Stalin ja Suomi

Foorumi on tarkoitettu yleiseen historia-aiheiseen keskusteluun.

Valvojat: Marjo Pihlajaniemi, Riitta Oittinen, Klaus Lindgren, Kati Parppei, Jukka Palm, Anu Lahtinen, Agricola, Jouko Nurmiainen, Annastiina Mäkilä

Emma-Liisa
Viestit: 4901
Liittynyt: 30.01.07 18:25

Re: Stalin ja Suomi

Viesti Kirjoittaja Emma-Liisa » 27.11.16 12:19

Lemmi kirjoitti:
jsn kirjoitti:Massiivinen hyökkäys Suomessa olisi herättänyt kysymyksen: miksi siellä vaan ei Puolassa ja kohti Berliiniä. Minusta tässä on varsin pätevä havainto Rentolalta.
Olen luullut, ettei Stalin paljon piitannut muiden mahdollisista kysymyksistä.
Kyllä vain piittasi, sillä puna-armeija oli varsin riippuvainen USA:n avusta.

Lemmi
Viestit: 1146
Liittynyt: 12.12.15 23:57

Re: Stalin ja Suomi

Viesti Kirjoittaja Lemmi » 27.11.16 14:20

Emma-Liisa kirjoitti:
Lemmi kirjoitti:
jsn kirjoitti:Massiivinen hyökkäys Suomessa olisi herättänyt kysymyksen: miksi siellä vaan ei Puolassa ja kohti Berliiniä. Minusta tässä on varsin pätevä havainto Rentolalta.
Olen luullut, ettei Stalin paljon piitannut muiden mahdollisista kysymyksistä.
Kyllä vain piittasi, sillä puna-armeija oli varsin riippuvainen USA:n avusta.
En tiennyt USA:n avulla olleen merkitystä Stalinin päätökseen keskeyttää hyökkäys Suomeen. Kuinka se ilmeni?

Olen olettanut, että USA olisi mieluimmin vallannut Berliinin itse kuin antanut Neuvostoliiton vallata sen.

Emma-Liisa
Viestit: 4901
Liittynyt: 30.01.07 18:25

Re: Stalin ja Suomi

Viesti Kirjoittaja Emma-Liisa » 27.11.16 14:40

Lemmi kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:
Lemmi kirjoitti:
Olen luullut, ettei Stalin paljon piitannut muiden mahdollisista kysymyksistä.
Kyllä vain piittasi, sillä puna-armeija oli varsin riippuvainen USA:n avusta.
En tiennyt USA:n avulla olleen merkitystä Stalinin päätökseen keskeyttää hyökkäys Suomeen. Kuinka se ilmeni?

Olen olettanut, että USA olisi mieluimmin vallannut Berliinin itse kuin antanut Neuvostoliiton vallata sen.
Stalinin ei kannattanut suututtaa USA:ta niin pienen asian kuin Suomi takia, kun oli iso asia eli Puola.

Saksan suhteen USA piti kiinni siitä, mitä oli etukäteen sovittu, eikä välittänyt Berliinin valtauksesta, koska ei ymmärtänyt asian symbolista merkitystä, toisin kuin Stalin.

kpj
Viestit: 255
Liittynyt: 18.10.13 21:13

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Viesti Kirjoittaja kpj » 28.11.16 00:55

Emma-Liisa kirjoitti:Rentola antaa kolme syytä, miksi Suomi selvisi 1944 "ilman romahdusta ja miehistystä".
En ole lukenut Rentolan teosta vaikka aihepiiri kiinnostaa.

Jos sana "miehistys" tarkoittaa "miehitystä", olisi tärkeää kuulla ammattihistorioitsijan määritelmä miehityksestä.

Sotansa hävinneessä Suomessa oli 1944-1947 liittoutuneiden valvontakomissio, jolla oli (ainakin periaatteellisesti) rajaton valta suomalaisiin viranomaisiin ja tuomioistuimiin nähden.

skrjabin
Viestit: 778
Liittynyt: 28.09.07 21:54

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Viesti Kirjoittaja skrjabin » 28.11.16 09:13

kpj kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti:Rentola antaa kolme syytä, miksi Suomi selvisi 1944 "ilman romahdusta ja miehistystä".
En ole lukenut Rentolan teosta vaikka aihepiiri kiinnostaa.

Jos sana "miehistys" tarkoittaa "miehitystä", olisi tärkeää kuulla ammattihistorioitsijan määritelmä miehityksestä.

Sotansa hävinneessä Suomessa oli 1944-1947 liittoutuneiden valvontakomissio, jolla oli (ainakin periaatteellisesti) rajaton valta suomalaisiin viranomaisiin ja tuomioistuimiin nähden.
Asia lienee juuri päinvastoin, eli periaatteellisesti valvontakomissiolla oli valta ainoastaan valvoa rauhansopimuksen toteuttamista, mutta sen varjolla se toki saattoi vaikuttaa kohtuulllisen laajalti muihinkin, siihen suoraan liittymättömiin asioihin rauhansopimusta tulkitessaan. Miehitys sinällään on määritelty mm. Haagin sopimuksessa alueeksi joka on asetettu vihollisarmeijan auktoriteetin alaisuuteen ja joka samalla valvoo julkista järjestystä ja turvallisuutta. Näinhän Suomessa ei ollut, vaan armeija sekä järjestysviranomaiset maassa olivat edelleen omia ja kotimaiset viranomaiset myös niiden toiminnasta päättivät.

Emma-Liisa
Viestit: 4901
Liittynyt: 30.01.07 18:25

Re: Uudet Mannerheim-kirjat

Viesti Kirjoittaja Emma-Liisa » 28.11.16 14:32

skrjabin kirjoitti:
kpj kirjoitti: Sotansa hävinneessä Suomessa oli 1944-1947 liittoutuneiden valvontakomissio, jolla oli (ainakin periaatteellisesti) rajaton valta suomalaisiin viranomaisiin ja tuomioistuimiin nähden.
Asia lienee juuri päinvastoin, eli periaatteellisesti valvontakomissiolla oli valta ainoastaan valvoa rauhansopimuksen toteuttamista, mutta sen varjolla se toki saattoi vaikuttaa kohtuulllisen laajalti muihinkin, siihen suoraan liittymättömiin asioihin rauhansopimusta tulkitessaan. Miehitys sinällään on määritelty mm. Haagin sopimuksessa alueeksi joka on asetettu vihollisarmeijan auktoriteetin alaisuuteen ja joka samalla valvoo julkista järjestystä ja turvallisuutta. Näinhän Suomessa ei ollut, vaan armeija sekä järjestysviranomaiset maassa olivat edelleen omia ja kotimaiset viranomaiset myös niiden toiminnasta päättivät.
Saksassa miehitysvallat käyttivät valtaa suoraan, kunnes Saksan liittotasavalta ja DDR perustettiin 1949 (osittain ko. valtioiden suvereniteetti oli senkin jälkeen rajoitettu).

Suomessa Liittoutuneiden valvontakomissio (eli käytännössä NL) toimi Suomen hallituksen ja viranomaisten välityksellä.

Saksalaisten siviilien internoinnissa suomalaiset viranomaiset toimivat innokkaammin kuin LVK itse asiassa pyysi: kun havaittiin, että luku oli pienempi kuin olisi pitänyt (osa oli lähtenyt maasta) ja pelättiin LVK:n reaktiota, internoitiin myös saksalaisten suomalaiset vaimot ja heidän lapsensa.

Emma-Liisa
Viestit: 4901
Liittynyt: 30.01.07 18:25

Re: Stalin ja Suomi

Viesti Kirjoittaja Emma-Liisa » 16.01.17 00:22

Vihavaisen arvio Rentolan teoksesta:
Stalinin kyydissä

Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, Helsinki 2016, 240 s.

Perinteistä poliittista historia tarvitaan aina. Sosiologiaan tai talousoppiin suuntautunut historia saattaa olla tavallaan kiinnostavaa, mutta eivät ne historian tapahtumien selittäjiksi riitä. Suurmieshistoria, jonka tekijä toteaa olevan ”ansaitustikin” huonossa maineessa on joka tapauksessa välttämätöntä, mikäli halutaan ymmärtää niitä vaiheita, joissa Stalinin kaltaisilla diktaattoreilla oli valta ratkaista asioita.
Vakavasti otettavaa, tieteelliseksi nimitettävää historiaa syntyy silloin, kun tutkija ottaa huomioon kaikki tiedossa olevat kulloiseenkin asiaan vaikuttavat lähteet ja analysoi kriittisesti niiden merkitystä.

Kaikista asioista ei lähteitä ole olemassa eikä kaikkia olemassa olevia lähteitäkään ole vielä tutkijan ulottuvilla. Toisin kuin usein näkyy oletettavan, valtaosa relevantista aineistosta on kuitenkin saatavilla myös Venäjän arkistoista. Rentola on myös käyttänyt laajasti koko tuota lähdemassaa relevanteilta osiltaan ja pyrkinyt selvittämään, millaisissa yhteyksissä Stalin teki tärkeimmät Suomea koskevat päätöksensä ja mikä osuus niillä oli kokonaisuudessa.

Joskus maailmassa on epäilemättä liioiteltu Suomen merkitystä Moskovasta katsottuna, mutta on sitä vähäteltykin. Tosiasia on, että Suomen merkitys Stalinille ja Venäjälle yleensäkin poikkesi olennaisesti muiden pikkuvaltioiden merkityksestä. Se oli sui generis -omalajisensa.

Suomen maantieteellisen, kirjoittaja käyttää jopa muotiin tullutta sanaa geopoliittisen, sijainnin erikoislaatuisuus oli sen erityisaseman kulmakivi.
Suomi ei ollut Moskovan ja Berliinin välissä, eikä sen länsipuolella ollut Saksa, vaan Ruotsi. Toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen nämä olivat olennaisia tekijöitä.

Toinen Suomen tukipylväs oli sen sotilaallinen kyvykkyys. Talvisota oli puna-armeijalle ja Stalinille henkilökohtaisesti sellainen sokki, ettei sitä unohdettu koskaan. Tähän voidaan vielä lisätä jatkosodassa osoitettu kyky käydä jopa hyökkäyssotaa ja sitä paitsi voitokkaasti ja suurvaltaa vastaan.
Stalin, käytännön miehenä, ei voinut olla arvostamatta tällaisia asioita. Lisäksi Suomen valttina oli sen väestön selvän enemmistön halu puolustaa omaa valtiotaan ja yhteiskuntajärjestelmäänsä. Maan hallitus nojasi varsin laajaan kansalaisyhteiskuntaan, mikä oli tuon ajan Euroopassa poikkeuksellista.

Kieltämättä Suomessa oli myös suhteellisen laaja kommunistihenkinen poliittinen ryhmittymä nimenomaan sodan jälkeen, vaikka se kaikesta päätellen koostui sangen kyvyttömästä aineksesta ja oli vailla kunnon johtoakin. Sitä paitsi on todettava, että Neuvostoliiton geostrateginen asema Suomenlahdella oli kyllä sen johtajien mielestä kestämätön, mitä talvisodalla juuri yritettiin muuksi muuttaa.

Kuten historia osoitti, noudatettu politiikka osoittautui fiascoksi ja punalippuinen Itämeren laivasto saarrettiin Kronstadtin lahteen vuosien 1939-1940 suuresta rosvoretkestä huolimatta. Tuosta valloitusretkestä saattoi itse asiassa olla puolustussodalle suurtakin vahinkoa, luulisin.

Tätä puolta Rentola ei kuitenkaan pysähdy käsittelemään, vaan tyytyy talvisodan osalta kertaamaan tunnetun ja tärkeän tarinan siitä, miten tiedustelutiedot länsiliittoutuneiden aikeista saivat Stalinin tekemään aivan odottamattoman ratkaisun eli suostumaan rauhaan Helsingin hallituksen kanssa.

Stalin oli jyrkkien käänteiden mestari, kuten jo hänen lyhyessä elämäkerrassaan todettiin. Sitä paitsi hänellä oli riittävästi valtaa niiden läpiviemiseen. Kukaan ihminen Neuvostoliitossa, millään hallinnon tasolla ei ollut turvassa, mikäli hän rohkeni vastustaa johtajaa.

Noita jyrkkiä käänteitä tuli sitten myös Suomen osalle ja, kuten historiaan aina kuuluu, kaikki olisi voinut mennä myös toisin ja noita käänteitä olisi voinut tulla lisääkin. Erityisesti aivan 1950-luvun alussa Stalin alkoi pontevasti varustautua sotaan eikä Suomikaan olisi voinut jäädä sellaisen ulkopuolelle. Sotaa ei kuitenkaan tullut.

Entä oliko Stalinilla tarkoitus valloittaa Suomi kesällä 1944 ja vaatiko Neuvostoliitto ehdotonta antautumista vai ei?
Aina silloin tällöin on viitattu siihen, että Stalin Teheranissa vuonna 1943 jo sopi Rooseveltin kanssa, ettei Suomea valloitettaisi. Venäläisellä taholla kiistettiin aikoinaan myös se, että Suomelta olisi vaadittu antautumista.

Tokihan sitä sentään vaadittiin ja mitä se olisi merkinnyt, selviää Rentolan kirjasta. Ymmärrettävää kyllä harva Venäjällä halusi tyytyä vuoden 1940 rajoihin rajun verenvuodatuksen jälkeen ja Suomen itärajasta tehtiin myös uusi variantti, joka muistutti vuosien 1743-1812 rajaa. Se olisi merkinnyt taloudellista katastrofia ja neljännesmiljoonaa siirtolaista lisää, sikäli kuin koko tuo massa olisi yleensä kyetty jotenkin sijoittamaan.

Miehitys olisi ollut karua aikaa, kuten se yleensäkin tuppaa olemaan. Maamme on ollut onnellinen siinä, ettei se tiedä mitään enempää venäläisestä kuin saksalaisestakaan miehityksestä 1900-luvulla ja myös sikäli, että siviiliväestön tappiot sodassa jäivät niin pieniksi pommituksista huolimatta.
Kaikkialla muualla luvut olivat aivan toisenlaisia. Tämäkin oli yksi tekijä, joka osaltaan mahdollisti sen uuden kollaboraatiopolitiikan, jota Suomi sitten menestyksellisesti Venään suuntaan noudatti. Paradoksaalisesti uuden ystävyyden perustana oli sodassa osoitettu kuntoisuus ja puolustuksen pitäminen. Tätä paradoksia olen itsekin usein yrittänyt ymmärtämättömille kuulijoille tarjota.

Yritettiinkö Suomea sitten sovjetisoida sodan jälkeen vai ei? Tokihan siihen pyrittiin, mutta ei siitä haluttu maksaa enempää, kuin niissä oloissa näytti kohtuulliselta. Ja kun odotettavissa olevat kustannukset olivat niinkin suuria kuin olivat, ei isoa pyörää pantu pyörimään.

Tässä vaiheessa kertomuksen sankari on Paasikivi, ukko, joka oli sekä viekas että kova ja ansaitsi tällä arvostusta ja kunnioitusta itseään kohtaan. Lapselliset kyhäelmät ”suomettumisesta” ja sen suuresta häpeällisyydestä voi jättää omaan arvoonsa. Kyseessä oli suuri menestystarina, joka tehtiin taitavasti ja määrätietoisesti.

Etenkin nuoremman polven taholla on yhä useammin saanut havaita, ettei Suomen sodanaikaista historiaa paitsi kyetä, edes haluta ymmärtää Suomen ainutlaatuisena kansallisena saavutuksena, vaan kuvitellaan löydetyn hyvinkin syvällinen uusi näkökulma, kun nähdään Suomi Saksan liittolaisena ja länsivaltojen vihollisena.

Tällaiselle typeryydelle ei sinänsä kannattaisi omistaa riviäkään, ellei sen näkisi valtaavan yhä enemmän alaa etenkin puolisivistyneiden journalistien piirissä. Tältäkin kannalta on erinomaista, että käytettävissä on nyt ajanmukainen teos maamme kohtalonvuosista.

Rentolan kirja on yksi niitä keskeisiä tutkimuksia, jotka on syytä kääntää venäjäksi. Kirjoittaja onkin siinä myös hyödyntänyt runsaasti niitä venäläisiä lähteitä, joita viime vuosina on tästäkin aihepiiristä tullut käyttöön. Verrattuna omaan, parinkymmenen vuoden takaiseen kirjaani, Rentolan materiaali on paljon runsaampaa, vaikka johtopäätösten voi tuskin sanoa olennaisissa asioissa suuresti tuon aikaisista poikkeavan.

Historia kehittyy kuitenkin juuri siten, että käyttöön tuleva uusi materiaali aina auttaa vahvistamaan, kumoamaan tai tarkentamaan vanhoja käsityksiä. Mitä vankemman lähdeaineiston varassa johtopäätökset seisovat, sitä vähemmän jää tilaa löysille spekulaatioille, joita juuri tässäkin kirjassa käsiteltyjen kysymysten ympärille on kertynyt enemmän kuin tarpeeksi.

Kaikkia selostamiaan ja pohdiskelemiaan asioita kirjoittaja ei toki ole voinut tukea vankalla lähdeaineistolla. Eihän sellaista useinkaan edes ole olemassa.

Joka tapauksessa venäläisten lähteiden täydentyminen jatkuu. Hiljattain on Suomeen saatu hankituksi NKP:n politbyroon arkiston Suomea kokevat erikoismapit (osobyje papki), joiden materiaalista osa julkaistaan ensi syksynä kirjan muodossa suomeksi. Tämä aineisto käsittelee myös juuri Stalinin aikaa ja ulottuu joissakin tapauksissa 1960-luvulle asti.
Timo Vihavainen: Stalinin kyydissä. Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava, Helsinki 2016, 240 s. (Timo Vihavaisen blogi 11.1.2017)
Kuva

Vastaa Viestiin