Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Eri ketjuissa on ollut puhetta siitä, tiesivätkö saksalaiset sodan aikana holokaustista ja jos niin mitä, mutta koska noiden ketjujen otsikko käsittelee eri aiheita, aloitan uuden ketjun nyt, kun olen saanut käsiini Nicholas Stargardtin kirjan The German War. A Nation under Arms, 1939-45 (Bodley Head 2015), jonka luvussa The Shared Secret asiaa käsitellään aikalaisaineiston perusteella (esim. kirjeet, päiväkirjat, salaisen poliisin raportit väestön mielipiteistä).

(s. 234) Kesällä ja syksyllä 1941 joukkoteloituksilla oli monia saksalaisia silminnäkijöitä ja todisteet valokuvien muodossa virtasivat Saksaan. Huolimatta virallisesta ohjeesta, ettei kuvia saa ottaa, monilla saksalaisilla sotilailla oli mukanaan kamera, jonka 35 mm:n filmit he lähettivät kotiin kehitettäviksi, niin että valokuvat näkivät ensin valokuvaamojen työntekijät ja sitten perheenjäsenet tai ystävät, jotka noutivat kuvat, ennen kuin he lähettivät ne takaisin itärintamalle. Puna-armeija löysi tuhansia kuvia massamurhista saksalaisten vankien ja kaatuneiden taskuista yhdessä morsianten, vaimojen ja lasten kuvien kanssa.

(s. 234) Sotilaat kertoivat massamurhista myös kirjeissään, joskin usein ohimennen ja hyväksyen. ”Älä välitä, niin pitääkin olla.”

Paradoksaalisesti, mitä lähempänä todistajat olivat tapahtumia, sitä fragmentaarisempi heidän perspektiivinsä pysyi. Joukkomurhat saattoivat näyttää irrallisilta ja episodeilta, ei organisoidulta ohjelmalta. Monet kuitenkin pystyivät näkemään, että heidän todistamansa yksityiset tapahtumat olivat osa jotakin yleistä.

Syksyllä 1941 tieto lisääntyi nopeasti toisaalta tapahtumien itsensä, toisaalta julkisen retoriikan ansiosta. Lokakuussa 1941 teloitusyksiköt siirtyivät NL:n alueelta Galiciaan joka kuului kenraalikuvernementtiin (Puolaan jota ei ollut liitetty Saksaan).

(s. 234-5) Samaan aikaan alkoi juutalaisten kuljetus Saksan valtakunnan (Reich) alueelta.

(s. 235) junakuljetuksia ghettoihin

Mindenin alueen SD raportoi väestön parissa liikkuvista tiedoista: kaikki juutalaiset viedään Venäjälle, kuljetus tapahtuu junilla Varsovaan ja sieltä karjavaunuilla edelleen. Führer on sanonut haluavansa että 15. tammikuuta 1941 yksikään juutalainen ei ole Saksan valtakunnan alueella. Venäjällä juutalaiset pannaan neuvostotehtaisiin, vaikkakin vanhat ja sairaat juutalaiset ammutaan.

Yksityiskohdat olivat tarkkoja, vaikkakaan eivät aina paikkansa pitävä, ja niistä keskusteltiin julkisesti. Kun ihmiset ihmettelivät, mitä tapahtuisi heidän juutalaisille naapureilleen, kun junat lähtivät, he käyttivät hyväkseen, mitä tiesivät tai otaksuivat, kierrättäen sitä mitä he jo tiesivät massamurhista idässä. He olivat myös nopeita tajumaan toiminnan yleisen logiikan ja suunnan. Esim. em. päivämäärä oli kuviteltu, mutta ei kaukana totuudesta (keskustelussa upseeriensa kanssa Prahassa lokakuun alussa Heydrich, joka organisoi kuljetukset, kertoi että Führer halusi siirtää juutalaiset Saksasta vuoden loppuun mennessä). Tärkeämpää kuin kuviteltu päivämäärä oli, että ihmiset heti arvasivat, että keskusvalta oli tehnyt päätöksen siirtää juutalaiset eikä kyseessä ollut mikään paikallinen aloite.

(s. 236) Ensimmäinen keskitetyistä määräyksistä 1.9.1941: kaikkien yli 5-vuotiaiden juutalaisten oli kannettava keltaista tähteä. Väestön piirissä syntyi huhu, että saksalaiset oli määrätty USA:ssa kantamaan hakaristiä. Sen sanottiin olevan seurausta siitä, että juutalaisia kohdeltiin huonosti Saksassa. Mutta asialla myös puolustauduttiin juutalaisten kohtelua, joka ei siis ollut epätavallista. Nämä saksalaisten omat käsitykset auttoivat natsipropagandaa esittämään USA:n ulkopolitiikan seurauksena ”juutalaisesta salaliitosta”.

(s. 237) Churchllin ja Rooseveltin Atlantin julistus: ei taloudellista diskriminaatiota hävinneitä kohtaan. RAF pudotti lentolehtisinä Saksaan.

Goebbels vastasi kääntämällä ja painamalla Amerikassa osia ilmestyneestä pienjulkaisusta Germany Must Perish, jossa vaadittiin saksalaisten massasterilisaatiota. Tekijän nimi muutettiin juutalaiseksi.

7.9.1941 kansallissosialistisen puolueen viikkoiskulauseena oli Hitlerin ”profetia” 30.1.1939: Jos kansainväliset juutalaiset finanssimiehet onnistuvat jälleen suistamaan maat maailmansotaan, tulos ei ole juutalaisten voitto vaan juutalaisen rodun tuho Euroopassa. Tästä tehtiin juliste joka oli nähtävissä lasikaapissa jokaisen natsipuolueen osaston ulkopuolella kautta Saksan.

(238) Kuten 1939, näytti siltä että varoitettiin USA:ta että Saksa pitäisi Euroopan juutalaisia panttivankeina. Eskaloituva konflikti oli yhteydessä Hitlerin päätökseen elokuun lopussa määrätä juutalaiset merkittäviksi (keltainen tähti) ja seuraavan päätökseen syyskuun puolivälissä siirtää heidät ennen kuin sota NL:oa vastaan päättyi.

Kun väestö uskoi, että saksalaisille oli määrätty USA:ssa hakaristi, tämä auttoi näkemään juutalaisten kohtelun Saksassa vähemmän poikkeuksellisena. Ihmiset muistivat menneisyydestä, että saksalaisia tavaroita oli boikotoitu USA:ssa vastalauseena juutalaisen liikkeiden boikotille Saksassa 1.4.33 ja Vainoyö (ent. Kristalliyö) marraskuussa 1938 oli johtanut kansainvälisen median vihamieliseen kirjoitteluun. Mindenin väestö olikin huolissaan, että juuri niin kuin 1938 seuraukset tekisivät meille enemmän harmia kuin hyödyttäisivät meitä kotona.

Jo tässä ensimmäisessä vaiheessa, kun juutalaisten joukkoampumiset vielä rajoittui itärintamalle, juutalaisten kohtalo saavutti saksalaisten keskusteluissa globaalin merkityksen, toisin kuin muiden neuvostokansalaisten joukkoteloitukset. Juutalaiset nähtiin yhtenäisenä, kansainvälisenä vihollisena, joka tärkeissä asemissa Washingtonissa ja Lontoossa järjesteli liittoutuneiden koalitiota.

Syksystä 1941 alkaen ihmiset kuvittelivat, kuinka juutalaiset olivat järjestämässä koston Saksalle – huolimatta siitä, ettei niin ollut tapahtunut. Kolme kuukautta myöhemmin Saksa oli sodassa USA:n kanssa.

(jatkuu)

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

(s. 238-242) juutalaisten kuljetus pois Saksasta

(s. 241-2) juutalaisten entiset asunnot haluttuja, tavarat myytiin [monet siis hyötyivät karkotuksista]

(s. 242) Goebbels oli taivuttanut Hitlerin keltaisen tähteen määräämiseen toivoen, että se merkitsemällä juutalaiset julkisesti lisäisi antisemitismiä samalla tavalla kuin Puolassa. Monet juutalaiset odottivat samaa. Syyskuussa 1941 Victor Klemperer ei enää uskaltanut kävellä Dresdenin kaduilla ja ostoksilla kävi vain hänen ”arjalainen” vaimonsa. Osa oli niin peloissaan että teki itsemurhan.

Ensimmäisinä viikkoina Goebbels oli pettynyt erityisesti Berliiniin, jonka Gauleiter hän oli ja joka ei ollut aivan menettänyt maallistuneita vasemmistolaisia perinteitään ennen vuotta 1933 ja jossa 70 000 Saksan nykyisistä 150 000 juutalaisista eli [monethan olivat emigroituneet 30-luvulla]. Goebbels valitti Speerille että keltainen tähti olikin herättänyt ihmisissä myötätuntoa. ”Tämä kansakunta ei ole vielä kypsä; se on täynnä kaikenlaista idioottimaista sentimentaalisuutta.” Ongelma oli Goebbelsin mukaan siinä, että yhteiskunta ei ollut vielä tarpeeksi kansallissosialistinen.

Tämän puuteen korjaamiseksi hallituksen ensimmäinen reaktio oli pelottelu. 24.10.1941 määräys kielsi julkiset myötätunnon osoitukset juutalaisia kohtaan, rangaistus kolme kuukautta keskitysleiriä.

(s. 242-3) Goebbelsin artikkeli Juutalaiset ovat syyllisiä Das Reichissa 16.11.41: Jokainen joka pitää yllä henkilökohtaisia suhteita juutalaiseen, on tämän puolella ja häntä on pidettävä ja kohdeltava juutalaisena. Luovuttava väärästä sentimentaalisuudesta: Jos tuntee myötätuntoa vanhaa rouvaa kohtaan, joka kantaa keltaista tähteä, ei saa unohtaa, että juutalaiset suunnittelivat sodan ja aloittivat sen. Hitlerin profetia juutalaisten hävittämisestä (extermination) toteutettaisiin nyt.

(s. 243) Goebbels ei ollut ainoa natsijohtaja, joka sanoi melko lailla suoraan, että hallituksen politiikkana oli tappaa juutalaiset. Kaksi päivää myöhemmin Alfred Rosenberg sanoi uuden itäministeriönsä virkamiehille, että juutalaiskysymys voidaan ratkaista vain koko Euroopan juutalaisen väestön biologisella hävittämisellä.

Hitler toisti profetiansa julkisissa puheissaan neljä kertaa 1942 käyttäen selvää termiä ”Ausrottung”. Völkischer Beobachtung kirjoitti 27.2.1942: ”Juutalaiset pitää hävittää!” Muut natsijohtajat seurasivat esimerkkiä.

Kovalinjalaisille ideologeille kuten Martin Bormannille oli selvää, että Saksan kansa piti saada ymmärtämään, että he olivat nyt lukittuja maailmanlaajuiseen kansanmurhakonfliktiin, joka saattoi päättyä vain heidän voittoonsa tai tuhoonsa. Koska juutalaisten kuljetuksista ei ollut kerrottu uutisissa mitään, ei kuljetettavien juutalaisten päämäärästä ja kohtalosta tai toimenpiteen tarkoituksesta, paikalliset ja seudun puoluevirkailijat kysyivät neuvoa, kuinka vastata kentällä kysymyksiin ”juutalaisiin kohdistuneista ankarista toimenpiteistä”. Bormannin vastaus oli siirtyä hyökkäykseen ja oikeuttaa toimenpiteet ”kansamme lopullisen turvallisuuden nimissä”. Sen sijaan, että huhut kiellettäisiin, ”nykyinen sukupolvi ratkaisisi koko ongelman”.

(s. 243-4) Tänä aikana kuljetukset ulottuivat koskemaan koko Eurooppaa [luonnollisesti Saksan hallitsemaa] ja luovuttiin tekosyystä, että kyseessä olisi uudelleen asuttaminen.

(s. 244) 11.5.1942 Minskistä lähteneet 17 kuljetusta eivät enää menneet ghettoon vaan pysähtyivät Maly Trostinetsiä, jossa kuljetettavat ammuttiin tai tapettiin kaasuvaunuissa. Kesäkuussa kuljetukset Theresienstadtista, Berliinistä ja Wienistä menivät suoraan Sobiorin tuhoamisleiriin.
Samaan aikaan kuljetukset laajenivat. Maaliskuussa ensimmäiset kuljetukset pakkotyöhän valituista lähtivät Sloveniasta. Kesäkuussa junat Sloveniasta menivät suoraan Sobinorin tuhoamisleiriin ja kuukautta myöhemmin Auschwitziin. Kuusi kuljetusta Ranskasta oli jo saapunut Auschwitziin maaliskuun ja kesäkuun välillä. Jne.

Kesällä 1942 kaikki juutalaiset Saksan valloittamassa Neuvostoliitossa oli eliminoitu.

NL:n juutalaisia uhreja oli 1,9 miljoonaa ja Puolan juutalaisia 2,7 miljoonaa – siis paljon enemmän kuin Saksaan liitetystä Böömin ja Määrin protektoraatista 78 000 juutalaista, 65 000 Itävallasta, 165 000 ”vanhasta” Saksasta (ennen 1938), samoin paljon enemmän kuin miehitetystä Länsi-Euroopasta (Ranska 76 000, Hollanti 102 000, Belgia 28 000, Luxemburg 1 200, Norja 758, Tanska 116).

Silti nimenomaan kuljetukset Länsi-Euroopasta toivat ilmi, että kyseessä oli keskitetty operaatio, joka ei ollut vain äärimmäinen muoto partisaanien vastaista sotaa itärintamalla. Kuljetukset myös edellyttivät niin monien virkamiesten osallistumista, ettei niitä ollut mahdollista pitää salaisina. Sotilaat todistivat ampumisia, rautatieläiset kuljettivat junia, paikalliset viranomaiset pitivät huolta siitä että kuljetettavien asuntojen avaimet luovutettiin heille – jokaisella oli funktionaalinen rooli mutta samalla pieni osuus tiedosta jonka he lisäsivät yleisesti liikkuvaan informaatioon.

Syksyllä 1942 Goebbels omaksui uuden ja paljon hienovaraisemman menetelmän yleisen mielipiteen käsittelyssä. Sen sijaan että hän olisi päästänyt valloille antisemitistisen kampanjan kuten syksyllä 1941, hän vähensi sitä asteittain. Hän varoitti Wienin Gauleiteria Baldur von Schirachia juhlimasta Wienin juutalaisten kuljetuksia julkisessa puheessa Euroopan nuorisokongressissa, jotta se ei antaisi aseita kansainväliselle lehdistölle.

Näiden kuukausien aikana, jolloin juutalaisten kuljetukset ja murhaaminen saavuttivat huippunsa, keskeinen kansallissosialistinen lehdistö kuten Völkischer Beobacter ja Der Angriff eivät julkaisseet kuin yhden tai kaksi antisemitististä artikkelia viikossa. Uutiskatsauksissa käsiteltiin juutalaisia vähän, eikä aiheesta ollut mitään dokumenttifilmeissä, jotka esitettiin ennen pääelokuvaa.

Miksi natsit olivat niin kiinnostuneita salaamaan detaljit, kun puolueen pää-äänenkannattaja oli kauan sitten julistanut, että juutalaiset on tuhottava?

Ilmeinen päämotiivi, jonka Goebbels avoimesti myönsi Schirachille, oli että liittoutuneiden propaganda käyttäisi hyväkseen tarkkoja tosiasioita.
Mutta oli myös toinen syy. Vuoden 1942 kuluessa kokeiltiin kahta tapaa vaikuttaa saksalaiseen yleisöön.

Toinen oli suora, pedagoginen metodi, jossa käytettiin kehotuksia ja argumentteja ja jonka tarkoituksena oli tehdä Saksan kansa kokonaan kansalaissosialisteiksi. Tätä metodia Goebbels oli käyttänyt marraskuussa 1941 artikkelissaan Juutalaiset ovat syyllisiä. Se oli jatkunut Hitlerin ja Göringin puheissa, Bormannin ohjeissa puoluevirkailijoille ja Reichin ulkopuolella Hans Frankin johtaman kenraalikuvernementin virallisessa lehdessä, joka julkaisi yksityiskohtaisia kuvauksia kuljetusten täytäntöönpanosta Saksan miehittämässä Euroopassa.

Tämän suoran metodin rinnalle Goebbels kehitti toisen, epäsuoremman ja hienovaraisemman uutisten käsittelyn muodon. Sen sijaan että lukijat olisi taivuteltu hyväksymään juutalaisten tuhoaminen poliittisena ja rodullisena välttämättömyytenä, Saksan lehdistö vihjasi siitä, mitä ihmiset jo tiesivät, edistäen näin vilpillistä puolisalaisuuden tunnetta.

(s. 245-6) Vuonna 1942 lehdistössä kerrottiin ”juutalaiskysymyksen ratkaisusta” Saksan liittolaismaissa Romaniassa, Bulgariassa, Kroatiassa ja Saksan liittolaismaissa Romaniassa, Bulgariassa, Kroatiassa ja Slovakiassa ja raportoitiin juutalaisten rekisteröinnistä pakkotyöhön, ghetoista ja Slovakian tapauksessa jopa kuljetuksista.

(s. 246) Lehtimiehet keskustelivat, oliko ”juutalaiskysymys” ”kokonaan ratkaistu” Slovakiassa, tai kommentoivat vaatimusta ratkaista ”mustalaiskysymys” Etelä-Euroopassa samalla tavoin.

Epätäydelliset ja usein epämääräiset yhdistyivät siihen, mitä ihmiset jo tiesivät huhujen ja juorujen kautta. Lehdistö kuitenkin vältti täsmällisiä tietoja. Goebbelsin uusi taktiikka kokeili äänetöntä ja salaista tapaa käsitellä moralista levottomuutta, osittain vaientaen sitä. Sen sijaan että Goebbels olisi yrittänyt voittaa suoralla propagandakampanjalla yleisön tuen hallituksen toiminnalle, kuten hän oli alun perin toivonut voivansa tehdä, hän antoi tietoisuuden toimista tihkua ja näin edistää rikoskumppanuuden tunnetta.

Tulosta voi parhaiten kuvata ”hiljaisuuden spiraaliksi”. Termin loi paljon myöhemmin, 1974, Länsi-Saksan kuuluisin yleisen mielipiteen tutkija Elisabeth Noelle-Neumann. Vaikka hän kirjoitti sodanjälkeisestä demokratiasta, häneen olivat syvästi vaikuttaneet kokemukset 1941 ja 1942, jolloin hän nuorena journalistina kirjoitti artikkeleita Goebbelsin Das Reichiin juutalaisen lehdistön voimasta USA:ssa. Hän painotti, miten yleiseen mielipiteeseen vaikuttaa yksityiset, esipoliittiset paineet. Hänen mukaansa pelko eristymisestä ja sosiaaliset sanktiot hiljentää yksilöitä, jotka tuntevat olevansa vähemmistössä ja näin vähentää heidän määräänsä. Samaan aikaan lehdistö raportoidessaan ”enemmistön” näkökulmia suurentaa ja vakauttaa sen moraalisen aseman. Noelle-Neumannin argumentti valaisee tärkeää leikkauspistettä yhteiskunnan julkisen ja yksityisen alueen välillä: yhdenmukaisuuteen kohdistuu paljon painetta yksityisesti samanmielisten vertaisryhmien taholta. Nolostumisen ja jopa nöyryytyksen avulla perheen ja työpaikan mielipiteitä luovat suhteet saavat aikaan moraalisten kantojen hiljaisia siirtymisiä. Erotukseksi ”band wagoon” -ilmiöstä (voittajan puolelle siirtymiseen vaaleissa), joka keskittyy julkiseen konformismiin, Noelle-Neumann kiinnitti huomion siihen, miten psykologisesti tärkeä on yksityinen paine, joka lietsoo yksilön pelkoa joutua eroon eristyksiin.

(jatkuu)

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

Esimerkki siitä miten yleinen moraaliongelma muuttui perheasiaksi ja sitten haudattiin hiljaisesti. 40-vuotias insinööri Karl Dürkerfäldenillä oli rakennuskonefirma Cellessä, minkä takia hänet luokiteltiin korvaamattomaksi eikä häntä kutsuttu sotapalvelukseen. Työläis- ja demaritausta, iltakoulu 20-luvulla, työttömyys pula-aikana, lopulta vakaa työ- ja perhe-elämä uudelleenvarustelun aikana 30-luvulla. Kesällä 1942 hänen yhtiönsä teki öljynporauslaitteita odottaen NL:n öljykenttien valtausta. Kuunteli vakituisesti BBC:tä, jossa lähettiin Thomas Mannin keskustelu Voice of Americassa: Mann kertoi että 400 Hollannin juutalaista oli kaasutettu. Päätteli itse etteivät Hitlerin puheet olleet turhaa uhkailua. Lanko Walter Kassler palveli itärintamalla ja oli kirjoittanut, ettei Kiovassa ollut juutalaisia. Lomalla kesäkuussa 1942 Walter puhui Karlille massateloituksista jotka oli nähnyt ja Ranskan juutalaisen kaasutuksista joista oli kuullut toiselta sotilaalta. Karl kirjoitti päiväkirjaansa, että Walter toisti painokkaasti: ”Me olemme onnellisia että emme ole juutalaisia.” Kun Karl näytti olevan sokissa, Walter yritti selittää: ”Ensin en ymmärtänyt, mutta nyt tiedän: kysymys on olemassaolosta tai ei-olemassaolosta.” Walter oli ottanut todesta Hitlerin jatkuvasti toistaman mantran, että kansakunta joutui apokalyptisen valinnan eteen: ”Olla tai ei olla”. Kun Karl intti ”Se on murha”, Walterin vastaus tuli suoraan mediasta: ”he tuhoavat meidät niin kuin me olemme tuhonneet heidät, jos häviämme sodan.” Karl tiesi että hänen piti luovuttaa. Langolle vastaan väittäminen oli merkinnyt avointa välirikkoa perheen sisällä. Pahimmassa tapauksessa seurauksena olisi ollut ilmianto Gestapolle, mutta todennäköisemmin kiristyneet suhteet ja hyljeksintä.

Median standardiviesti voitti, ei siksi että Karl olisi uskonut siihen, van koska hän antoi Waltarin saada viimeisen sanan. Monet askeleet, joilla natsit olivat ensin tuhonneet vanhan työväenliikkeen terrorilla ja sitten yrittäneet luoda uudelleen työväenluokan identiteetin lupaamalla kulutustavaroiden yltäkylläisyyttä, vakaata työllisyyttä, kansallista ylpeyttä ja etnistä erottautumista olivat jättäneet jälkensä, ennen kuin sota oli muuttanut käsityksen ”meistä” ja ”niistä”, josta keskusteltiin keittiön pöydän ääressä. Karlin SDP-arvoista oli tullut vanhanaikaisia, hänen humanitaarinen käsityksensä vaikutti nololta, hänestä oli tullut osa piiritettyä vähemmistöä, jonka eivät hiljentäneet vain Gestapo ja puolue vaan myös paine sopeutua oman perheen sisällä.

Tämä ”vaikenemisen spiraali” toimi yksityisesti, koska media vältti laajoja tai avoimia keskusteluja siitä, mikä oli menossa. Kuitenkin samaan aikaan se tarjosi sarjan teoreettisia perusteluja tuhoamiselle, ja pisaroittain tulleita vihjailuja, jotka sallivat ihmisten yhdistää Goebbelsin ja Hitlerin abstraktit uhkaukset ja joukkoteloitusten yksityiskohdat, jotka kiersivät yksityisesti. Näin luotiin tunne ”tietää tietämättä”, joka ei kutsunut minkäänlaiseen moraalisen vastuun julkiseen sitoutumiseen, myöntämiseen tai tunteeseen. Se saattoi toimia niin kauan kuin kukaan ei murtanut keinotekoista rajaa siitä, mitä saattoi sanoa.

Instituutioista vahvin asema tehdä tämä oli katolisella kirkolla. Syyskuussa 1941, kuukausi sen jälkeen kun piispa Gahlen oli tuominnut psykiatristen potilaiden tappamisen Lambethin kirkossa Münsterissä, sai sai nimettömän kirjeen, jossa ylistettiin hänen kantaansa. Kirjeen kirjoittaja muistutti Gahlenia siitä, mitä tapahtui Saksan juutalaisille, nyt kun jopa suuresti isänmaalliset kuten hän itse saivat kantaa keltaista tähteä. Mutta Galen ei lausunut sanaakaan julkisesti tai yksityisesti juutalaisten vainoamisesta. Sen sijaan hän saarnoissaan esitti Saksan katoliset todellisina patriootteina jotka puolustivat isänmaata bolsevikkien uhalta.

Kyse ei ollut siitä, että Gahlenilta ja muilta piispoilta olisi puuttunut tietoa. Berliinissä Margarete Sommer hoiti piispa Preysingin alaisena avustustyötoimistoa, jossa hän kokosi ja antoi eteenpäin informaatiota siitä, mitä tapahtui juutalaista syntyperää oleville katolilaisille sen jälkeen, kun heidät oli kuljetettu Baltiaan. Hän sai myös luottamuksellista tietoa sisäministeriön korkealta virkamieheltä Hans Globkelta. Sommerin tietojen perusteella piispa Berning päätteli 5.2.1942: ”On selvästi olemassa suunnitelma tuhota juutalaiset kokonaan.” Tämä tapahtui vain kaksi viikkoa sen jälkeen kun Heydrich oli pitänyt salaisen Wannseen konferenssin informoidakseen korkeita hallintoviranomaisia 11 miljoonan Euroopan juutalaisen murhaamisesta. Mutta piispoilta Berning ja Presysing vielä 18 kuukautta, ennen kuin he ehdottivat anomusta "ei-arjalaisten kyyditystä vastaan, joka on vastoin kaikkia ihmisoikeuksia”. Elokuussa Fuldan piispojen kokous hylkäsi ehdotuksen. Saksan katolisten vaikutusvaltaisin hahmo, kardinaali Bertram, kieltäytyi ottamasta vastaan enää tietoja Margaret Sommerilta, pitäen kiinni siitä että hän oli valmis vastaanottamaan häneltä vain kirjallisia raportteja, jotka olisivat myös Preysingin allekirjoittamia, mikä takaisi niiden autenttisuuden. Sellainen menettely olisi asettanut molemmat allekirjoittajat vaaralle tulla Gestapon pidättämäksi, mistä kardinaali oli tietoinen. Jos Presysing ei tiennyt, mitä tapahtui juutalaisille, syynä oli se, että hän teki kaikkensa ollakseen tietämättä.

Yksi suuria ”mitä jos”-keskusteluja, joita historioitsijat jatkuvasti käyvät, koskee sitä olisiko kirkkojen yhteinen toiminta voivat lopettaa juutalaisten murhaamisen, samalla tavalla kuin katolisten piispojen protesti psykiatristen potilaiden tappamista vastaan elokuussa 1941. Se, miksi kirkot päättivät olla toimimatta, on ollut melkoisen historiallisen spekulaation ja moraalisen tuomion aihe. Mutta vertaus on puutteellinen. Kirkot eivät protestoineet, kun psykiatristen potilaiden murhaaminen aloitettiin uudelleen elokuussa 1942, vaikka ne olivat siitä tietoisia. Tällä kertaa katolisen piispat välttivät tekemästä tiedoista julkisia. Piispoille merkitsi eniten yhteenoton aikana 1941 se, että natsit hyökkäsivät heidän instituutioitaan vastaan ja syksyyn mennessä molemmat puolet olivat peräytyneet.

Eivätkä piispat olleet vaiti vain juutalaisista. He olivat tehneet pahaenteisen ennakkotapauksen, kun he olivat valinneet vaitiolon massa-ampumisista Puolassa 1939. Uhrien joukossa ei ollut vain opettajia, upseereita, tyttöpartiolaisia ja juutalaisia, vaan myös Puolan katolisia pappeja. Natsi-ideologit saattoivat pitää katolista kirkkoa kansainvälisenä salaliittona, mutta Saksan papisto tiesi sen kansallisen luonteen. Kun Wehrmacht oli perääntynyt Moskovan edustalta, Saksan katolisella kirkolla ei ollut epäilystä sotatilanteen vakavuudesta. Sen sijaan että olisi kilpaillut natsien kanssa kansakunnan henkisestä johtajuudesta, se nyt rakensi epämukavan, sirpaloituneen liiton puolueen kanssa saadakseen kaikki saksalaiset mukaan kansalliseen puolustukseen.

Näin katoliset jätettiin omaan varaansa, ja heitä veti eri suuntiin.

(jatkuu)

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

Luin Katarina Baerin kirjan saksalaisista isovanhemmistaan He olivat natseja. Isoisä Gerhard Baer oli puolueen jäsen. Hän oli insinööri ja toimi sodassa Luftwaffessa ja puhelinkeskusta). Hänen säilyneissä kirjeissä ei ole viittauksia holokaustiin.

Paitsi ehkä toiseksi viimeisessä kirjeessä ennen kaatumista 26.1.1945:
Ellen olisi kivenkovaan vakuuttunut voitostamme, voisin tuskin näin rauhallisesti pohtia etäisiä asioita, kun on aikaa. Mutta uskon hyvän voittoon ja ajattelen päivittäin yhä useammin, että taistelemme oikealla puolella. Voiko olla parempaa kuin tietoisuus siitä, että ei taistele pelkästään oman kansansa, vaan maailman valon puolella? Voiko silloin enää ajatella luovuttavansa ja häviävänsä? Jos luovutamme, emme petä vain itseämme, vaan paljon enemmän. Meidän syyllisyyttämme ei voitaisi antaa anteeksi vuosisatoihin.


Viimeisen lauseen perusteella pojantytär päättelee:
Gerhard oli perillä juutalaisten kansanmurhasta jossain mittakaavassa, hän ymmärsi natsien syyllisyyden ja hän tiesi myös, että jos Saksa häviäisi sodan, natsien hirveät rikokset tulisivat julki, eikä heidän syyllisyyttään annettaisi anteeksi vuosisatoihin. Hän oli saksalaisen kollektiivisen (ja ehkä omankin) syyllisyyden vanki, eikä hän nähnyt muuta keinoa kuin hulluuden jatkaminen.

Gerz (isoisän lempinimi) oli tässä kuin paraatiesimerkki historioitsijoiden Peter Longerich ja Götz Aly tutkimuksille. Saksalaisten parissa velloi vuodesta 1942 lähtien huhuja juutalaisten joukkomurhaamisesta. Natsijohto ei kiistänyt liikkeellä olevia puheita, jos kohta ei myöskään antanut tarkoja tietoja rikoksena järisyttävästä laajuudesta. Hitler, Himmler ja muut käyttivät hyväkseen kansalaistensa epäilyjä. He vahvistivat epäilyt epäsuorasti tehdäkseen näin saksalaisista rikoskumppaneita ja massamurhan todistajia. Tätä perua on saksalaisten kollektiivinen syyllisyys, Longerich toteaa. Samaan aikaan johtajat vihjailivat, mikä kauhea kohtalo saksalaisia odottaisi, jos juutalaisia pääsisi kertomaan tuhoamisleireistä. Koston pelolla natsijohto ikään kuin oikeutti juutalaisten murhaamisen viimeiseen mieheen, naiseen ja lapseen, Aly summaa.
Isoisän lause voidaan tietysti tulkita toisellakin tavalla: syyllisyys koskisi sodan häviämistä. Mutta tämäkin liittyy Hitlerin ajatusmalliin: Saksa joko voittaa sodan ja kohoaa maailman valtiaaksi - tai häviää sodan ja se hävitetään. Ja tähän liittyen: joko Saksa hävittää juutalaiset - tai saksalaiset hävitetään.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

Terrorikoneiston pelko esti vastarinnan. Vastustuksen virittämiseen tarvitaan aina sytyttäjiä eli näkyviä yllyttäjiä. Missä he olisivat päässeet Saksan totalitaarisessa mediassa tai arjessakaan riittävän näkyville? Vähäkin oire olisi heti pyyhkäisty pois poistamalla asianomaiset yhteiskunnasta ja ehkä elämästäkin. Tässä oli ja onkin totalitarismin vahvuuksia eli vastustuksen esillepääsyn estäminen ja ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden kyseenalaistaminen. Mutta tämä vaatii, että diktaattorilla on tottelevaisia ja/tai itsekin pelokkaita apureita, jotka tekevät varsinaisen likaisen työn.

JK. Erittäin tehokas vastustuksen ehkäisykeino oli sekä Hitlerin Saksassa että Stalinin Neuvostoliitossa pelotteiden ulottaminen "syyllisen" omaisiin ja sukuun. Ei ole helppoa ottaa vastuuta rakkaidensa ja läheistensä kohtalosta, varsinkin kun tietää, ettei se niissä oloissa todennäköisesti voisi vaikuttaa mitään myönteisesti.
Viimeksi muokannut historioija, 25.05.16 10:40. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

historioija kirjoitti:Terrorikoneiston pelko esti vastarinnan. Vastustuksen virittämiseen tarvitaan aina sytyttäjiä eli näkyviä yllyttäjiä. Missä he olisivat päässeet Saksan totalitaarisessa mediassa tai arjessakaan riittävän näkyville? Vähäkin oire olisi heti pyyhkäisty pois poistamalla asianomaiset yhteiskunnasta ja ehkä elämästäkin. Tässä oli ja onkin totalitarismin vahvuuksia eli vastustuksen esillepääsyn estäminen ja ihmisten henkilökohtaisen turvallisuuden kyseenalaistaminen. Mutta tämä vaatii, että diktaattorilla on tottelevaisia ja/tai itsekin pelokkaita apureita, jotka tekevät varsinaisen likaisen työn.
Olet oikeilla jäljillä. Puhut kuitenkin vastarinnasta kun tässä ketjussa on kyse tiedosta.

Toki totalitaarisessa valtiossa jo sekin este, ettei tietoa voi vapaasti käsitellä julkisuudessa ja siten varmentaa, pitääkö se paikkansa, jolloin ihminen voi vahvistua vakaumuksessaan ja löytää samoin ajattelevien.

Siten ihminen, jolla ei ole samoin ajattelevia läheisiä ja luotettuja ihmisiä, on eristyksissä. Hän pysyy vaiti jo siksi, etteivät siteet läheisiin, jotka kuitenkin ovat ihmiselle välttämättömiä, rikkoudu (kuten edellisissä posteissa on todettu).

Oli kuitenkin sukuja ja ystäväpiirejä, jotka saivat tietoa kautta verkostonsa kautta ja myös ryhtyivät toimimaan. Esimerkkinä suvusta on Bonhoefferit ja ystäväpiiristä Valkoinen ruusu. On huomattava, ettei kummassakaan verkostossa ollut ilmiantajia. Syy oli luultavasti, että Hitler oli ollut vallassa nii vähän aikaa, että (toisin kuin NL:ssa) vanhoja eliittejä ei ollut tuhottu, puhumattakaan koko yhteiskunnan atomisoitumisesta.

Mitä toimintaan tulee, niin tavalliset ihmiset saattoivat toki piilottaa juutalaisia, joskin siitä aiheutui vaara itselle ja läheisille. Mutta ainoa, joka saattoi kukistaa Hitlerin, oli armeija. Ja sen piirissä olevat salaliittolaiset eivät olleet huolestuneita juutalaisista (joiden kohtalosta nimenomaan armeija oli hyvin selvillä jo siksi että tappaminen alkoi ampumalla itärintaman selustassa) vaan siitä, että Saksa häviäisi sodan.
Viimeksi muokannut Emma-Liisa, 25.05.16 14:09. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

historioija
Viestit: 985
Liittynyt: 14.11.09 11:34

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

Eiköhän tässä ole kysymys myös tiedon mukanaan tuomasta moraalisesta vastuusta. Sitä sitten mielestäni hälventää mahdollisen vastarinnan aiheuttama inhimillinen hinta. Eli ymmärrän pitkälle silloisia saksalaisia enkä kaikesta piittaamatta syytä heitä, varsinkaan kun päättelen, että itsekin olisin siellä elänyt mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta. Yhdenmukainen propaganda olisi auttanut mahdollisten moraali- ja muiden tunteiden hillitsemisessä.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset tiesivät sodan aikana holokaustista?

historioija kirjoitti:Eiköhän tässä ole kysymys myös tiedon mukanaan tuomasta moraalisesta vastuusta. Sitä sitten mielestäni hälventää mahdollisen vastarinnan aiheuttama inhimillinen hinta. Eli ymmärrän pitkälle silloisia saksalaisia enkä kaikesta piittaamatta syytä heitä, varsinkaan kun päättelen, että itsekin olisin siellä elänyt mahdollisimman hiljaa ja huomaamatta. Yhdenmukainen propaganda olisi auttanut mahdollisten moraali- ja muiden tunteiden hillitsemisessä.
Tässä ei ole kyse syyttämisestä vaan selitysten hakemisesta (mistä voi olla hyötyä tulevaisuudessa).

On huomattava, että jopa "hiljaa ja huomaamatta" eläminen vaati julkista sopeutumista, esim. hakaristilippu oli pakko vetää juhlapäivinä salkoon, panna lapset Hitler-Jugendiin ja vastaavaan tyttöorganisaatioon aivopestäviksi (muuten he eivät aikanaan päässeet yliopistoon). Mutta monet myös hyötyivät holokaustista: juutalaisilta vapautui virkoja ja asuntoja, tavaroita sai halvalla jne.

Lisäksi useita miljoonia saksalaisia sotilaita ja siviilejä olisi jäänyt henkiin, jos Hitler olisi kuollut edes heinäkuun 1944 attentaatissa ja rauha tehty. Toki mahdollisesti silloin olisi syntynyt uusi tikarinpistolegenda ja denatsifikaatio jäänyt vielä nykyistä puolinaisemmaksi (jota osaltaan selittää se, että käytännössä lääkärit, tuomarit ja muut vastaavat olivat puolueen jäseniä ja ilman ammattitaitoista koneisto ei toiminut).

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Florian Huber antaa hiljattain suomennetussa teoksessaan Lupaathan tappaa itsesi jossain määrin erilaisen kuvan Hitlerin valtaannoususta kuin Evans (ks. ketju Vääriä käsityksiä kolmannesta valtakunnasta), sillä hän keskittyy Hitlerin kannattajiin ja siihen, miten puolueeseen suorastaan ryntäsi jäseniä maaliskuussa 1933, sekä vakaumuksesta että myös hyödyn vuoksi.

Huber kuvaa myös välinpitämättömiä:
Vaikka uudet vallanpitäjät eivät koskaan salanneet sitä, kuinka he kohtelisivat vastustajia ja kuinka radikaalisti he valitsivat keinonsa, useimmat häivyttivät mielestään tilanteen uhkaavuuden. 30. tammikuuta 1933 toive turvallisuudesta oli niin voimakas, että kansalaiset sulkivat silmänsä osalta todellisuutta, kunhan se ei vaikuttanut suoranaisesti heihin itseensä. Soihtujen loimussa lämmitellessä ei ollut pakko suunnata katsettaan niiden takana häämättäviin syövereihin. Tämän verhon edessä oma elämä saattoi jatkaa kulkuaan. Business as usual. "Milainen oli varsinainen todlelisuus?" Tätä kysymystä enemmistö ei esittänyt itselleen.
Huberin lähteenä on päiväkirjoja ja muistelmia. Raimund Prentzel keskittyi arkeen, yrittäem "pysyä ystävällisenä ja olla ajautumatta vihaan ulkopuolelle suljettuja kohtaan".
Se onnistui vain jättämällä huomiotta, katsomalla poispäin, tukkimalla korvat, sulkeutumalla suojakuoren sisään. Ja sillä lailla sitä kovettuu, ja lopuksi seurauksena on taas yhdenlainen hulluus: todellisuudesta vieraantuminen.
Sodan aikana natsien tyttöjärjestössä BDM:ssä (Bund Deutscher Mädel) työskennellyt Melita Maschmann lähetettiin Puolaan käynnistämään siellä järjestöä saksalaisten keskuudessa. Nähdessään raakuuksia puolalaisia vastaan hän "tajusi, että hänen täytyi kovettaa itsensä, mikäli hän tahtoi suorittaa tehtävänsä.
Silloin opin tuhoisan kyvyn nujertaa spontaanin säälin, jota tunsin näitä hädänalaisia vieraan kansan jäseniä kohtaan.
Toisaalta hän omaksui ylimielisyyden voittajan edustajana.
Pahuutta oli se sisäinen kylmyys, jonka vallassa liikuin niiden onnettomien joukossa. Näin heidän pelkonsa ja hätänsä kuin elokuvissa: mikään siitä ei koskettanut minua itseäni.


Kun Ilse Cordesin poika kaatui idässä, hän kirjoitti tästä muistovihon.
Ylevän vakuuttelun ja patrioottisten korulauseiden alta kuultaa kuitenkin tuska. Ilse Cordesin elämän suurin menetys pakotti hänet kohtaamaan säälimättömän kysymyksen kaiken tarkoituksesta. Hänen lapsensa ja hänen itsensä uhri ei saanut jäädä turhaksi.
Sotapropagandan vastapainona olivat haavoittuneet sotilaat, jotka
puhuivat muuta kuin lehdistö. He kertoivat suunnattomista tappioista, barbaarisista verilöylyistä ja vastustajista, jotka uskoivat asiaansa enemmän kuin he itse.
Vaikka sotakirjeenvaihtaja Gerhard Starcke oli vakuuttunut, "ettei kansallissosialistisen herruuden ja bolsevikkien hirmuvallan välillä ollut vaihtoehtoa",
häneltä ei jäänyt huomamatat, että tuhoamissodan menetelmät vastasivat juuri sitä viholliskuvaa, jota hän itse piirsi päivittäin venäläispetojen valtakunnasta. Kirjoittaessaan "bolsevikkien ryöstöistä" hän näki omien joukkojen ryöstelevän ja murhaavan. Hänen tuomitessaan "bolsevistisen riiston he valmistelivat vertaansa vailla olevaa kolonialistista orjuutusta.


Sveitsiläinen René Juvet, joka asui ja työskenteli Saksassa 20 vuotta, kuuli työtovereineen rintamalta palanneiden sotilaiden kertomuksia:
Jostain tarkemmin tuntemattomista syistä kokonaisia kyliä tuhottiin. Ihmisuhreista kuuli uskomattomia lukuja. Moni sotilas sai näistä teloituksista henkisiä vammoja loppuiäkseen.


Renatea Finkh näki ystävänsä Gretan kanssa, kun juutalaisia kuljetettiin ohi, ja kuuli Gretalta, mitä tämän äidin tuttava oli sanonut:
"Nuo", hän (Greta] nyökkää välinpitämättömästi kohti juutalaisia, jotka he näkevät enää vain takaapäin, "joutuvat nyt Puolaan. Siellä ne kaikki tapetaan."


Renatea ja muita nuoria oli
kehotettu asettamaan hyvä ja paha vastakkain. Sen pahan, jota vastaan asettaisin hyvän, minä kätkin varjoon.
Seurauksena oli:
Usko lopulliseen voittoon pysyi viimeisinä sotavuosina yllä siksikin, että sen perustana oli aavistus omasta syyllisyydestä. Se teki uhkaavasta tappiosta täydellisen tabun. Sen sijaan ihmiset valoivat toisiinsa toivoa. Viittaukset kaitselmukseen ja Jumalan tukeen saivat painokkaamman sävyn.
Sveitsiläisen René Juvetin työtoverit pelkäsivät kostoa kuultuaan maanmiestensä rikoksista.
Heidän mukaansa meidän oli pakko pitää pintamme juuri siksi, että tekojemme taakka on niin raskas. Mistä sen tietää, kuinka venäläiset kostavat meille, jos he voittaisivat sodan.


Juvet huomasi paradoksin:
Mitä pahempi sotatilanne oli, sitä julmemmat teloitukset, sitä suurempi murhaavampi tuhoamisohjelma, sitä suurempi pelko Saksassa - ja sitä hartaammin siellä toivottiin, ettei sotaa missään tapauksessa hävittäisi. "Usein kuulee sanottavan, että jos Saksa häviää, kaikki saksalaiset tapetaan."

Tappion pelkoa ruokkivat pinnan alla vellovat syyllisyyden, häpeän ja osallisuuden tunteet, ja sitä vielä lisäsi pitkään lietsottu viha vihollisia kohtaan. Tappion pelko myös johti viimeiseen suureen totuuden kieltämiseen. Ei suostuttu näkemään, ettei tappio ollut torjuttavissa.
Kun Juvet viimein 1943 päätti palata Sveitsiin, hän kohtasi junassa juopuneen SS-miehen, joka kertoi yksityiskohtaisesti työskentelystään Mauthausenin keskitysleirillä.

Sodan jälkeen Saksan juutalainen Julius Posener palasi entiseen kotimaahansa Britannian armeijan upseerina. Hänen oli vaikea ymmärtää saksalaisten tunteetonta suhtautumista sekä maansa tuhoon että keskitysleireillä tehtyihin hirvittäviin rikoksiin. Kaikki väittivät, etteivät olleet tienneet mitään:
Monet saksalaiset olivat tienneet jotain: äkkiä jokin, kuten serkun kertomukset, vetäisi verhon heidän edessään; mutta he eivät oikeastaan uskoneet sitä, ja niin verho sulkeutui taas. Kukapa sitä kauheaa totuutta tutkisikaan.
Monissa oikeudenkäynneissä
syy sysättiin "niiden natsien" harteille. Kansa kokonaisuudessaan väitti pysytelleensä tämän hornankattilan ulkopuolella. Todellisuuden ylle laskeutui jälleen verho.


Saksan juutalainen Hannah Arendt palasi entiseen kotimaahansa 1949. Posenerin tavoin hän huomasi, "kuinka saksalaiset torjuivat todellisuuden", mutta kolmessa vuodessa prosessi oli edennyt. Kun Arendt puhui saksalaisten kanssa,
he kuittasivat muiden kärsimyksen omalla kärsimyksellään. Kun hän kritisoi siitä, he kiistivät syytökset jäätävästi. Kun hän kysyi katastrofin syitä, he viittasivat epämääräisesti ihmisten pahuuteen. He kieltäytyivät jyrkästi näkemästä oman kulttuurinsa arvojen romahtamista. Silti heidän ajatteluaan hallitsi menneisyys, torjuivatpa he sen tai eivät. Keinot, joiden avulla Arendt näki heidän livahtavan vastuusta, olivat itsesääli, huomion suuntaaminen muualle ja turtuminen. Tapahtumien kieltäminen onnistui, koska ihmisiltä puuttuivat aidot tunteet.
Arendt huonioi, ettei kukaan koskaan esittänyt hänelle henkilökohtaisia kysymyksiä hänen tai hänen perheensä kohtalosta, myötätunnon osoittamisesta puhumattakaan. Sen sijaan hänelle kerrottiin "valmiiksi opetelluilta vaikuttavia tarinoita Saksan kansan kärsimyksistä":
Tämä yleinen tunnekylmyys sekä ilmeinen sydämettömyys, joka toisinaan peitetään halpaan tunteiluun, on kuitenkin vain silmiinpistävin oire syvään juurtuneesta, jääräpäisestä ja ajoittain julmasta asenteesta, jolla he kieltävät sen, mikä tapahtui, ja kieltäytyvät selvittämästä tilejään sen kanssa.


Samalla kylmällä välinpitämättömyydellä saksalaiset suhtautuivat myös "maahan tulvineisiin miljooniin pakolaisiin ja juuriltaan tempaistuihin, idästä karkotettuihin ja omiin kuolleisiinsa."

Ranskalainen toimittaja Stéphane Roussel, joka oli ollut Saksassa 30-luvulla ja palasi sinne taas sodan jälkeen, huomasi että "onnelliset vuodet 1933-39" olivat vaipuneet unohduksiin ja sen sijaan
draama alkoi 1944 tai 1945 maan tuhoamisella sekä kaupunkien ja sotilaallisten laitosten pommituksilla. He puhuivat suuresta vaelluksesta, idän väestön joukkopaosta etenevän puna-armeijan tieltä. Lyhyesti sanoen, kaikesta mikä teki heistä uhreja.


Hannah Arendt huomasi saman, kun "puhe kääntyi totalitaarisen kokeen syihin ja alkusyihin ja keskustelukumppanin osallisuuteen ja sekaantumiseen":
Seuraa tarinoita saksalaisten kärsimyksistä (ne pitävät varmasti paikkansa, mutta ne eivät kuulu tähän), ja jos tämän pienen kokeen koehenkilö sattuu olemaan sivistynyt ja älykäs, hän jatkaa vertailemalla saksalaisten kärsimyksiä muiden kärsimyksiin, millä hän antaa sanattomasti ymmärtää, että kärsimykset menevät tasan.
Huber kommentoi:
Uhriuden tunne auttoi sakalaisia irtautumaan mukaan houkuteltujen katkeruudesta. Se vapautti heidät pakosta tutkia omaatuntoaan.
Seuraus oli mm., että länsiliittoutuneiden yritys erottaa natsit ja ei-natsit kysymyslomakkeiden avulla epäonnistui.

Huber korostaa uudelleen, ettei Hannah Arendt löytänyt Saksasta
aitoja tunteenilmauksia, ei edes surua omista menetyksistä. Paikallisten tunne-elämä vaikutti hänestä ikään kuin amputoiduilta tai lukkojen taakse teljetyiltä, ja tilalla oli uutteraa asiallisuutta, pinnallista sentimentaalisuutta ja latteuksia.
Muutos alkoi vasta 1960- ja 1970-luvuilla ja jatkui muurin murtumisen myötä:
Saksalaisten tuskalliset tabut purettiin yksi toisensa jälkeen - juutalaisten tuhoaminen, Wehrmachtin rikokset, ryöstäretket ja kyyditykset, karkotukset itäisiltä alueilta, joukkoraiskaukset. Sodanjälkeisen yhteiskunnan omertà kääntyi päälaelleen menneisyyttä käsiteltäessä. Kauheuksien myöntämisestä tuli osa saksalaista identiteettiä.


Sittenkin Huberin aihe - itsemurhaepidemia sodan lopussa - jäi varjoon. Se ei sopinut saksalaisten historiakuvaan,
joka keskittyy syyllisiin, uhreihin ja harvoihin sankareihin. Itsemurhan tehneet eivät sopineet mihinkään kategoriaan. Niinpä heidän tekonsa jäivät töysin yksityisiksi tragedioiksi.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Goebbelsin sihteeri väittää, ettei tiennyt mitään:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art- ... 18438.html

PS. Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja ilmestyy syksyllä suomeksi. Luin sen ruotsiksi ja oli suorastaan hämmästyttävää, miten paljon ja tarkasti tämä silloinen keski-ikäinen konttoristi maailman tapahtumista tiesi.

Veikko I Palvo
Viestit: 1404
Liittynyt: 04.03.13 22:09

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Emma-Liisa kirjoitti:Goebbelsin sihteeri väittää, ettei tiennyt mitään:

http://www.iltasanomat.fi/ulkomaat/art- ... 18438.html

PS. Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja ilmestyy syksyllä suomeksi. Luin sen ruotsiksi ja oli suorastaan hämmästyttävää, miten paljon ja tarkasti tämä silloinen keski-ikäinen konttoristi maailman tapahtumista tiesi.
Kyllähän Brunhilde Pomsel on pakostakin tiennyt. vaikka "salaisuuksien paljastuksessaan" 100-vuotiaanakin ainoastaan sanoo esimiehensä Goebbelsin olleen kylmä ja tunteeton ja erinomainen näyttelijä ja muuta ykkössihteeri Pomsel ei sanokaan. Sanoo kyllä tienneensä Buchenwaldista sodan aikana olettaen sen olleen rankaisuleiri ja sodan jälkeen B.Pomsel on itsekin ollut viitisen vuotta Buchenwaldin NKVD:n erikoisleiri nro 2.:ssa https://www.buchenwald.de/en/1366/ ja Sacshenhausenin Gulag-erikoisleiri nro 7.:llä.
Pomsel muistaa sentään puhtaaksikirjoittaneensa Goebbelsin kirjeen Hitlerille: Berliini on judenrein.
NKVD on jostain syystä vapauttanut B.Pomselin 1950 ja tämä on siirtynyt länteen ja Myncheniin ja Sydwestfunkin palvelukseen "entiselle alalleen" tavallaan. Olen joskus käynyt Auschwitz / Osviecimissä ja en ole sen jälkeen käynyt moisissa turistinähtävyyksissä ja olen lukenut keskitysleirikirjallisuutta, muistelmiakin rajoitetusti, niissä toistuu aina sama. Auschwitz´kin oli sodan jälkeen Gulag-leirinäkin.
Mitä ja miten Goebbelsin sihteeri on Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjassa maailman tapahtumista kertonutkaan keski-ikäisenä?

Veikko Palvo

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Emma-Liisa kirjoitti: PS. Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja ilmestyy syksyllä suomeksi. Luin sen ruotsiksi ja oli suorastaan hämmästyttävää, miten paljon ja tarkasti tämä silloinen keski-ikäinen konttoristi maailman tapahtumista tiesi.
Veikko I Palvo kirjoitti:Mitä ja miten Goebbelsin sihteeri on Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjassa maailman tapahtumista kertonutkaan keski-ikäisenä?
Ei Astrid Lindgren Goebbelsin sihteeriä tavannut, mutta hän seurasi sodan aikana tarkasti lehtiä ja oli hyvin selvillä sekä Saksan että NL:n tekemisistä. Oli hänellä kyllä siinä mielessä taviksia paremmat tiedot, että hänet värvättiin työntekijäksi kirjesensuuriin. Joka tapauksessa hänen tapauksensa osoittaa, että kun on kiinnostusta hankkia tietoja, niin niitä kyllä saa. Lisäksi hän on näyttää olleen harvinaisen empaattinen ihminen.

Veikko I Palvo
Viestit: 1404
Liittynyt: 04.03.13 22:09

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Emma-Liisa kirjoitti: PS. Astrid Lindgrenin sotapäiväkirja ilmestyy syksyllä suomeksi. Luin sen ruotsiksi ja oli suorastaan hämmästyttävää, miten paljon ja tarkasti tämä silloinen keski-ikäinen konttoristi maailman tapahtumista tiesi.
Veikko I Palvo kirjoitti:Mitä ja miten Goebbelsin sihteeri on Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjassa maailman tapahtumista kertonutkaan keski-ikäisenä?
Emma-Liisa kirjoitti: Ei Astrid Lindgren Goebbelsin sihteeriä tavannut, mutta hän seurasi sodan aikana tarkasti lehtiä ja oli hyvin selvillä sekä Saksan että NL:n tekemisistä. Oli hänellä kyllä siinä mielessä taviksia paremmat tiedot, että hänet värvättiin työntekijäksi kirjesensuuriin. Joka tapauksessa hänen tapauksensa osoittaa, että kun on kiinnostusta hankkia tietoja, niin niitä kyllä saa. Lisäksi hän on näyttää olleen harvinaisen empaattinen ihminen.
Minulla oli luetun ymmärtämisessä vaikeuksia. Vuosi sitten https://www.theguardian.com/books/2015/ ... ar-diaries on kirjoitettu Astrid Lindgrenin sotapäiväkirjoista. Sodan ajan lehtileikkeissä on juutalaisten ´erottelusta´, raitiovaunussakin juutalaisille varattu osa.
Historiakuva karttoineen kiinnittää myöskin huomiota.
"Miten paljon ja tarkasti Astrid Lindgren tiesikään sodan aikana maailman tapahtumista" johdattelee myös Astridin sodanaikaiseen työhön, on lukenut tiedustelupalvelun palveluksessa ulkomaankirjeenvaihtoa ja muuta sotilaspostia. Ehkäpä tietoja on aikanaan tullut tuotakin kautta.

Veikko Palvo

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Veikko I Palvo kirjoitti: "Miten paljon ja tarkasti Astrid Lindgren tiesikään sodan aikana maailman tapahtumista" johdattelee myös Astridin sodanaikaiseen työhön, on lukenut tiedustelupalvelun palveluksessa ulkomaankirjeenvaihtoa ja muuta sotilaspostia. Ehkäpä tietoja on aikanaan tullut tuotakin kautta.
Kirjasta saa sen käsityksen, että kyseessä oli melko lailla normaali sotasensuurin työ, joka tosin kohdistui ulkomailta Ruotsiin tulleisiin kirjeisiin.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Mitä saksalaiset sodan aikana tiesivät holokaustista?

Hesarin arvioi Simo Muirin perhekroniikkaa Ei enää kirjeitä Puolasta:
Avaako Muirin teos laajempaa maisemaa holokaustin tutkimukseen?

Kyllä vaan, nimenomaan Suomen osalta. Hän kyseenalaistaa kuvaa, että sodan aikana suomenjuutalaiset olisivat eläneet jotenkin sinisilmäisen tietämättöminä, turvassa ja irrallaan kansansa tuhontiestä muualla Euroopassa.

Suomen lehdistö vaikeni aseveli Saksan toimista, mutta tietoa juutalaisten kohtalosta tihkui tänne ruotsalaislehdistä.

Jo joulukuussa 1942 Suomen juutalaisyhteisön johto tunsi kyllin tarkoin joukkotuhon mittaluokan, ja tarttui siksi omiin pelastautumissuunnitelmiin. Blaugrundien kirjeenvaihtokin – ennen muuta sen tyrehtyminen keväällä 1943 – osaltaan vahvisti pahat aavistukset. Kesällä 1944 idea koko yhteisön evakuoimisesta Ruotsiin oli laajin, lopulta tarpeettomaksi käynyt hanke.
http://www.hs.fi/arviot/kirja/a1471659944391#kommentit

Tässä näkyy se, että jotkut osasivat tehdä päätelmiä - ja ehkä vielä enemmän se, että he pystyivät kohtaamaan pahimman tulkinnan, kun toiset käänsivät päänsä pois.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”