Sivu 1/1

Svinhufvud

Lähetetty: 23.03.17 08:37
Kirjoittaja Emma-Liisa
Olisiko syytä siirtyä uusiin aiheisiin, vaikkapa Svinhufvudiin?

http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005137690.html

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 24.03.17 00:22
Kirjoittaja Tapio Onnela
Emma-Liisa kirjoitti:Olisiko syytä siirtyä uusiin aiheisiin, vaikkapa Svinhufvudiin?
Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan
Martti Häikiön uusi elämäkerta paljastaa: Siperiaan karkotettu presidentti uskoi Saksaan
P. E. Svinhufvudin elämäkerta piirtää sankarikuvan, joka peittää ikävät kytkökset.
(HS, 23.3.2017)
Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan mm näin:
Häikiö lujittaa kuvaa ylivertaisesta laillisuus- ja itsenäisyysmiehestä poliitikkojen yläpuolella, kotioloihin haikailevasta maalaistuomarista, jonka vain velvollisuudentunto saa tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ihmisistä ihanteellisimpia ja moraalisimpia, tutkija viestittää.

Säröä näkyy vasta yksittäisissä valinnoissa, joista esitettäköön muutama.

Suurimman puolueen Sdp:n tuella Svinhufvud johti eduskunnassa puhetta 1907–13, mutta syksyllä 1917 hän ei Häikiön mukaan enää luottanut sosialisteihin. Varmasti näin, mutta luottamushan katosi molemmin puolin – Sdp:ltä ei vähiten siksi, että alati lakiin nojaava prokuraattori (oikeuskansleri) Svinhufvud ei kesällä 1917 protestoinutkaan Tokoin senaatin hajotusta, jota piti laittomana.
muita "säröjä" hän löytää teoksesta myös kuten nämä:
Politiikka syrjäytti lain.

Toinen tilanne: Valtionhoitajan paikan jättäessään joulukuussa 1918 Svinhufvud armahti 6 500 punavankia, lyhensi tuomioita ja muutti kuolemantuomiot elinkautisiksi. Mutta samalla hän antoi syytesuojan valkoisille, jotka olivat syyllistyneet pikateloituksiin ja murhiin.

Laillisuus väistyi.

Se ei ollut mitätön päätös, sillä taistelujen ulkopuolella oli murhattu ja teloitettu 7 370 punaista. Häikiö kuittaa asian yhdellä lauseella: ”Tätä niin sanotun valkoisen terrorin tekijöiden armahtamista on vuosien ja vuosikymmenten mittaan arvosteltu.”

Muistettakoon, että punaisen terrorin (1 424 uhria) syylliset tuomittiin nopeasti – lopullisella tavalla.

Kolmas tapaus: Mäntsälän kapina 1932 alkoi laueta presidentin radiopuheeseen, jossa Svinhufvud lupasi kapinan rivimiehille, että ”heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä”. Eikä sitten uhannut, vaan millä kompetenssilla hän sen lupasi?

Lapualaisista ja Mäntsälästä Häikiö kirjoittaa pitkään. Jää silti arvioimatta, miten Suomi demokratioineen saattoi vajota sellaiseen alennustilaan. Esillä on nyt vain päättäväisiä miehiä, jotka uhoavat ja riehuvat sinne tänne, kunnes lähtevät kotiin kun Ukko-Pekka käskee. Aikakauden syvempiä liikevirtoja ei kauhaistakaan.
Lopussa Leppänen toteaa teoksesta:
Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan. Häikiö piirtää uppiniskaisen ukkotuomarin, joka niskat kyyryssä raivaa tiensä vaikeuksien ja vaarojen läpi – katveessa sen sijaan pysyvät ympäröivät laveammat maisemat ja valtaväylät. Liiaksi mennään ohituskaistalla.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 24.03.17 13:27
Kirjoittaja Albert Ravila
Jos ajatellaan Häikiön kirjan vastaanottoa tällä foorumilla, niin yksi asia ainakin on varma: nimimerkki historioija tulee suhtautumaan siihen varsin kriittisesti. Hän on nimittäin eräässä toisessa yhteydessä kuvannut ne tunnusmerkit, jotka hänen näkökulmastaan tekevät historian alaan lukeutuvasta teoksesta enemmän tai vähemmän suspektin. Häikiön teos täyttää tämän tunnusmerkistön täydellisesti.
historioija kirjoitti:En anna tällaisille yksittäisille puheenvuoroille, varsinaisille tutkimuksillekaan paljonkaan arvoa. Ne ovat enemmän tai vähemmän puutteellisia ja vinoutuneita.
Häikiön kirja on yksittäinen puheenvuoro. Se on siis enemmän tai vähemmän puutteellinen ja vinoutunut.
historioija kirjoitti:Tutkimuksetkin pitäisi tiedeyhteisön käsitellä jo ennen julkaisemista ja liittää tulokset samaan yhteyteen.
Tiedeyhteisö ei varmastikaan ole käsitellyt Häikiön kirjaa ennen sen julkaisemista.
historioija kirjoitti:Yhden tai muutaman samanhenkisen tutkijan/kirjoittajan työhön ei voi luottaa.
Häikiön teoksessa on kyse yhden kirjoittajan työstä.
historioija kirjoitti: kun kaikki erimieliset pääsevät ääneen, ei lukija jää yksipuolisten ja kapeiden näkemysten ja ehkä tarkoitusperienkin armoille. Järjestäytynyt ja paneutuva keskustelu voidaan esittää kirjanakin. Kaikki on yksien kansien välissä, jolloin lukija voi yrittää luoda kokonaiskuvan kysymyksestä.
Kaikki erimieliset eivät ole nyt päässeet ääneen. Lukija on jäänyt yksipuolisten ja kapeiden näkemyksien ja ehkä tarkoitusperienkin armoille. Kaiken yhteen kokoavaa keskustelua ei ole esitetty kirjana, eikä lukijalla näin ollen ole mahdollisuutta luoda kokonaiskuvaa kysymyksestä.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 09:58
Kirjoittaja Emma-Liisa
Tapio Onnela kirjoitti: Lopussa Leppänen toteaa teoksesta:
Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan. Häikiö piirtää uppiniskaisen ukkotuomarin, joka niskat kyyryssä raivaa tiensä vaikeuksien ja vaarojen läpi – katveessa sen sijaan pysyvät ympäröivät laveammat maisemat ja valtaväylät. Liiaksi mennään ohituskaistalla.
Miika Sirosen Mustan lipun alla. Elias Simojoen elämä ja utopia on juuri päinvastainen eli se ihmisen kautta pyritään ymmärtämään tiettyä ideologiaa ja aikakautta joka mahdollisti sen, sekä päinvastoin ideologian ja aikakauden kautta ihmistä, kuitenkin käsitellen myös tämän yksilöllisiä piirteitä ja "säröjä".

Paradoksaalinen lopputulos on, että niin vieras kuin Simojoki onkin nykyajalle, kuva ei kuitenkaan ole vailla myötätuntoa, varsinkin 30-luvun lopussa jolloin Simojoesta Viron-seikkailun takia joutui teilatuksi mediassa. Yleispätevyyttäkin (tai sanoisinko pelottavaa ajankohtaisuutta) löytyy, ennen kaikkea Simojoen suuruususko, usko että pelkällä uskolla tai tahdolla voi muuttaa reaalimaailmaa sekä kieltäytyminen tunnustamasta tehneensä virheitä (paitsi uskonnollisella tasolla jolloin anteeksianto on varma).

Kiintoisaa kyllä, Siironen vastustaa Hannu Lauerman Pahuuden anatomian tulkintaa:
Tuomio vie meidät kuitenkin yhtä paljon harhapolulle kuin ideaolisointi ja marttyyrinpalvontakin. Elias Simojoessa kukoistivat räikeinä aikakautensa eräät ihanteet, uskomukset ja ajattelutavat. Hän imi ne pesusienen tavoin maailmankuvakseen. Ne loistavat katsojan silmään edelleen siitä syystä, että hän oli kyvyiltään niin lahjakas, persoonaltaan niin avoin ja huikean karismaattinen. Häneltä näyttävät puuttuneen eräillä elämän osa-alueilla kaikki toimintaa ohjanneet sensorit. Edellä mainittujen piirteiden ja Simojoen muiden tunnettujen ominaisuuksien pohjalta voisi rakennella alustavaa diagnoosia, mutta itse totean hänen olleen, kulunutta määritettä käyttäen, selkeä poikkeusyksilö.
Patologisointiin taipuvalle nykyajalle Elias Simojoki on terve muistutus siitä, että pyrkiessään hyvään ihminen saattaa rakentaa pahaa. Hän on myös osoitus ihmisluonteen pitkälle menevästä kyvystä kantaa näitä voimia, rakentavia ja tuhoavia, itsessään samanaikaisesti. Elias Simojoen elämässä hätkähdyttävintä ei ole hänen fundamentalisminsa, rotuvihansa, jesuiittamaisuutensa tai häikäilemätön toimintansa lapsia lumonneen fasismin pillipiiparina. Kylmäävintä on se , että tuon kaiken teki vilpitön kristitty, lämmin ystävä, lapsirakas altruisti, sankarillinen sotilas ja runoista lumoutunut ikuinen nulikka. Hän oli vihaa ympärilleen kylvänyt tappaja ja ehkä - kunnioitetun Veikko Lavin laulun sanoin - oman inhimillisyytensä uhri. Samanaikaisesti. Meidän osaksemme on jää vain ihmetellä, yrittää käsittää - ja oppia.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 10:12
Kirjoittaja Emma-Liisa
Tapio Onnela kirjoitti: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan
Martti Häikiön uusi elämäkerta paljastaa: Siperiaan karkotettu presidentti uskoi Saksaan
P. E. Svinhufvudin elämäkerta piirtää sankarikuvan, joka peittää ikävät kytkökset.
(HS, 23.3.2017)
Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan mm näin:
Häikiö lujittaa kuvaa ylivertaisesta laillisuus- ja itsenäisyysmiehestä poliitikkojen yläpuolella, kotioloihin haikailevasta maalaistuomarista, jonka vain velvollisuudentunto saa tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ihmisistä ihanteellisimpia ja moraalisimpia, tutkija viestittää.

Säröä näkyy vasta yksittäisissä valinnoissa, joista esitettäköön muutama.

Suurimman puolueen Sdp:n tuella Svinhufvud johti eduskunnassa puhetta 1907–13, mutta syksyllä 1917 hän ei Häikiön mukaan enää luottanut sosialisteihin. Varmasti näin, mutta luottamushan katosi molemmin puolin – Sdp:ltä ei vähiten siksi, että alati lakiin nojaava prokuraattori (oikeuskansleri) Svinhufvud ei kesällä 1917 protestoinutkaan Tokoin senaatin hajotusta, jota piti laittomana.
muita "säröjä" hän löytää teoksesta myös kuten nämä:
Politiikka syrjäytti lain.

Toinen tilanne: Valtionhoitajan paikan jättäessään joulukuussa 1918 Svinhufvud armahti 6 500 punavankia, lyhensi tuomioita ja muutti kuolemantuomiot elinkautisiksi. Mutta samalla hän antoi syytesuojan valkoisille, jotka olivat syyllistyneet pikateloituksiin ja murhiin.

Laillisuus väistyi.

Se ei ollut mitätön päätös, sillä taistelujen ulkopuolella oli murhattu ja teloitettu 7 370 punaista. Häikiö kuittaa asian yhdellä lauseella: ”Tätä niin sanotun valkoisen terrorin tekijöiden armahtamista on vuosien ja vuosikymmenten mittaan arvosteltu.”

Muistettakoon, että punaisen terrorin (1 424 uhria) syylliset tuomittiin nopeasti – lopullisella tavalla.

Kolmas tapaus: Mäntsälän kapina 1932 alkoi laueta presidentin radiopuheeseen, jossa Svinhufvud lupasi kapinan rivimiehille, että ”heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä”. Eikä sitten uhannut, vaan millä kompetenssilla hän sen lupasi?

Lapualaisista ja Mäntsälästä Häikiö kirjoittaa pitkään. Jää silti arvioimatta, miten Suomi demokratioineen saattoi vajota sellaiseen alennustilaan. Esillä on nyt vain päättäväisiä miehiä, jotka uhoavat ja riehuvat sinne tänne, kunnes lähtevät kotiin kun Ukko-Pekka käskee. Aikakauden syvempiä liikevirtoja ei kauhaistakaan.
Lopussa Leppänen toteaa teoksesta:
Suomen leijona -teos esittelee johdonmukaisen sankaritarinan. Häikiö piirtää uppiniskaisen ukkotuomarin, joka niskat kyyryssä raivaa tiensä vaikeuksien ja vaarojen läpi – katveessa sen sijaan pysyvät ympäröivät laveammat maisemat ja valtaväylät. Liiaksi mennään ohituskaistalla.
Monien muiden elämäkertojen ja viimeksi Siirosen pohjalta voisi sanoa, että Häikiö hukkasi tilaisuutensa luoda patsaaksi jääneestä Svinhufvudista yleisemmin kiinnostavan hahmon esittämällä monipuolisena ihmisenä hyveineen ja heikkouksineen, selittämällä tämän ratkaisujen taustaa ja sitomalla ne laajempiin yhteyksiin.

En usko, että tässä on pelkästään kyse Häikiön poliittisista sympatioista, jotka ovat estäneet tiettyjen asioiden käsittelyn ja epäilemättä myös tajuamisen vaan myös ja ennen kaikkea (mikä on valitettavinta) jopa kirjoittajan jäämisestä eräänlaisesta jäämisestä teini-ikäisen palvonnan asteelle, sen sijaan että ihmistuntemus oli kehittynyt hyväksymään että sankareillakin (ja ehkä juuri heillä) on varjonsa ja juuri kamppailu sitä vastaan (tai sille antautuminen) tekee elämäkerrasta kiinnostavan.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 12:18
Kirjoittaja Emma-Liisa
Tekee mieli verrata Höikiötä Richard M. Mahoneyhun, jonka kirjan Sons & brothers. The days of Jack and Bobby Kennedy (Arcade publishing 1999) luin jokin aikaa sitten.

Mahoney oli kotoisin irlantilaisesta perheestä, joka ihaili kritikittömästi Kennedyjä, isä oli JFK:n nimittämä suurlähettiläs ja RFK:n ystävä.

Niinpä Mahoney aloitti Kennedy-asiakirjojen tutkimuksen 1974
more in the manner of a pilgrim than a scholar. I was a member of the faithful, looking of the evidence, even relics, of the blessed era.
Mahoneyn suhtautumisen muutti kohtaaminen apulaisulkoministeri George Ballin kanssa, tai oikeammin puhelinkeskustelujen transkriptiot:
What emerged first were traits common to powerful men - expediency, calculation, and manipulation. But the transcriptions revealed other qualities that were, I came to believe, unique to the Kennedys - an icy wit, an awareness that they were players on a stage, an a capacity to growth nurtured by their constant colloboration. Depending on the conversation, they could be idealistic or Machiavellian, utterly concentional ir suddenly imaginative, hot or cold. The Kennedy brothers seemed neither as grand and omniscient as the 'court histories' that sprang up after the president's assassination portrayed them, nor as cunning and shameless as later books, such as Seyumour Hersh's The Dark Side of Camelot, argued. They were both self-creative and self-destructive.


Ehkä merkittävin on tämä kohta:
Revisionary analysis of the Kennedy years had shifted once again, this time to 'character issues'. Private sins were said to be revealing of the Kennedys' deficinet public character. I gave a lecture in which I suggested that the Kennedy story might simply be a projection of America's own unreselved self-contempt, its continuing pretense as politics as redemption. The Kennedys had become, I argued, 'caricatures of our unsettled national psyche.' They were 'warped mirror-images of our hopes, doubts and indulgences.' Thus they could be only saits or scoundrels, disinterred on occassion to reflect some current need to moralize the body politic. I believed then and I believe today that at the base of this tendency is America's inability to see history as tragedy: to recognize, even embrace, the incompleteness of its ideals and its own struggle against doubt and violence. Perhaps by facing this we could be come to a cathartic and settled view of ourselves and the Kennedys. ' Tragedy', Bobby Kennedy said during his run for the presidency in 1968, 'is a tool for the living.' But we have found no such tool, and our literalness has renreded the Kennedys unrecognizable, even ahistoric. Something in their story is missing.
Tämän ketjun aiheeksi näyttääkin tulevan: miten tehdä hyvä elämäkerta?

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 12:31
Kirjoittaja Emma-Liisa
Tapio Onnela kirjoitti: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan
Martti Häikiön uusi elämäkerta paljastaa: Siperiaan karkotettu presidentti uskoi Saksaan
P. E. Svinhufvudin elämäkerta piirtää sankarikuvan, joka peittää ikävät kytkökset.
(HS, 23.3.2017)
Kolmas tapaus: Mäntsälän kapina 1932 alkoi laueta presidentin radiopuheeseen, jossa Svinhufvud lupasi kapinan rivimiehille, että ”heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä”. Eikä sitten uhannut, vaan millä kompetenssilla hän sen lupasi?

Lapualaisista ja Mäntsälästä Häikiö kirjoittaa pitkään. Jää silti arvioimatta, miten Suomi demokratioineen saattoi vajota sellaiseen alennustilaan. Esillä on nyt vain päättäväisiä miehiä, jotka uhoavat ja riehuvat sinne tänne, kunnes lähtevät kotiin kun Ukko-Pekka käskee. Aikakauden syvempiä liikevirtoja ei kauhaistakaan.
Tämä on sikälikin mielenkiintoista, että eikös Kallio suhtautui (pääministerinä 16.8.1929-4.7.1930) lapualaisiin eri tavalla kuin Svinhufvud (pääministerinä 4.7.1930-21.3.1931)? Nimenomaan Svinhufvud otti yhdessä Relanderin ja Mannerheimin kanssa talonpoikaismarssin vastaan 7.7.1930?

Ikuinen kysymys on, pitääkö tällaisessa tapauksessa vastustaa jyrkästi vai yrittää tehdä myönnytyksiä toivoen, että ne riittävät ja liike sammuu omia aikojaan. Saksassa jälkimmäinen menetelmä oli kohtalokas, mutta mitään yleispätevää ratkaisua ei ole.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 12:42
Kirjoittaja Emma-Liisa
Emma-Liisa kirjoitti:
Tapio Onnela kirjoitti: Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan
Martti Häikiön uusi elämäkerta paljastaa: Siperiaan karkotettu presidentti uskoi Saksaan
P. E. Svinhufvudin elämäkerta piirtää sankarikuvan, joka peittää ikävät kytkökset.
(HS, 23.3.2017)
Veli-Pekka Leppänen kirjoitti arviossaan mm näin:
Häikiö lujittaa kuvaa ylivertaisesta laillisuus- ja itsenäisyysmiehestä poliitikkojen yläpuolella, kotioloihin haikailevasta maalaistuomarista, jonka vain velvollisuudentunto saa tarttumaan valtiolaivan ruoriin. Ihmisistä ihanteellisimpia ja moraalisimpia, tutkija viestittää.
Häikiö ei ole ilmeisesti huomannut, ettei ihanteellisuus ja moraalisuus välttämättä johda hyvään tulokseen.

Eduskunnan puhemiehenä Svinhufvud piti aina uhmakaan puheen, joka johti eduskunnan hajottamiseen. Tämä taas osaltaan johti siihen, ettei uudistuksia saatu tehtyä.
Suurimman puolueen Sdp:n tuella Svinhufvud johti eduskunnassa puhetta 1907–13, mutta syksyllä 1917 hän ei Häikiön mukaan enää luottanut sosialisteihin. Varmasti näin, mutta luottamushan katosi molemmin puolin – Sdp:ltä ei vähiten siksi, että alati lakiin nojaava prokuraattori (oikeuskansleri) Svinhufvud ei kesällä 1917 protestoinutkaan Tokoin senaatin hajotusta, jota piti laittomana.
Sinänsä ei ole mitenkään hämmästyttävää, että tällaisissa tilanteissa poliittiset näkökohdat koetaan tärkeämmäksi kuin jyrkkä laillisuudesta kiinni pitäminen. Elämänkerturin pitäisi kuitenkin käsitellä motiiveja, samoin valottaa vastustajien näkökulmaa.

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 26.03.17 16:23
Kirjoittaja I Palvo
Emma-Liisa kirjoitti: Kolmas tapaus: Mäntsälän kapina 1932 alkoi laueta presidentin radiopuheeseen, jossa Svinhufvud lupasi kapinan rivimiehille, että ”heitä ei uhkaa mikään rangaistus, mikäli he eivät ole olleet kapinaan yllyttäjiä”. Eikä sitten uhannut, vaan millä kompetenssilla hän sen lupasi?

Lapualaisista ja Mäntsälästä Häikiö kirjoittaa pitkään. Jää silti arvioimatta, miten Suomi demokratioineen saattoi vajota sellaiseen alennustilaan. Esillä on nyt vain päättäväisiä miehiä, jotka uhoavat ja riehuvat sinne tänne, kunnes lähtevät kotiin kun Ukko-Pekka käskee. Aikakauden syvempiä liikevirtoja ei kauhaistakaan.
Tämä on sikälikin mielenkiintoista, että eikös Kallio suhtautui (pääministerinä 16.8.1929-4.7.1930) lapualaisiin eri tavalla kuin Svinhufvud (pääministerinä 4.7.1930-21.3.1931)? Nimenomaan Svinhufvud otti yhdessä Relanderin ja Mannerheimin kanssa talonpoikaismarssin vastaan 7.7.1930?

Ikuinen kysymys on, pitääkö tällaisessa tapauksessa vastustaa jyrkästi vai yrittää tehdä myönnytyksiä toivoen, että ne riittävät ja liike sammuu omia aikojaan. Saksassa jälkimmäinen menetelmä oli kohtalokas, mutta mitään yleispätevää ratkaisua ei ole.[/quote]
===============================================================================================



Mäntsälän kapinahan lopahti 1932 verettömästi presidentti Svinhufvudin radiopuheeseen, toisin kuin aseellinen tammikuun 1918 vallankaappaus 1918 hallitusta vastaan. Ja vallankaappaus lienee johtanut haluun saada vahva valtionpäämies, kuningasajatukseen kesällä 1918?
Eduskunta hyväksyi kesällä 1918 monarkian ja Hessenin prinssi Friedrich Karlin eduskunta valitsi "Väinö I:ksi" lokakuussa 1918.

Kyösti Kallio suhtautui lapualaisiin eri tavoin kuin Svinhufvud ja Paasikivi, mutta 1918:kin Kyösti Kallio oli monarkisti Paasikiven hallituksessa Svinhufvudin ollessa valtionhoitajana monarkiaa Suomeen kannattamassa, ainakaan senaattori/ministeri K.Kallio ei Paasikiven hallituksesta eronnut.
Perustuslakiinkin jäi kuninkaalle aiottu vahva valta presidentille siirrettynä, mm. oikeus nimittää hallitus ja hajottaa eduskunta eli oikeus rajoittaa demokratiaa.
Presidenttivaltaisuudesta taidettiin luopua vasta vuoden 2000 perustuslaissa?
Tässäkin http://www.svinhufvudinmuistosaatio.fi/ ... vinhufvud/ kirjoitetaan Svinhufvudista ja Paasikivestä, joilla kuningasajatuksen 1918 jälkeen oli yhteisiä ajatuksia ilmeisesti Lapuanliikkeenkin suhteen, Paasikivi ajoi IKL:n kannattajat KOK:sta pois ja 1933 vaaleissa J.K.P.:n Kokoomus sai vain 18 paikkaa, Paasikivikään ei hyväksynyt ääriliikkeitä oikealla eikä vasemmalla, taisi olla pikemminkin konservatiivi?

Veikko Palvo

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 27.03.17 13:34
Kirjoittaja Emma-Liisa
Kiinnostava, varsinkin lapsuuden osalta - eipä tosiaan voi tehdä suoraan päätelmiä sosiaalisen aseman pohjalta. Kiitos siis linkistä!

Re: Svinhufvud

Lähetetty: 28.03.17 09:10
Kirjoittaja Emma-Liisa
Svinhufvd palasi Siperiasta sata vuotta sitten:

http://www.hs.fi/kotimaa/art-2000005144610.html