nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

SKS:n kuluvana syksynä julkaisemasta, Marjo Kaartisen, Hannu Salmen ja Marja Tuomisen toimittamasta teoksesta Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria ilmestyi 22.11.2016 Turun Sanomissa minulle tuntemattoman Kari Salmisen kirjoittama arvostelu. Arvostelussa kiinnitti huomiota sen poikkeuksellinen sävy: Salmisen mukaan tämän jo Tieto-Finlandia-ehdokkaaksikin yltäneen teoksen "poliittis-ideologinen asema naulataan paikalleen heti ensimmäisessä Hanne Koiviston artikkelissa, joka käsittelee vuoden 1918 sisällissotaa".

Itse en ole mainittua teosta vielä lukenut paljon muun uutuuskirjallisuuden paineessa lukenut; lainassa se minulla tosin on (ja palautuspäiväkin lähenee jo uhkaavasti!). Arvostelun mielessäni herättämän kiinnostuksen vuoksi kävin kuitenkin eilen illalla kirjasta läpi nimenomaan Salmisen maalitauluksi joutuneen Hanne Koiviston kirjoittamat osuudet. Minulle yhtä lailla tuntematon FL Koivisto on tietääkseni kulttuurihistorian oppiaineen lehtori avoimessa yliopistossa.

Heti aluksi Salminen osoittaa ärtymyksensä siitä, että vuoden 1918 sisällissota ylipäänsä on otettu kirjan lähtökohdaksi. Lukija jää hämmästyneenä ihmettelemään: miten muuten olisi voinutkaan menetellä itsenäisyyden aikaa käsiteltäessä - tulihan käyty sota lyömään leimansa Suomen henkiseen ilmastoon ja niin muodoin kulttuuriin koko sotienvälisen ajan ja pitkälti siitäkin eteenpäin.

Sitten Salminen ryhtyy ruotimaan Hanne Koiviston avausartikkelia "Nuoren valtion avohaavat":
Koivisto kirjoittaa: "Sodan isänmaallisessa muistossa punaiset kuvattiin - aikakudelle ominaisella retoriikalla -maanpettureiksi ja julmiksi murhamiehiksi, kehittymättömiksi huligaaneiksi ja roskaväeksi. [Jne.]
- -
Aineisto todistaa väitteet oikeiksi. Tosin jokseenkin yhtä maalailevan jyrkkää retoriikkaa sateli myös punaiselta lohkolta vastapuolelle.
Arvostelija Salminen jättää - mahdollisesti tarkoituksella - kokonaan huomiotta sen, että Koivisto puhuu voittaneen osapuolen luomasta tulkinnasta, sodan julkisesta jälkikuvasta, joka haluttiin iskostaa ja onnistuttiinkin iskostamaan kansalaisten valtaosan (?) mieleen vuosikymmeniksi, aina Linnan romaanitrilogian aikoihin asti. Tällainen kuva konkreettisestikin visualisoitiin jo sodan jälkeisessä valkoisessa muistelma- ja syytöskirjallisuudessa vaikkapa kuvaamalla kirjan kanteen punainen, päätään ja pyrstöään kohottava lohikäärme - siis itsensä Perkeleen metafora - Suurkirkon taustaa vasten teoksessa Valkoisten salainen toiminta Helsingissä punaisena aikana. Sisällissodan jälkeisessä Suomessa ei todellakaan sadellut "yhtä maalailevan jyrkkää retorikkkaa myös punaiselta lohkolta vastapuolelle - mahtoiko ainakaan alkuaikoina sadella oikein yhtään mitään? Sitä paitsi Hanne Koivisto artikkelissaan nimenomaan tasapuolisuuden periaatetta noudatten korostaa:
Harvoja punaisten näkökulmasta kirjoitettuja sisällissodan historioita ovat Alex Halosen toimittama, Yhdysvalloissa julkaistu äärivasemmistolainen, häikäilemättömän propagandistinen Suomen luokkasota. Historiaa ja muistelmia (1928) sekä sosiaalidemokraattien näkemystä noudattanut matrikkeli Kärsimysten teiltä -kymmenvuotismuistoja (1928), joka toi esille sodan uhrit, paikat ja tunnetuimmat valkoiset teloittajat.
Edellisen sitaatinkin luomaa taustaa vasten tuntuu Kari Salmisen hyökkäyksen jatko entistä käsittämättömämmältä:
Humanistisessa tutkimuksessa on melkein paradigmaattista tällainen poliittinen paatos, joka näkee muut kuin vasemmistolaiset kannat myytteinä, rituaaleinaja narratiiveina. Vasemmalla on objektiivinen totuus, joka ei ole narraatio ja joukko myyttejä.
Lukija jää ymmällään miettimään,miltä pohjalta hyökkäys oikein nousee: siitäkö, että Koivisto on jo artiikkelinsa aluksi laittanut sanan "vapaussota" sitaatteihin ja puhuu "vapaussotamyytistä"? Olisiko siis itsenäisen Suomen kulttuurihistoria anno 2016 pitänyt kirjoittaa vapaussotakonseptiosta käsin? Meikäläisissä oloissa on kyllä ilmestynyt runsaasti asiaa valaisevaa tutkimusta. Vaikkapa jo 1981 Turo Mannisen väitös Vapaussota, kansalaissota, kapina, jossa osoitettiin, miten valkoinen osapuoli tietoisella lehtikirjoittelulla konstruoi koko "vapaussota"-käsitteen hyvin myöhäisessä vaiheessa, sodan keväällä 1918 jatkuessa. Tai sitten Eino Ketolan vastaavan tason tutkimus Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosialidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917 (1987) jossa lopullisesti Tuomiojan Wiik-elämäkerran ensiosan vahvistukseksi osoitettiin Suomen vanhan työväenpuolueen itsenäisyysmiesten erittäin painava panos itsenäisyyden saavuttamisessa.

Edellä lainaamani jatkoksi Salminen vielä kirjoittaa:
Nyt ei ole kyse siitä, että tarvittaisiin valkoista ja oikeistolaista näkökulmaa vaan siitä, että historiankirjoituksen soisi olevan neutraalia silloinkin kun se on kriittistä. Poliittinen tunneilmaisu ja leimaaminen muuntaa teoksen historiaa hyväksi käyttäväksi agitaatioksi, eikä se ole hyväksi tuntkimuksellisille ihanteille.
Meikäläisen on vaikea tietää arvostelija Kari Salmisen tutkimuksellisia ihanteita - arvella toki kukin itsekseen voi. Sen sijaan olen, kuten sanottu, nyt lukenut Koiviston tekstiosuudet puheenalaisesta kulttuurihistoriasta. Oman käsityskykyni mukaan ne ovat täysin normaalia, neutraalia, uusimman tutkimuksen mukaista historiankirjoitusta. Tunnen useimmat Koiviston osuuden lähdeluettelossa olevat teokset enkä voi sanoa mistään huomaavani, että hän olisi poikennut niiden antamasta kuvasta.

Prof. Matti Klinge on äskettäin (Palmyran raunioilla, 2016) todennut uusin sanoin vanhan totuuden: historiankirjoitus (ja yleensä ihmistieteet) pakostakin koskettavat aivan toisella tavalla "ihmisten emotionaalista minää" ja "poliittisia preferenssejä" verrattuna ns. koviin luonnontieteisiin. Tämänkertaisen tapauksen osalta oma lukukokemukseni viittaa siis selvästi siihen, että puheena oleva asiakokonaisuus (vuoden 1918 sisällissota ja sotienvälinen aika) on päinvastaisista vakuutteluista huolimatta koskettanut juuri arvostelijan, ei historiankirjoittajan preferenssejä.
Viimeksi muokannut nylander, 23.11.16 17:18. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

nelimjaa
Viestit: 75
Liittynyt: 31.08.12 10:31

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

Nylander ihmetteli kriitikko Kari Salmisen asenteelliselta vaikuttanutta tekstiä Turun Sanomissa.
Mainittua kritiikkiä lukemattakin voin yhtyä ihmettelyyn Nylanderin lainausten perusteella.
Salmisesta voin mainita sen verran, että hän kirjoittelee melko yksisilmäisesti maahanmuuttokriittisiä tekstejä kriitikontoimensa lisäksi. On esiintynyt puolivillaisessa Tolkku-ryhmittymässä asettamassa raameja maahanmuuttokeskustelulle ja määrittelemässä tolkun ihmisten, siis tavallisten ja järkevien kansalaisten ajattelutapaa. Jakamassa ihmisiä vuohiin ja lampaisiin.
Nyt tolkutus on siis jo historiakäsitykseen saakka ulottunut.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

Arvostelu löytyy täältä:

http://www.ts.fi/kulttuuri/3001877/Kirj ... isanmaasta

Ostin teoksen Helsingin kirjamessuilta alehintaan ja olen vasta lukenut ne artikkelit, joiden aihe kiinnostaa minua eniten.

Pientä huomautettavaa löytyy, esimerkiksi Hanne Koiviston kohdalta seuraava:
Maan arvostetuimmat kirjailijat Juhani Ahosta ja Eino Leinosta Maila Talvioon, Ilmari Kiantoon, Joel Lehtoseen ja F.E. Sillanpäähän kertoivat romaaneissaan ja runoissaan sodasta valkoisesta näkökulmasta. Näissä tulkinnoissa valkoiset olivat sankarillisia isänmaan puolustajia ja kunnon kansaa. He edustivat aitoa suomalaiskansallista aatteellisuutta - kotia, kirkkoa ja isänmaata. Kuollessaankin he olivat tyyniä ja kauniita.
Tämä pätee osaan em. kirjailijoista mutta ei suinkaan kaikkiin. Sillanpää ei Hurskas kurjuudessa edes lähtenyt valkoisesta vaan nimenomaan punaisesta näkökulmasta ja siis heti tuoreeltaan, ja joskin päähenkilö on täysi reppana ja ajautuja, niin sodan syitä tulee valaistuksi nälkävuosista alkaen. Oman paikkakuntansa Hämeenkyrön sanomalehdessä Sillanpää arvosteli molempia osapuolia, joskin "huligaaneja" hän inhosi. Joel Lehtosen Kuolleissa omenapuissa pasifisti Muttinen ampuu rintamalla, mutta saa sitten hermoromahduksen ja sodan jälkeen haihattelijana esitetyn idealistin Bongmanin haudalla esitetty kohtaus on täysin ironinen. Myöskään Ahon Hajamieteitä kapinaviikoilta ei sovi em. kuvaukseen.

Myös Maarit Leskelä-Kärki ja Anu Salmela väittävät Sillanpään Hiltusta ja Ragnarista varsin omituisesti, että Hiltulla olisi "pyrkimys kohota yhteiskunnan portailla". Kun torpan tyttö ryhtyy piiaksi, se on tuskin mitään kohoamista ja lisäksi Hiltu on täysin passiivinen olento.

Isompi puute on, että varsin usein eräät kirjoittajat tyytyvät selittämään aikalaisten käsityksiä (usein valiten ilmeisen vaihtoehdon, runoissa on omaperäisyyttäkin) sen sijaan, että analysoisivat niitä.

Kokonaisuutena ottaen teos täyttää tehtävänsä aiheen popularisoijana.

PS. Veikkaan, että Matti Klinge valittaa taas aiheiden arkisuutta.

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

Emma-Liisa kirjoitti:
Pientä huomautettavaa löytyy, esimerkiksi Hanne Koiviston kohdalta seuraava:
Maan arvostetuimmat kirjailijat Juhani Ahosta ja Eino Leinosta Maila Talvioon, Ilmari Kiantoon, Joel Lehtoseen ja F.E. Sillanpäähän kertoivat romaaneissaan ja runoissaan sodasta valkoisesta näkökulmasta. Näissä tulkinnoissa valkoiset olivat sankarillisia isänmaan puolustajia ja kunnon kansaa. He edustivat aitoa suomalaiskansallista aatteellisuutta - kotia, kirkkoa ja isänmaata. Kuollessaankin he olivat tyyniä ja kauniita.
Tämä pätee osaan em. kirjailijoista mutta ei suinkaan kaikkiin. Sillanpää ei Hurskas kurjuudessa edes lähtenyt valkoisesta vaan nimenomaan punaisesta näkökulmasta ja siis heti tuoreeltaan, ja joskin päähenkilö on täysi reppana ja ajautuja, niin sodan syitä tulee valaistuksi nälkävuosista alkaen. Oman paikkakuntansa Hämeenkyrön sanomalehdessä Sillanpää arvosteli molempia osapuolia, joskin "huligaaneja" hän inhosi. Joel Lehtosen Kuolleissa omenapuissa pasifisti Muttinen ampuu rintamalla, mutta saa sitten hermoromahduksen ja sodan jälkeen haihattelijana esitetyn idealistin Bongmanin haudalla esitetty kohtaus on täysin ironinen. Myöskään Ahon Hajamieteitä kapinaviikoilta ei sovi em. kuvaukseen.
Pitää paikkansa, erityisesti Sillanpään osalta. Tosin Panu Rajalan kirjoittamassa Sillanpään elämäkerrassa Sillanpään suhde kansalaissodan hävinneeseen osapuoleen jää mielestäni jotenkin epäselväksi ja ambivalentiksi. (Viime vuonna ilmestyneessä elämäkertasarjansa yksiosaisessa, tiivistetyssä laitoksessa Rajala toi kansalaissotajaksoonsa [Rajalalla kuitenkin melkein aina: "vapaussota"] lähes ainoana uutena kirjallisuuslähteenä kolme vuotta sitten kuolleen prof. Esko Salmisen kiistakirjoituksen luonteisen teoksen Päättymätön sota 1918, joka ei liene aihepiirin kaikkein relevanteimpia lähteitä.) Rajalan kirjan takaosan lähdeviitteistä ikään kuin "piilosta" löytyy kuitenkin Sillanpään omaa tekstiä, jonka jälkeen lukijan ei enää tarvitse pohtia "Toivolan Juhan kuoleman arvoitusta" muuta kuin metafyysisessä mielessä. Näin Sillanpää käsikirjoituskatkelmassaan "Valkoisesta armeijasta", ilmeisesti syksyllä 1918:
Olen usein horjahtanut nai(i)visuuteen, mutta milloinkaan en ole niin vääntävästi todennut semmoisen horjahduksen jälkihappamuutta kuin maaliskuun lopulla v. 1918, jolloin romahti se ihanteellinen ennakkokuva, jonka olin luonut valkoisesta armeijasta.
Juhani Ahon kohdalla kuvaa hämärtävät perhesuhteet. Olen joskus ostanut antikvaarisesta kirjakaupasta Hajamietteiden yksiosaisen, lyhentämättömän laitoksen, ja muistikuvani luetusta ovat peräisin 1980-luvulta: Ahon suhde "kapinaan" teoksen alkupuolella on yksiselitteisen tuomitseva, mutta loppua kohti se tuntuu huomattavasti lientyvän. Arvelisin syyksi sitä, että Ahon oma poika Heikki Brofeldt oli sosialistisympatioidensa mukaisesti ottanut osaa punaisten elintarvikehallintoon Viipurissa ja siten loppuselvittelyssä joutunut kuolemanvaaraan. Muistelisin, että Aho sai panna koko kansalliskirjailijan arvovaltansa peliin poikansa pelastamiseksi.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

nylander kirjoitti: Juhani Ahon kohdalla kuvaa hämärtävät perhesuhteet. Olen joskus ostanut antikvaarisesta kirjakaupasta Hajamietteiden yksiosaisen, lyhentämättömän laitoksen, ja muistikuvani luetusta ovat peräisin 1980-luvulta: Ahon suhde "kapinaan" teoksen alkupuolella on yksiselitteisen tuomitseva, mutta loppua kohti se tuntuu huomattavasti lientyvän. Arvelisin syyksi sitä, että Ahon oma poika Heikki Brofeldt oli sosialistisympatioidensa mukaisesti ottanut osaa punaisten elintarvikehallintoon Viipurissa ja siten loppuselvittelyssä joutunut kuolemanvaaraan. Muistelisin, että Aho sai panna koko kansalliskirjailijan arvovaltansa peliin poikansa pelastamiseksi.
Juhani Ahonkin kohdalla vaikutti tuo "kansankuvan" romahdus, mutta käsittääkseni hän ainakin yritti ymmärtää syitä ("nälkä on punikki"). On kuitenkin muistettava, että se "ajattelukehikko" joka meillä kirjallisuuden historiantutkimuksen ansiosta on, puuttui aikalaisilta.

Missään tapauksessa Ahoa, Sillanpäätä ja Lehtosta ei voi panna samaan kategoriaan kuin vaikka Kiantoa.

nylander
Viestit: 1356
Liittynyt: 07.06.06 20:33

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

Emma-Liisa kirjoitti:Juhani Ahonkin kohdalla vaikutti tuo "kansankuvan" romahdus
Tuosta "kansankuvan romahduksesta" ja "pettymyksestä" kansaan, joka ennen niin sävyisästi "seisoi loitompana", on vuosikymmenten mittaan kirjoitettu paljon. Osassa tapauksista olisi kuitenkin ilmeisesti paljon osuvampaa käyttää Yrjö Kallisen ilmaisua "loukattu patriisintunto". Tunnettu on esim. runoilija Erik Grotenfeltin toiminta "sotatuomarina" läntisellä Uudellamaalla Inkoon Västankvarnissa ja se, kuinka hän kirjeessään nuorelle vaimolleen ylpeili pelotelleensa punavankeja niin, että nämä olivat "alkaneet pelätä helvetisti". - Vielä tunnetumpaa on V. A. Koskenniemen toiminta kesällä 1918 Suomenlinnassa valtiorikosoikeuden jäsenenä. Hänen osastonsa ei kuitenkaan ilmeisesti langettanut kuolemantuomioita. - Jopa vasta ylioppilaaksi julistettu Martti Haavio, tulevan akateemikko, osallistui kesällä 1918 Yläneen suojeluskunnan esikunnan jäsenenä ainakin yhden kuolemantuomion puoltamiseen. Muistelmissaan Nuoruusvuodet (1972) hän vaikeni koko episodista.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Uusi itsenäisyyden ajan kulttuurihistoria

Väinö Linnan Pohjantähden ilmestyminen yhteydessä 1960 Pekka Tarkka julkaisi Helsingin Sanomissa sarjan esseitä nimellä Vuoden 1918 tapahtumat kirjallisuudessa. Ensimmäinen osa käsittelee Juhani Ahon Hajamietteitä kapinaviikoilta (lehden numero on 242, päiväystä en ole kopioon merkinnyt).

Punaisten takavarikoitua HS:n painokoneet, jotka siitä alkaen painoivat Tiedonantajaa, Aho jatkoi lehtimiehen työtään vaikkei saanut tekstiään julkaistua: muistiinpanoissa on "välähdyksiä kaupungin arkipäivästä, keskusteluja asuntoihinsa sulkeutuneiden valkoisten kesken ja vaikutelmia punaisten toimista". Lisäksi Aho jatkaa aikaisempaa polemiikkiaan työväenlehtien kirjoittajia vastaan, "ennustelee tulevia tapahtumia sekä esittää erilaisia ehdotuksia aseellisen yhteenoton lopettamiseksi".

Kirja julkaistiin kirjana kolmessa osassa mutta vain ensimmäinen osa, joka oli asenteiltaan porvarillisin, julkaistiin uudelleen 1938.

Alkupuoli olikin vihainen: Aho pelkäsi Suomen itsenäisyyden menetystä, katsoi että kapinaa johdettiin Venäjältä, "aihetta huoleen antoivat kaduilla liikkuvat venäläiset sotilaat".
Sortovuosien oikeustaistelijan mielen täyttää vimmastus myös kapinan suomalaista johtoa kohtaan, sillä sen terrori puristaa virkamiehistön ahtaammalle kuin konsanaan tsaarinvallan pimeimpinä vuosina. Teos sisältää lainauksia punaisen lehdistön propagandasta; agitaation räikeys saa Ahon ymmälle. Se, mitä "Työmies" ja "Tiedonantaja" kirjoittavat torpparien kurjuudesta, saa Ahon osittaisen hyväksynnän. Hän tuntee maaseudun olot ja katsoo, että räikeinkin propaganda on jossakin mielessä oikeutettua. Työväen kiihtymyksen syyt jäävät sen sijaan vieraammiksi: hänen mielestään kapina on kaupunkien osalta kuumetila, joka syntyy terveimmissäkin organismissa ulkoapäin tulleesta vaikutuksesta.


Sovittelevan luonteensa takia Aho varhaisessa vaiheessa suunnittelee välirauhan aikaansaamista, ehtoina toisaalta venäläisen sotaväen piakinen karkotus, toisaalta torppariuudistus, vanhuudenvakuutus, luonnonrikkauksien jonkinlainen "sosialiseeraaminen".

Tarkka luonnehtii Ahoa vapaamieliseksi rauhanmieheksi (viittaus teokseen Rauhan erakko), jolla ei ole mitään toivoa saada kannatusta kummaltakaan osapuolelta, joten hänen on tyydyttävä passiivisuuteen, joka onkin hänelle luontaista.
Hänen kannanottonsa laimenevat sitä mukaa, kun tiedot rintamalta osoittautuvat valkoisille suosiolliseksi. Hän keskustelee sosialistien rauhanmielisen opposition kanssa. Hän kauhistelee punaisten veritöitä, mutta ei usko, että valkoisetkaan ovat enkeleitä. Sota vie mukanaan, teko seuraa toista. Aho päätyy tuttuun fatalismiinsa. - -

Ja vähitellen Aho alkaa pelätä, että voitto on valkoisille vaarallisempi kuin tappio; voittajat iskevät helposti yli maalin. Hän arvelee, että kosto on meidän kansallisimpia ominaisuuksiamme, ja nähdessään erään ystävän luona suunnitelman tulevasta Suur-Suomesta, jonka mukaan Viena, Inkeri, Viro ja Pietari liitettäisiin maahamme, hän toteaa, että olemme kaiken lisäksi monessa suhteessa myös suuria lapsia. Eniten häntä pelottaa valkoisten tuleva kosto ja siitä kansanluokkien välille aukeneva juopa. Tulevaisuudennäkymät eivät ole valoisat. Aho arvelee suomalaiset pitkävihaiseksi kansaksi.

Mutta valkoisten marssiessa kaupunkiin Aho tempautuu mukaan voiton huumaa. Jopa saksalaiset saavat vanhalta ympärysvaltojen kannattajalta runsaasti kiitoksen sanoja. Aho mukautuu: hän tyytyy vaisusti tähdentämään yhteiskunnallisten reformien ja kansalaiskasvatuksen merkitystä. Yhtä hiljaisin äänenpainoin hän vastustaa kostomielialan synnyttämiä "puhdistuksia". Enimmäkseen hän juhlii juhlivien kanssa - -
Tarkan arvio Ahosta:
Ahon pohjimmiltaan vapaamielistä, sovinnonhaluista panosta olisi kipeästi tarvittu sodan jälkiselvittelyissä. Hänen passiivisuudessaan on jotakin traagista. Ja välinpitämättömyydessään karmaisevilta tuntuvat Ahon mietteet kirjallisuudesta ja sodasta.
Yleisempi huomio:
Työväenkirjallisuutemme parhaimmisto - Pekkanen, Viita, Siippainen, Linna - on noussut luokkavihan ja kostomentaliteetin yläpuolelle. Heti vuoden 1918 jälkeen syntyi tosin lyhytaikainen valkoinen sankarirunous ja omalla tahollaan - maamme rajojen ulkopuolella - sai ilmauksensa punaisten revanshimieliala. Mutta näillä ilmiöillä ei ole enää merkitystä; ne on unohdettu ja jätetty omaan arvoonsa.
Tarkka paljastaa seuraavien artikkeliensa punaisen langan:
porvarillisen proosan merkittävimmät saavutukset ovat kansallisten ihanteiden kritiikkiä, kun taas työläiskirjailijat pyrkivät teoksissaan uuteen sekä kansalliseen että yksilölliseen ihanteenmuodostukseen.
* Juhani Aho: Hajamietteitä kapinaviikoilta - 1, Ensimmäinen ja toinen viikko

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”