitys.


Muita virtauksia olivat marxilaisuus työväenliikkeessä ja ruotsinkielisten kansallismielinen näkemys suomenruotsalaisista Ruotsin ajan kulttuuriperinnön jatkajina.
Toisen maailmansodan jälkeen avoimen kansallismieliset tulkinnat menettivät nopeasti uskottavuutensa myös Suomessa. Käytännössä kansallinen katse menneisyyteen kuitenkin säily ja jossakin mielessä niin yliopistotutkimuksessa, kouluopetuksessa kuin julkisuudessa. Kuten muuallakin kylmän sodan Euroopassa, suomalainen yhteiskunta keskittyi oman hyvinvointivaltionsa rakentamiseen. Valtiovallan osuus siinä oli keskeinen, ja tätä korosti myös valtiollinen radio- ja TV-monopoli, jonka välityksellä sodassa vahvistunut kansallinen yhtenäiskulttuuri itse asiassa saavutti kukoistuksensa.

Historiantutkimuksessa yhtenäiskulttuurin vaikutus näkyi ennen kaikkea siinä, millä tavoin monia ennen niin ristiriitaisina ymmärrettyjä yhteiskunnallisia ilmiöitä alettiin tulkita sovittelevammin ja liitettiin juohevasti osaksi kansallista kertomusta.
Tämä tapahtui niin kielikysymyksessä kuin sisällissodan käsittelyssä.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Ulkopolitiikan suhteen tapahtui Meinanderin mukaan vastaava kehitys:
Jo ensimmäisessä julkisessa historiaväittelyissä Suomen valtiollisesta statuksesta suhteessa emämaahan Venäjään, joka käytiin Ruotsiin muuttaneiden suomalaisten kesken 1830-luvun lopussa, ilmeni kuinka vahvasti suhtautuminen Venäjään ohjasi keskustelua. Ne, jotka olivat omaksuneet Ruotsin uuden, niin sanotun vuoden 1812 puolustuksellisen idänpolitiikan, näkivät Suomen liittämisen Venäjään onnellisena käänteenä sekä Suomelle että Ruotsille. Ja taas ne, jotka olisivat toivoneet Suomelle suurempaa liikkumavapautta suhteessa Venäjään, leimasivat keisari Aleksanteri I:n lupaukset vuoden 1809 valtiopäivillä Porvoossa tyhjäksi sanahelinäksi.

Sama teema nousi uudestaan pintaan 1890-luvulla, ja myös tällöin osapuolten tulkintoja ohjasi selvästi pyrkimys nostaa historiasta juuri ne lähteet, jotka puolsivat kunkin omia kantoja. Suuriruhtinaskunnan valtiollista autonomiaa suhteessa Venäjään puolustavat suomalaiset historiantutkijat korostivat keisareiden antamia lupauksia kunnioittaa maan Ruotsin ajalta perittyjä perustuslakeja. Ja yhtä suurella ponnekkuudella heidän venäläiset vastaväittäjät korostivat, ettei keisareiden retorisia kohteliaisuuksia voisi mitenkään tulkita laillisina päätöksinä.

Kiista jyrkkeni sitä mukaa kuin venäläistämispolitiikkaa alettiin toteuttaa, ja silloin esitetyt laillisuusmieliset tulkinnat jäivät pitkälti voimaan Suomen itsenäistyttyä. Tähän liittyi myös vahva tendenssi kyseenalaistaa Venäjän merkitys Suomen kehitykselle 1800-luvulla.
Kun maiden suhteet toisen maailmansodan jälkeen paranivat,
syntyi ilmeinen tarve verrata niitä 1800-luvulla vallinneisiin oloihin. Varsinainen käänne tapahtui 1960-luvulla, jolloin joukko tutkijoita Tuomo Polvisen ja Keijo Korhosen johdolla alkoi tarkastella Suomen asemaa Venäjän imperiumissa kokonaisvaltaisemmin.

Heidän keskeisen argumenttinsa mukaan Suomella ei ollut mitään erityisasemaa Venäjän turvallisuuspolitiikassa. Joissakin kysymyksissä Suomea saatettiin kohdella toisin kuin muita reuna-alueita, mutta nämä toimenpiteet olivat pääsääntöisesti seurausta muualla Euroopassa tapahtuvista kriiseistä, kuten Puolan kapinasta tai Venäjän sodista muilla rintamilla.
Tämä on yhä vallitseva paradigma.
Paradigman vaihtoon oli vankkoja tieteellisiä painotuksia. Silti on kiistatonta, että uusi tulkinta oli sopusoinnussa Suomen kylmän sodan aikana harjoittaman ulko- ja turvallisuuspolitiikan kanssa. Siksi voidaankin kysyä, oliko kyseessä todella luopuminen kansallisesta tulkinnasta vai oliko itse asiassa kyse tulkinnan sovittamisesta vallitseviin poliittisiin ulkosuhteisiin.
Vastaava tapahtui toisen maailmansodan suhteen.
1960-luvulle saakka suomalaiset tutkijat yrittivät enemmän tai vähemmän tietoisesti sovittaa tulkintojaan sodanaikaisen valtiojohdon syyttömyyttä korostavien puolustuspuheiden mukaan. Länsimaisten tutkijoiden osoitettua suomalais-saksalaisten suhteiden laajuuden peräännyttiin vähitellen tulkinnasta Suomen erillissodasta vuosina 1941-1944, mutta vasta kylmän sodan loppuvuosina tästä ei käyty enää mitään merkittäviä väittelyitä tutkijayhteisössä.

Yksi syy tähän oli eittämättä se, että lähteet puhuivat omaa kieltään. Mutta yhä paljon siirtymään vaikutti ilmeisesti se, etteivät tulkinnat saksalaissuuntauksesta enää herättäneet samanlaisia poliittisia intohimoja kuin aikaisemmin. Toisin sanoen, Neuvostoliiton hajottua ja Suomen liityttyä Euroopan unioniin aihe menetti pitkälti poliittisen latauksensa. Enää ei ollut tulenarkaa kuvata sitä, kuinka laaja osa Suomen väestöstä oli aikoinaan toivonut Hitlerin murskaavan kommunistisen itänaapurin.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

historioija kirjoitti:...suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi. Tätä on vasta 1900-luvun loppupuolella voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla pitäviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja...

Olipa asia oikeudellisesti miten tahansa, niin ratkaisevaa oli ja on, että ihmisyhteisöillä on moraalinen oikeus pyrkiä itsenäiseen ja omaehtoiseen oloon ja elämään. Näin varsinkin, jos ne ovat joutuneet vieraan kulttuurin yhteyteen sekä taantumuksellisen ja alistavan vallan alaisuuteen. Elämä ei ole pelkästään sementoituja lakipykäliä, ovathan nekin usein vain tuollaisen vallan omaa tekoa ja alistetuille saneltuja.
Eihän tässä ole kyse oikeudesta eikä moraalista eikä ylipäätään siitä mitä tapahtui 1899-1917, vaan siitä mitä Porvoossa 1809 "todella" tapahtui.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Emma-Liisa kirjoitti:
historioija kirjoitti:...suomalaisten historioitsijoiden valtavirran näkemys kanonisoitiin historialliseksi totuudeksi. Tätä on vasta 1900-luvun loppupuolella voitu kyseenalaistaa ja osoittaa ymmärrystä sille, että venäläisilläkin saattoi olla pitäviä argumentteja kritisoida autonomiataistelussa käytettyjä suomalais-nationalistisia tulkintoja...

Olipa asia oikeudellisesti miten tahansa, niin ratkaisevaa oli ja on, että ihmisyhteisöillä on moraalinen oikeus pyrkiä itsenäiseen ja omaehtoiseen oloon ja elämään. Näin varsinkin, jos ne ovat joutuneet vieraan kulttuurin yhteyteen sekä taantumuksellisen ja alistavan vallan alaisuuteen. Elämä ei ole pelkästään sementoituja lakipykäliä, ovathan nekin usein vain tuollaisen vallan omaa tekoa ja alistetuille saneltuja.
Eihän tässä ole kyse oikeudesta eikä moraalista eikä ylipäätään siitä mitä tapahtui 1899-1917, vaan siitä mitä Porvoossa 1809 "todella" tapahtui.
Näin katsoen sillä ei ollut sata tai kaksisataakaan vuotta sitten merkitystä, kuten Tuomioja viittailee. Kansan itsenäisyystahto oli koko ajan "korkein laki".
Historiantutkijoille asialla toki on nykyään merkitystä, mutta pelkästään akateemista. Kuten olen aina painottanut, tapahtumien todellisuuden selvittyminen on niin historian kuin nykyisyydenkin kannalta jokseenkin toivotonta. Tietommehan noista tapahtumista jäävät aina puutteellisiksi johtopäätösten tekoon. Juuri se ratkaiseva seikka saattaa jäädä ottamatta huomioon. Asianlaita ilmenee parhaiten eri tulkintojen ja arvelujen lukuisuudessa.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

historioija kirjoitti: Kansan itsenäisyystahto
Älä nyt naurata. Vielä kesällä 1917 itsenäisyys oli täysin utooppinen ajatus. SDP:kin joka ajoi valtalakia olisi jättänyt ulkopolitiikan Venäjälle. Vasta lokakuun vallankumous pakotti porvarilliset puolueet itsenäisyyden linjalle. Se oli niin pelottava ajatus, että Venäjä vain vaihdettiin Saksaan.

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

historioija kirjoitti:Kansan itsenäisyystahto oli koko ajan "korkein laki".
Mistä tällainen päätelmä voidaan johtaa? Vanhan, 1900-luvun alun työvänliikkeen mielenosoitusten yms. "lakaateissa" seisoi usein näinikään: "Kansan tahto on korkein laki!" Ilman muuta hyväksynet senkin?
Emma-Liisa kirjoitti:Vielä kesällä 1917 itsenäisyys oli täysin utooppinen ajatus.
Juuri näin.

Nyt vain sitten jäämmekin kuulolle, kuinka hieno meriselitys tällä kertaa on tulossa.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Historioitsijat ilman rajoja Suomessa: Historian merkitys ei katoa nykypäivänäkään

Emma-Liisa kirjoitti:
historioija kirjoitti: Kansan itsenäisyystahto
Älä nyt naurata. Vielä kesällä 1917 itsenäisyys oli täysin utooppinen ajatus. SDP:kin joka ajoi valtalakia olisi jättänyt ulkopolitiikan Venäjälle. Vasta lokakuun vallankumous pakotti porvarilliset puolueet itsenäisyyden linjalle. Se oli niin pelottava ajatus, että Venäjä vain vaihdettiin Saksaan.
Kyllä se siellä jossakin on aina itänyt. Mutta emämaan mahti ja paine (sensuuri ja pelko) pitivät sen jokseenkin kokonaan poissa julkisuudesta. Sitä paitsi itsenäisyys periaatteena - ei vielä yleisesti suvereenin valtion tasolla - näkyy koko ajan käytännössä autonomian kehittämisessä. Mitä muuta esimerkiksi oma raha ja valtiopäivät olivat? Ja mistä todisti vuonna 1890 suru oman postin menettämisestä? Suomalaiset halusivat pitää ja saada mahdollisimman suuren eron Venäjään.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”