Venäjän armeijan upseeri, vasta18-vuotias vironsaksalainen paroni Boris Uxkull mietiskeli Napoleonin hyökkäyksen aattona keväällä 1812 itsekseen:
Tänään minä ajattelen sotapalveluksen todellista tarkoitusta; kuinka murheellinen välttämättömyys! Olen turhaan nähnyt vaivaa löytääkseni sen vähäisen hyödyn, minkä sotilassääty tuottaa ihmiskunnalle. Koska tämä ei voi elää ilman sotia, koska se on jaettu moniin kansakuntiin joilla kullakin on omat intressinsä, täytyy sotilassäätyä ylläpitää kaikkialla. Entä rauhan aikoina! Voidaan sanoa, että se huolehtii järjestyksen ja rauhan säilymisestä - niinpä kyllä - mutta eikö ole sodan aikana murheellista tuhota vertaisiaan ja vahingoittaa vastustajiaan mahdollisimman tehokkaasti? Ja sitä paitsi - palvelemmeko me aina oikeutettua asiaa? Emmekö ole vieraan tahdon alaisia koneita, jotka auttavat epäoikeudenmukaisten toimenpiteiden ja suunnitelmien toteuttamista? Eivätkö ministerien juonittelut tai jonkun monarkin henkilökohtaiset riidat usein ole veristen sotien perimmäinen syy? Eivätkö Fredrik Suuren vitsikkäät huomautukset molemmista suurista naapureistaan Katariinasta ja Maria Teresiasta olleet eräs tärkeimmistä syistä seitsenvuotiseen sotaan [1756-63]? Myös Espanjan ja Baijerin välinen perimyssota [ilm. Espanjan perimyssota 1701-1714] on esimerkki, joka todistaa, kuinka me onnettomat raukat ajaudumme suurmiestemme verisen tahdon toteuttajiksi. Silloin turvaudutaan pyhiin sanoihin: uskonto, kunnia, isänmaa - erilaisten henkilökohtaisten intressien ja aikomusten naamioimiseksi; ruman ja vastenmielisen kuvan pimentämiseksi käytetään uskonnollista huntua. Miksi he eivät itse surmaa toisiansa, niin kuin muinoin - nuo suurmiehet, jotka luulevat olevansa maallisia jumalia ja joiden puolesta meidän on pakko hävittää kaikki? Oma onnemme ja oma elämämme - ja minkä vuoksi? Palvellaksemme heidän inhottavaa hyötyään. Tietysti on käyty sellaisiakin sotia, jotka ovat enemmän tai vähemmän anteeksiannettavia ja joiden päämäärä oli jalompi, ja minä toivon, että tämä sota [siis Napoleonia vastaan, hyökkäyksen torjumista oli näköjään määrä seurata offensiivi Euroopan valtiaan kukistamiseksi] tulee kuulumaan niihin. Mutta sellaiset sodat ovat harvinaisia, ja kuka takaa, että tämän sotaretken motiivit ovat hyvät ja oikeudenmukaiset? Mutta näitä ajatuksia ei pitäisi uskoa edes paperille; jo sekin olisi rikollista tässä keisarikunnassa, jossa vapaa ajatus on kielletty, ja se merkitsisi uimista vastavirtaan inhimillisen taikauskon kymessä.
Boris Uxkull, Sotaa ja rakkautta. Päiväkirja Napoleonin ajalta. Helsinki 1967.
Eli ainakin tietyissä piireissä jo silloin oltiin selvillä elämän lainalaisuuksista ja niitä pohdittiin, vaikka sitä ei historiankirjoista useinkaan näe. Yleisemmin ottaen jatkuvasti menneiden ihmisten elämästä paljastuu jatkuvasti uusia piirteitä, mm. teknisiä saavutuksia, jotka ovat olleet piilossa ja näkymättömyydellään johtaneet tietämättömiä jälkipolvia harhaan. Paljon on myös iäksi hävinnyt, joten koko kuvaa ei saada kokoon.
Muuten, arvostavatko ja kehtaavatko historiantutkijat ja -kirjoittajat ottaa esiin kaikenlaisia sinänsä pieniltä tuntuvia inhimillisiä tekijöitä, jotka saattavat olla asioiden ja tapahtumien takana? Pyrkivätkö he aina löytämään mahdollisimman painavia järkisyitä ja suuria linjoja, kun todellisuudessa ratkaiseva motiivi saattaa olla esimerkiksi vitsit, kuten Boris Uxkull edellä erään suuren ja tuhoisan sodan osalta epäilee tai tietää.Tietysti kyseessä saattaa olla pelkkä sytyke, joka vain aikaisti todellisten valtiollisten etujen ristiriitojen purkautumista.
Nuoren Uxkullin päiväkirja tarjoaa elävän kuvan Napoleonin sotaretkestä ja sitä seuranneesta liittoutuneiden sotaretkestä Pariisiin. Esiin tulee havainnollisia yksityiskohtia, joita vievät historiankirjoituksen yleiskuvan taakse. Sota oli Venäjällekin tuhoisa, vaikka se päättyi riemuvoittoon.