Keskustelua: Viljo Rasila: Sotasurmatiedostossa on ongelmia (HAik 4/2012)

Historiallisen Aikakauskirjan sisällysluettelot, pääkirjoitukset, lehdessä julkaistut keskustelupuheenvuorot sekä keskustelua artikkeleista. Foorumilla kirjoitetaan oikeilla nimillä ei nimimerkeillä.

Valvojat: Marjo Pihlajaniemi, Riitta Oittinen, Klaus Lindgren, Kati Parppei, Jukka Palm, Jouko Nurmiainen, Annastiina Mäkilä, Pirjo Markkola

Haik
Viestit: 135
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Keskustelua: Viljo Rasila: Sotasurmatiedostossa on ongelmia (HAik 4/2012)

Viesti Kirjoittaja Haik » 12.12.12 14:36



Professori emeritus Viljo Rasila pohtii sotasurmatiedoston toteutuksessa ja luokitteluperusteiden valinnassa esiin nousseita ongelmia.

Olen joutunut taas kerran pohtimaan torpparikysymyksen ja sisällissodan välistä suhdetta ja siinä yhteydessä selannut Sotasurmaprojektin verkkotiedostoa. Olen löytänyt sieltä paljon mielenkiintoista, mutta olen myös harmitellut monia seikkoja. Olen lähinnä verrannut tiedoston tietoja omaan 1968 julkaistuun tutkimukseeni Kansalaissodan sosiaalinen tausta nähdäkseni, mitä uutta projekti on löytänyt ja millä tavalla se voi oikoa minun tuloksiani.

Tässä vertailussa olen pitäytynyt lähinnä kaatuneita koskevissa luvuissa, sillä vain niiden avulla voi verrata keskenään tasaveroisesti valkoista ja punaista puolta ja vain ne voivat kuvata aktiivista asennoitumista. Minua on kiinnostanut eniten maanvuokraajaväestö, mutta samalla olen joutunut pohtimaan koko sodan aiheuttamaa väestömenetystä.

Aluksi vertailu hämmentää. Sotasurmatiedoston mukaan vuoden 1918 sodassa kaatui punaisella puolella kaikkiaan 41 torpparia, mikä on vain 0,7 promillea eli noin 1/1400 kaikista silloisista torppareista ja 0,8 prosenttia kaikista punaisella puolella kaatuneista. Lukumäärä ei todellakaan osoita kovin suurta innostusta. Minun laskujeni mukaan punaisella puolella kaatui kuitenkin vain 24 torpparia. Luvuissa on epäilyttävän suuri ero, mutta kun sitten tutkii asiaa tarkemmin, kuva muuttuu.

Minun laskujeni pohjana oli ns. papiston luettelo, joka syntyi 1919, kun Tilastollinen päätoimisto pyysi vuoden 1918 väestötilastoa varten eri seurakunnilta tiedot myös tuolloin käydyn sodan takia surmansa saaneista. Tekemäni muistiinpanot ovat edelleen tallella, mutta suuren työmäärän vuoksi tein silloin henkilöluetteloita vain muutamasta aiheen kannalta keskeisestä seurakunnasta. Niiden mukaan esimerkiksi Hämeenkyröstä kaatui punaisella puolella kolme torpparia, mutta sotasurmatiedoston mukaan Hämeenkyröstä kaatui peräti kahdeksan torpparia.

Ero on suuri, mutta selitys on yksinkertainen. Papiston luettelo perustuu seurakuntien pääkirjoihin, joihin tehtiin ammattiin tai asemaan liittyviä muutoksia lähinnä kinkerien ja erilaisten kirkollisten toimitusten yhteydessä, minkä takia merkinnät tulivat niihin pienellä viiveellä. Se ei haitannut minun tutkimustani, koska tutkin nimenomaan sodan taustalla ollutta yhteiskuntarakennetta. Sotasurmaprojektin ammattinimikkeet on punaisella puolella otettu pääosin sosialidemokraattisen puolueen (SDP) tilastosta eli ns. terroritilastosta, joka kerättiin vähän myöhemmin. Koska keräyksen suorittivat puolueen paikallisjärjestöt, ammattimerkinnät ovat ainakin teoriassa ajan tasalla, mutta samalla kerääjien saamien tietojen ja tulkintojen mukaiset. Täten Hämeenkyrön kohdalla on torppariksi merkitty myös kolme papiston luettelon torpanpoikaa ja kaksi mäkitupalaista. Totesin nämä tapaukset tutkimuksessani (s. 31), mutta laskelmani tein papiston luettelon mukaan, koska se kattoi yhtenäisenä koko maan ja samalla sekä punaiset että valkoiset. Näin suurta eroa en torpparien kohdalla havainnut missään muussa seurakunnassa, mutta yksittäisiä torpanpoikia on siellä täällä merkitty torppareiksi.

Torpan poikia kaatui punaisella puolella papiston luettelon mukaan 240 ja sotasurmatiedostosta tekemäni laskelman mukaan 229. Luvut ovat lähellä toisiaan, mutta SDP:n tilaston ammattimerkinnöissä moni papiston luettelon torpanpoika on muuttunut työmieheksi ja toisaalta mäkitupalaisten poikia on merkitty torpanpojiksi. Hämeenkyrössä ammattinimikkeet ovat vaihtuneet runsaasti, ja papiston luettelon seitsemästä torpanpojasta vain kaksi on torpanpoika myös SDP:n tilastossa. Muualla muutoksia on tapahtunut vähemmän.

Valkoisella puolella kaatui sotasurmatiedoston mukaan vain 61 torpanpoikaa, ja osapuoleltaan tuntemattomaksi jäi kymmenen. Myös valkoisen puolen tärkeimmässä matrikkeliteoksessa H. J. Boströmin Sankarien muisto useimmat torpanpojat ovat muuttuneet työmiehiksi.

Erityisesti torpanpoikien ammattimerkinnät näyttävät olleen hankalia. Kotonaan töitä tehnyt ja ehkä välillä metsätöissä käynyt torpanpoika voitiin sivullisen silmin katsoa torppariksi tai työmieheksi, mutta kirkonkirjoissa torppari oli vain se, jonka nimi oli vuokrasopimuksessa, ja työmies vain se, joka teki säännöllistä palkkatyötä. Kotonaan torpan omia töitä tekevä torpanpoika oli kirkonkirjoissa torpanpoika.

Muun maanvuokraajaväestön osalta erot ovat suuret. Minun laskemani taulukon mukaan mäkitupalaisia ja heidän poikiaan kaatui punaisella puolella 168 ja valkoisella puolella 119, mutta sotasurmatiedoston mukaan heitä ei kaatunut kummallakaan puolella yhtään ainutta. Tämä johtuu siitä, että mäkitupalaisuus oli enemmän asumismuoto kuin ammatti. Mäkitupa oli mökki vuokratulla maalla ja mökin asukas oli maanvuokraaja eli lain määrittelyn mukaan mäkitupalainen riippumatta siitä, minkä ammatin harjoittajana hänet muuten tunnettiin. Jos mäkituvan peltoala kasvoi raivauksen myötä yli kahden hehtaarin, se muuttui virallisesti torpaksi. Kansankielessä mäkitupaa sanottiin usein torpaksi, mikä selittää Hämeenkyrön tapaukset. Monet mäkitupalaiset saivat elantonsa käsityöstä tai jostakin muusta vakituisesta työstä, mutta suuri osa oli vuokramökissään asuvia vapaita työmiehiä, jotka tekivät niitä töitä, mitä kulloinkin tarjolle tuli. Työmarkkinoilla nämä vapaat työmiehet olivat sekatyömiehiä, mutta kirkonkirjoihin heidät merkittiin mäkitupalaisina. Useimmat papiston luettelon mäkitupalaiset ovatkin SDP:n tilastossa ja sen mukaan myös sotasurmatiedostossa merkitty sekatyömiehiksi tai pelkästään työmiehiksi.

Minun taulukkoni mukaan maanvuokraajaväestöä eli torppareita, mäkitupalaisia ja lampuoteja tai heidän perheenjäseniään kaatui kummallakin puolella yhteensä 799 eli 11,8 prosenttia kaikista papiston luettelon kaatuneista. Sotasurmatiedostossa on laskujeni mukaan samasta väestöstä kaatuneita 383 eli vain 4,1 prosenttia tiedoston ilmoittamasta kaatuneiden koko määrästä. Se on tietysti liian vähän, jos ajatellaan nimenomaan koko maanvuokraajaväestöä. Jaakko Paavolaisen (Valkoinen terrori, s. 209) mukaan teloitetuistakin oli 11,98 prosenttia maanvuokraajaväestöä.

Sama nimitysten hajanaisuus koskee itsellisiä ja loisia, joita sotasurmatiedostossa vastaa tavallisimmin sekatyömies. Itsellinen oli tuon ajan käsitteistössä nimenomaan vapaa, mutta koko tiedostossa on vain yksi ”itsellinen sekatyömies”. Sen sijaan sekatyömiehiä ja sekatyöläisiä on tiedoston kaatuneiden joukossa kaikkiaan 931 eli kymmenes osa. Useimmat heistä kaatuivat punaisella puolella, mutta täsmällistä jakoa en ole laskenut.

Ammattinimikkeistä puhuttaessa täytyy tietää, minkälaisiin lähteisiin ne perustuvat. Vuonna 1918 käsitteistöä hallitsi vielä ajattelu, joka maaseudulla perustui maanhallintaan ja palvelussuhteeseen. Sen nimikkeitä olivat talollinen, tilallinen, torppari, mäkitupalainen, itsellinen ja palkollinen. Torppari oli selvä ammattinimike, koska se edellytti päätoimista maanviljelyä, mutta mäkitupalaisuus tarkoitti ensisijaisesti asumismuotoa ja itsellisyys vakinaisen työsuhteen puutetta. Renki, muonarenki ja maatyömies olivat selviä palkollisten ammattinimikkeitä. Tähän renkiryhmään kuuluneita kaatui papiston luettelon mukaan punaisella puolella 198 ja valkoisella puolella 116. Sotasurmatiedoston vastaavat luvut ovat 201 ja 127, joten erot ovat vähäiset. Myös Hämeenkyrössä papiston luettelon rengit ovat renkejä SDP:n tilastossakin. Tehtaiden myötä oli syntynyt tehtaalaisten ryhmä ja kaupungeissa oli oma ulkotyöväkensä. Työmies-käsite oli syntynyt rahapalkan yleistyessä ja työ-väenliike laajensi käsitteen käyttöä, mikä näkyy myös SDP:n tilastossa.

On vahinko, että sotasurmatiedoston henkilökorteissa ei ole mainittu eri lähteissä käytettyjä nimikkeitä. Ne olisivat hyvin mahtuneet ja tuottaneet tuskin lainkaan lisätyötä, mutta niillä olisi ollut suuri arvo suomalaista yhteiskuntaa ja sen muuttumista yleensäkin tutkittaessa. Jos miehestä sanotaan, että hän oli sekä torpanpoika että työmies, kertoo se toki enemmän kuin jos sanotaan vain, että hän oli työmies. Sama koskee tietysti talollisten, mäkitupalaisten, kauppiaiden ym. poikia. Ainakin paikallishistorian kirjoitta-jien olisi syytä katsoa sotasurmatiedoston lisäksi myös papiston luetteloa, joka pitäisikin digitoida yleiseen käyttöön.

Kaatuneita työmiehiä ja työläisiä ilman tarkempaa määrittelyä on minulla 2 156 ja tiedostossa 2 081, maatyömiehiä vastaavasti 316 ja 351 sekä käsityöammattilaisia 313 ja 334. Tarkempi erittely on kuitenkin hankala, sillä tiedostossa on mainittu lähdeaineiston mukaisesti satamäärin eri ammatteja abiturientista yövartijaan eikä niiden luokittelu ole aukotonta. Olen käsitellyt tätä luokitteluongelmaa jo omassa tutkimuksessani.

Talollisväestöä on minulla 1 562 ja sotaturmatiedostossa yhteenlaskujeni mukaan 1 940. Varsinkin aikaisemmin vallinneen yleisen käsityksen mukaan talonpoikaisto oli valkoista ja torpparit punaisia. Kuitenkin talollisia oli myös punaisella puolella ja torppareita puolestaan kuului suojeluskuntiin. Palsta-, lohko- ja pientilallisia kaatui tiedoston henkilökorteista laskien punaisella puolella 50, mutta valkoisella puolella vain 11. Joukko on pieni ja osin tulkinnanvarainen, eikä merkittäviä alueellisia eroja näytä olleen.

Papiston luetteloon perustuneen virallisen tilaston mukaan kaatuneita oli kaikkiaan 6 841, mutta sotasurmatiedoston päätaulukon mukaan sisällissodan kaatuneita oli 9 403. Kun papiston luettelon ja sotasurmatiedoston kokonaismäärien välillä on täten tuhansien ero, mutta edellä mainitut eri ammattiryhmien henkilöluvut ovat lähellä toisiaan, herää kysymys, miten se on mahdollista. Suurin selittäjä on ilmeisesti se, että sotasurmatiedostossa ovat mukana myös ulkomaalaiset sekä suuri määrä sellaisia henkilöitä, joiden ammattia ei ole mainittu ja jotka siitä syystä eivät tule lainkaan esiin eri ammattiryhmien listauksissa. Enin osa heistä lienee ollut erilaisia työmiehiä tai työttömiä.

Nimitiedoston ammattiluettelossa on todella runsaasti ammattinimikkeitä, mutta kun siitä puuttuu ”ei tietoa” -luokka, sen avulla ei voi rajata erikseen niitä, joiden kohdalla ammattisarake on tyhjä. Tästä syystä näiden ammatittomien lukumäärääkään ei saa helposti selville, mutta eri listauksista tekemieni arvioiden mukaan se on vähintään kymmenen prosenttia kaikista kaatuneista. Jos sotasurmatiedostosta vähennetään kaatuneina mainitut ulkomaalaiset sekä ammatiltaan tuntemattomat suomalaiset, yhteensä vähintään 2 000, henkilöluku laskee lähemmäs papiston luetteloa ja eri ammattijakaumien luvut lähenevät toisiaan. Ammattimerkintää vailla olevien henkilöiden monet muutkin tiedot ovat tiedostossa puutteellisia, minkä vuoksi heitä koskevia tietoja ei voi hyödyntää luotettavasti missään vertailevassa tutkimuksessa.

Myös kuolinsyiden kohdalla on vertailua haittaavia eroja, sillä sama henkilö voi yhden lähteen mukaan olla kaatunut, mutta toisen mukaan ammuttu tai kadonnut. Moni on julistettu kuolleeksi vasta myöhemmin oikeuden päätöksellä. Myös ”ammuttu” on tulkinnanvarainen määrite. Tästä syystä eri tiedostoissa voi olla erilaisia lukuja, mutta nämä erot eivät ole niin suuria, että ne muuttaisivat yleiskuvaa.

Kaiken edellä olevan perusteella olen päätynyt siihen, että aikanaan laskemani suhdeluvut ovat edelleen luotettavia, kunhan muistetaan, että ne on laskettu papiston jo kesällä 1919 toimittamista tiedoista ja että niiden ammattinimikkeet ovat kirkonkirjojen mukaiset. Niiden luotettavuutta heikentää vain se, että seurakuntien kanslioissa ei luetteloa koottaessa ollut vielä tietoa kaikista kuolemantapauksista ja että kadonneita oli paljon. Sotasurmatiedoston perusteella voidaan arvioida eri ammattiryhmien osallisuutta, mutta ei maanvuokrakysymyksen suhdetta sisällissotaan.

Kokonaismenetykset jäävät epäselviksi

Valtioneuvoston asettaman sotasurmaprojektin tarkoituksena oli saada aikaan mahdollisimman täydellinen nimitiedosto vuosina 1914–1922 sotaoloissa surmansa saaneista henkilöistä. Kerätyn tiedoston koko henkilöluku on 39 931. Tehtävä on määritelty ilmeisesti niin, että mukaan on otettu myös sekä Suomessa surmansa saaneet ulkomaalaiset että muualla surmansa saaneet suomalaiset. Täten mukana on mm. suuri määrä Suomeen lähetettyjä sairaita ja täällä kuolleita venäläisiä sotilaita sekä kahden Ahvenanmaan rannikkovesillä miinaan ajaneen venäläisen sotalaivan ja kahden ruotsalaisen laivan miehistöt. Samoin siinä on mukana useita Suomen ulkopuolella kuolleita suomalaisia, mm. kolme Aueria, jotka on mainittu kaatuneiksi Ranskassa, mutta jotka lisätietojen mukaan ovatkin selvinneet hengissä.

Erillisessä selityksessä sanotaan, että tiedostoon sisältyy 381 sellaista henkilöä, joka on todellisuudessa säilynyt hengissä, sekä 2 197 sellaista surmatapausta, joka ei ehkä lainkaan liity sotaan. Ne on otettu mukaan kaiketi siitä syystä, että ne on mainittu jossakin lähteessä, mutta ne haittaavat tuntuvasti aineiston käyttöä, sillä ne lisäävät epävarmuutta. Henkilökorteissa on tosin lisähuomautuskohta, jossa epävarmojen tapausten kohdalla pitäisi olla merkintä E. Havaintojeni mukaan sitä ei ole kaikkien epämääräisten tapausten kohdalla ja merkittyjenkin kohdalla jää usein kysymään, miksi kyseinen henkilö on lainkaan otettu mukaan. Esimerkiksi kesällä 1919 myllynsä rattaisiin suistunut mylläri ja syksyllä 1922 Turun puolessa murhattu nuorimies ovat toki saaneet E-merkinnän, mutta ”sotaoloissa surmansa saaneisiin” he eivät kuulu.

Oman ongelmansa muodostavat kadonneet. Tiedoston mukaan vuoden 1918 aikana katosi vankileirit mukaan lukien 2 354 henkilöä, joista tiedoston päätaulukon mukaan sai surmansa 2 193. Täytyy kuitenkin kysyä, saivatko nämä kaikki todella surmansa ja liittyikö kaikkien kuolema todella sotaan. Monien tiedetään menneen rajan yli itään tai länteen ja kuolleen vasta vuosia myöhemmin esim. Kanadassa. Tiedostossa on mm. 30 vuonna 1918 kadonnutta Niemistä, joista viisi on lisätietomerkinnän mukaan säilynyt todellisuudessa hengissä ja kaksitoista on saanut epävarmuutta ilmaisevan merkinnän. Tauno Tukkinen on selvittänyt useita kadonneita (Kumpujen yöstä, 2004) ja seurakuntien poissaolevien sekä kuolleeksi julistettujen luettelot voisivat varmaan kertoa heistä enemmänkin.

Vierasmaalaiset ovat luku sinänsä. Tiedostossa on hakusana ”Kirjoillaolomaa”, jonka pitäisi ilmoittaa surmansa saaneen kotimaa. Sen mukaan tiedostossa on kaikkiaan 787 Venäjällä kirjoilla ollutta, joista kuitenkin 288 on saanut surmansa jo vuosina 1914–1917. Sisällissodan aikana tammikuusta toukokuuhun sai tiedoston mukaan surmansa 399 venäläistä, mutta siinä ei ole kaikkia kaatuneita ja toisaalta siinä on paljon mm. sairauteen kuolleita. Omituisinta on, että tiedoston mukaan koko sodan aikana kaatui taistelussa kaikkiaan vain 18 venäläistä eikä Tampereella yhtään. Nimiluettelon mukaan Tampereella sai huhtikuun 1918 alkupuoliskolla eli kaupungin kiivaan valtaustaistelun aikaan surmansa vain kaksi venäläistä, joista toinen ”ammuttiin” ja toinen ”surmattiin”. Kuitenkin mm. Heikki Ylikankaan Tie Tampereelle (1993, s. 436, 438) -teoksen mukaan venäläisiä surmattiin Tampereella kaikkiaan 200–250 ja pelkästään yhdessä kasassa oli 40 venäläisen ruumiit.

Laskin -ov- ja -ev-loppuisten sukunimien perusteella, että tiedostossa täytyy olla venäläisiä vähintään 1 600. Tiedoston selitteen mukaan venäläisiä onkin 1 604 ja projektin julkaiseman teoksen Venäläissurmat Suomessa vuosina 1914–1922 mukaan tiedostoon sisältyy kaikkiaan 1 657 venäläistä. Täten 870 tiedostossa olevaa venäläistä on siellä jollakin tavalla piilossa. Tampereella eri tavoin surmatuista löysin kuusi sellaista venäläistä, jotka olivat kirjoilla Venäjällä ja löytyivät vastaavalla hakusanalla, mutta heidän lisäkseen löysin yksitoista sellaista henkilöä, jotka on kansallisuudeltaan merkitty venäläisiksi, mutta joiden kotimaata ei ole mainittu. Heidän joukossaan on mm. tunnettu eversti G. V. Bulatsel. Suuri osa tiedostossa ”piilevistä” venäläisistä on ollut Helsinkiin tuotuja Venäjän armeijan rivisotilaita, jotka tiedoston henkilökorttien mukaan ovat olleet myös kirjoilla Helsingissä. Niinpä jos listaa Helsingissä kirjoilla olleet ”kuolleet”, listaan tulee lähes 200 venäläistä sotilasta. Tämä on selvä virhe.

Saksalaisten osuus on huomattavasti sel-keämpi, mutta heidänkin joukossaan on mm. 17 sellaista sodan jälkeen kuollutta, joiden kohdalla on vain merkintä ”kuollut”. He ovat kuolleet ”sotaoloissa”, mutta mikään ei viittaa siihen, että kuolema olisi aiheutunut sodasta. Saksalaisten joukossa on myös 27 marraskuussa 1917 kadonnutta, joilla ei näytä olleen mitään kosketusta Suomeen, mutta Suomessakin on tiedoston mukaan kadonnut vielä viitisenkymmentä saksalaista sotilasta.

Itävalta-Unkarin kansalaisia on mainittu kaikkiaan 201, joista yksi on kuollut haavoittuneena 1915 ja muut 200 keuhkotautiin tai muuhun sairauteen Torniossa tai Ruotsin puolella Haaparannassa vuosina 1915–1917. Böömistäkin kuoli kaksi sairauteen. Nimet on ilmeisesti ollut helppo löytää, mutta miten nämä henkilöt liittyivät nimenomaan Suomen sotasurmiin, sitä on vaikea ymmärtää. Sattumalta silmiini tulivat myös sairauteen kuollut turkkilainen Joseph Poltys sekä kuolemaan tuomittu kiinalainen Han Shangyun, joiden kotimaat puuttuvat hakemistosta. Kaikki nämä ovat ilman E-merkintää.

Joukossa on myös henkilöitä, joista on mainittu enintään nimi ja kuolinaika, mutta ei kuolinsyytä eikä edes kuolinpaikkaa. Kymmenistä henkilöistä ei tunneta edes sukunimeä, mutta useimmat heistä on merkitty venäläisiksi sotilaiksi. Nimen puuttumisesta huolimatta heidät on myös merkitty kirjoille Helsinkiin, joten heistä on tiedostossa tullut suomalaisia. Toisaalta Venäjän puolella on kaatunut joku Bär, josta tiedetään, että hän oli Suomen armeijan sotilas, mutta ei edes etunimeä. On tietenkin hyvä, että tällaiset epämääräisetkin tiedot on kirjattu, mutta täsmällisinä esitettyihin luetteloihin ja lukumääriin niitä ei olisi pitänyt sisällyttää. Aineistoa käyttävällä tutkijallakin pitäisi olla mahdollisuus rajata heidät käsittelyn ulkopuolelle ilman, että joutuu selaamaan läpi koko henkilökortiston. Tiedostoon liitettyjen erillisluetteloiden avulla tällaista rajausta ei voi tehdä.

Olen harmitellut sitä, että suurella rahalla tehty projekti on tutkimusta ajatellen suunniteltu huonosti taikka jätetty ikään kuin kesken. Aikaan saatu yksityiskohtainen tiedosto on ilmeisesti suunniteltu puhtaasti henkilökortistoksi vanhan kortistosysteemin mukaan ja tietokoneen mahdollisuuksia ajattelematta. Tietokoneen näytölle saa nyt helposti tavallisen vanhan kortistokortin näköisen ”henkilökortin”, jossa on henkilö- ja perhetiedot, kuoleman aika ja syy sekä tietoja osallistumisesta sotaan ja mahdollisesta vankeudesta, vieläpä uskontokunnasta ja hautaustavastakin. Useimpien korttien tiedot ovat puutteelliset, mutta vajavainenkin kortti on käyttökelpoinen silloin, kun halutaan tietoja jostakin yksityisestä henkilöstä esimerkiksi sukututkimusta varten. Laajempaa vertailevaa tutkimusta ajatellen tiedosto on hankala eikä projektin Kansallisarkistoon jättämä aineisto auta -asiaa.

Tiedostosta saa toki listattua jopa kymmeniä henkilöitä kerrallaan kotipaikkakunnan, ammatin, kuolinsyyn tai kuolinpaikan mukaan. Tulosteeseen tulee kustakin henkilöstä enimmillään yhdeksän eri tietoa, mutta siitä puuttuu mm. tutkimuksen kannalta olennainen tieto siitä, kummalle puolelle kukin henkilö on kuulunut. Tiedostosta saa parilla klikkauksella selville esimerkiksi sen, kuinka monta torpparia kaatui taisteluissa kaiken kaikkiaan, mutta jos haluaa tietää, kuinka monta kaatui punaisella ja kuinka monta valkoisella puolella, ei ole muuta mahdollisuutta kuin poimia tiedot torpparien henkilökorteista kortti kerrallaan. Vähälukuisten torpparien kohdalla se vielä käy, mutta yli kahdentuhannen työmiehen osalta se on jo työlästä.

Sama ongelma koskee sukupuolijakoa. Naiset on tosin lueteltu erikseen aakkosjärjestyksessä, mutta jos haluaa tietää, kuinka monta naista ammuttiin tai kuinka monta kuoli valkoisella puolella, on turvauduttava henkilökortteihin ja tukkimiehen kirjanpitoon. Eloonjääneistä ja epävarmoista tapauksista sekä eräistä muista ryhmistä on tiedostossa erilliset luettelot, mutta niidenkin avulla päästään käsiksi vain henkilökortteihin, joten ne palvelevat enintään sukututkijoita.

Sen, mitä mahdollisuuksia on jätetty käyttämättä, huomaa helposti, kun tulostaa vaikkapa vain muutaman henkilön hakusanalla ”Kirjoillaolomaa/Ruotsi” ja vertaa tulosta erilliseen nimilistaan ”Surmansa saaneet ruotsalaiset”. Hakusanoilla ”punainen/valkoinen/ei tietoa” ja ”mies/nainen” olisi päästy jo pitkälle.

Käytännössä tämä mahdollisuuksien hukkaaminen merkitsee sitä, että istun tietokoneen ääressä, klikkaan kortin kerrallaan näytölle ja merkkaan tiedot muistiin. Kun jokainen kortti on poimittava erikseen eikä edes kahta korttia saa esiin yhtä aikaa, menetelmä on altis virheille. Käsitykseni mukaan tämän puutteen voisi korjata vieläkin, jos vain löytyisi joku, jota asia kiinnostaisi. Suuri puute on lisäksi se, että henkilökortin alaosassa on lisätietotila, joka jää helposti näkymättömiin, vaikka siellä on usein ratkaisevan tärkeitä huomautuksia.

Projektia suunniteltaessa tavoitteeksi asetettiin kaiketi lukumäärältään mahdollisimman laaja ja näyttävä henkilökortisto, mutta aineiston käyttö jäi miettimättä. Tein oman tutkimukseni yli neljäkymmentä vuotta sitten yksin työn ohessa, Tampereelta käsin ja silloisin välinein. Kävin läpi papiston luettelon yli 26 000 nimeä. Nyt minun on käytettävä samaa tukkimiehen kirjanpitoa yrittäessäni verrata sotasurmaprojektin tuloksia omiin lukuihini. Uudet käytettävissä olleet tietojenkäsittelymenetelmät olisivat toki antaneet mahdollisuuden laatia sellaisia ”henkilökortteja”, joita olisi voitu käsitellä vanhan kortistojärjestelmän mukaan, mutta joiden tietoja olisi voitu käsitellä ja analysoida myös suoraan tietokoneen avulla. Siihen ei olisi tarvittu mitään muuta kuin pieni irtiotto vanhoista rutiineista.

Tiedosto käsittää vuodet 1914–1922. Käsitykseni mukaan projektin pääpaino kohdistui kuitenkin vuoden 1918 sotaan, joka tiedoston päätaulukon mukaan aiheutti kaikkiaan 36 640 kuolemantapausta. Miten juuri tähän täsmällisenä ilmaistuun lukuun on päädytty, sitä ei ole ilmoitettu enkä ole kyennyt sitä tiedoston avulla päättelemäänkään.

Saman päätaulukon mukaan sisällissodassa 1918 kaatui haavoittuneena kuolleet ja jotkut muut tarkemmin määrittelemättömät mukaan lukien 9 403 henkilöä, joista punaisia 5 199, valkoisia 3 414 ja osapuoleltaan tuntemattomia 790. Lukuihin sisältyvät kuitenkin myös Suomessa kaatuneet saksalaiset, ruotsalaiset, venäläiset ym. ulkomaalaiset, minkä lisäksi mukana ovat heimosodissa kaatuneet ja muutama suomalainen on kaatunut myös Neuvosto-Venäjällä, joten kyse ei ole pelkästään suomalaisista ja Suomen sisällissodasta.

Kuolinsyiden luokitus on eräin osin harhauttavaa. Hakusanalla ”tuomittu kuolemaan” löytyy 117 tapausta, jotka lähes kaikki ovat valtiorikosylioikeuden vahvistaman tuomion nojalla täytäntöön pantuja kuolemantuomioita, mutta niiden lisäksi löytyy hakusanoilla ”kuolemantuomio” ja ”kuolemanrangaistus” yhteensä 109 muuta tapausta, joista useimpien taustalla on kenttätuomio. Ero on merkittävä, mutta kun sitä ei ole selitetty, se jää tiedoston käyttäjältä helposti huomaamatta.

Mestaukset on selitetty. Päätaulukossa sanaa ei mainita, mutta kuolintapaa koskevien hakusanojen mukaan ”mestattuja” oli peräti 3 963. Todellisia mestauksia ei kuitenkaan tapahtunut yhtään. Tiedoston alkusivulla perustellaan tämän termin käyttöä näkyvästi sillä, että tiedot on tallennettu alkuperäisasiakirjan kertomassa muodossa. Tässä kohden projekti onkin ilmeisen tarkoituksella käyttänyt papiston luetteloa eikä SDP:n tilastoa, joka puhuu vain ammutuista ja murhatuista. Samalla projekti unohtaa todellisen ja jo minunkin kirjassani mainitun alkuperäislähteen. Tilastollisen päätoimiston kesällä 1919 seurakunnille lähettämässä tiedustelukaavakkeessa ei näet kysytty ammuttuja ja teloitettuja, vaan nimenomaan mestattuja. Kaavakkeen laatija oli nojautunut silloiseen kuolemanrangaistusten täytäntöönpanolakiin, jossa puhuttiin vain mestaamisesta. Useimmat papit vastasivat sitten kaavakkeen mukaan, mutta Tilastollinen päätoimistokaan ei käyttänyt termiä missään muussa yhteydessä.

Oman ongelmansa muodostavat myös sisällissodan aikana surmansa saaneet, mutta osapuoleltaan tuntemattomiksi merkityt. Omassa tutkimuksessani totesin (s. 29), että mm. Helsingin suurissa seurakunnissa papit eivät aina voineet tietää, kummalle puolelle surmansa saanut oli kuulunut, mutta en voi ymmärtää sotasurmatiedoston luokittelua. Tiedostossa on näet punaisten ja valkoisten kaatuneiden lisäksi erillinen osapuoleltaan tuntemattomien kaatuneiden nimiluettelo ”Kaatuneet muut”, jonka aakkosjärjestyksessä ensimmäisten 25 henkilön joukossa on henkilökorttien mukaan mm. kaksi punaisten sankarihautaan haudattua, neljä muuta punakaartiin kuulunutta, yksi valkoiseen armeijaan kuulunut sotilas, kuusi Suomessa kaatunutta saksalaista sekä haavoittuneina kuolleet 63-vuotias leskirouva ja 15-vuotias tyttö. Olisi hauska tietää, minkälaiset ohjeet luettelon laatijalle on annettu.

Käsittääkseni koko projektin yksi tarkoitus oli selvittää se, kuinka paljon suomalaisia todella sai surmansa vuoden 1918 sisällissodan yhteydessä, mutta tiedosto ei anna siihen luotettavaa vastausta. Tiedoston alkusivulla on tosin edellä jo mainittu erittäin tarkalta vaikuttava taulukko ”Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan”, jonka loppusumma on 36 640. Historian oppikirjoihin taulukko on ko-pioi-tu sellaisenaan ilman selityksiä ja erään (Muutosten maailma 4, 2009, s. 87) tekstiin on vielä lisätty, että ”sodassa ja sen jälkiselvittelyissä menehtyi lähes 40 000 ihmistä”. Jonkinlainen varaus olisi kuitenkin paikallaan.

On tunnettua, että tiedostosta puuttuu ehkä yli 200 kirkonkirjoissa mainittua punaisella puolella surmansa saanutta, minunkin kotikylästäni yksi, mutta toisaalta siinä on ”piilevät venäläiset” ja muut vaikeasti tunnistettavat mukaan lukien vähintään 1 700 ulkomaalaista, ehkä parituhatta niitä, joiden kuolema ”ei ehkä liity sotaan”, varmaan satoja yli rajan menneitä tai muuten hengissä säilyneitä ”kadonneita” sekä joukko heimosotien uhreja. Tiedosto ei myöskään kerro, mitä Suomen oma virallinen väestörekisteri nyt jo kaikkien varmistettujen tietojen ja kuolleeksi julistamisten jälkeen voisi ilmaista. Käsitykseni mukaan se olisi edelleen luotettavin Suomen kansalaisia koskeva lähde.

Jari ja Jouni Eerola (Henkilötappiot Suomen sisällissodassa) ovat kadonneet mukaan lukien päätyneet lukuun 33 774. Kaiken edellä olevan perusteella pidän itse todennäköisenä, että sisällissodan takia surmansa saaneiden suomalaisten lukumäärä oli enintään 33 000. Toivottavasti joku nuori tutkija vielä tarttuu asiaan ja laskee mahdollisimman täsmällisen luvun.

Edellä kirjoittamani saattaa vaikuttaa vain virheiden etsinnältä. Sitä se ei ole ollut, sillä kaikki yksittäiset esimerkkini ovat tulleet silmiini, kun olen selannut tiedostoa yrittäessäni selvittää sisällissodan ja maanvuokrakysymyksen välistä suhdetta sekä sodan aiheuttamia kokonaismenetyksiä. Harmia ja ärsytystä ne kyllä ovat aiheuttaneet. Tiedosto perustuu toisiin jo aikaisemmin kertyneisiin ja erikseen kerättyihin tiedostoihin, mutta sitä häiritsevät projektin omat valinnat ja tulkinnat. Sotasurmatiedosto on kuitenkin ennen muuta henkilötiedosto. Sen henkilötiedot ovat suurelta osin puutteelliset, ja sitä on hankala käyttää mihinkään vertailevaan tutkimukseen, mutta yksittäisiin henkilöihin kohdistuvana hakutiedostona se palvelee käyttäjää. Sieltä voi löytää etsimänsä henkilön ja kortiston tietojen avulla voi päästä lähemmäksi kunkin yksittäisen henkilön kohtaloa. Täten tiedosto palvelee sukututkijoita ja harkiten käytettynä myös paikallishistorian tutkimusta.

Viljo Rasila

Kirjoitus julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4/2012

Historiallinen Aikakauskirja

Lars Westerlund
Viestit: 1
Liittynyt: 15.12.12 20:34

Re: Keskustelua: Viljo Rasila: Sotasurmatiedostossa on ongelmia (HAik 4/2012)

Viesti Kirjoittaja Lars Westerlund » 16.12.12 17:00

Sotasurmatiedosto on kätevä lähdepankki ja oiva hakuväline

Emeritusprofessori Viljo Rasila on esittänyt kriittisiä huomautuksia kirjoituksessaan ”Sotasurmatiedostossa on ongelmia”. (Haik, 4/2012) Tässä palautteeni:

Taustaksi

Suomen sotasurmat 1914–22-projekti toimi 1998–2003 tehtävänään selvittää sotaoloista johtuvat kuolintapaukset. Asemaltaan projekti oli valtioneuvoston kanslian alainen tilapäinen toimielin; käytännössä se vastasi valtiollista komiteaa.

Kansallisarkisto julkaisi 2002 projektin vielä toimiessa sotasurmatiedoston netissä, ja projektin päätyttyä myös varsinainen tietokanta siirrettiin valtionneuvoston kansliasta Kansallisarkistoon. Samalla projektin kokoama laaja arkisto siirrettiin Kansallisarkistoon, jossa se on kansalaisten käytettävissä ilman käyttörajoituksia. Ainoa poikkeus tästä on projektin kokoama teloittajia koskeva aineisto, jonka käyttö on luvanvarainen.



Sotasurmatiedosto luotiin tutkimuksen tietoteknilliseksi apuvälineeksi

Sähköinen sotasurmatiedosto luotiin tutkimuksen tietoteknilliseksi apuvälineeksi, jota voidaan käyttää sotasurmatutkimusta suorittaessa. Sotasurmatiedosto ei ole täten luonteeltaan tutkimus, joksi Rasila näyttää käsittäneen sen. Se on eri lähteistä muodostettu lähdekokoelma, joiden yksittäiset tiedot on sijoitettu tilastointiraporttien laatimiseen mahdollistaviin ns. tietokenttiin.

Sotasurmatiedostoon syötettiin projektin tallennushankkeessa mm. seuraavat tietueet: seurakuntien tiedot vuosina 1914-22 kuolleista ja haudatuista (28 699 tapausta), Papiston tilasto vuodelta 1919 (26 134 tapausta), SDP:n tilasto etupäässä vuosilta 1914-22, sotavankilaitoksen tiedot vuodelta 1918 (13 049 tapausta), seurakuntien rippikirjoista kerätyt tiedot (11 730 tapausta), vankeinhoitohallituksen rekisterit (7 326 tapausta) ja H. J. Boströmin vuonna 1927 ilmestynyt ”Sankarien muisto” -matrikkeliteos (4 935 tapausta) sekä Helsingin kaupungin tilastotoimiston kuolinkortistoon merkityt tiedot sotaoloissa surmansa saaneista vuosilta 1914-22 (2 222 tapausta).

Sotasurmaprojektin useista eri osahankkeista nimitiedoston laatiminen oli ylivoimaisesti työläin. Tallennustyön lähdettäessä käyntiin osoittautui, että tutkimusapulainen kykeni työvuodessa tallentamaan vuodessa yhdestä lähteestä keskimäärin noin 6 000 tapausta. Kun käytettyjen eri lähteistä löydettyjen henkilöiden kokonaislukumääräksi kertyi 123 497 tapausta, tarkoittaa tämä sitä, että

pelkästään tallennushankkeeseen meni noin 20,6 henkilötyövuotta. Sotasurmaprojektin henkilötyövuosikiintiö määriteltiin eduskunnan määrärahakäsittelyssä 40 henkilötyövuodeksi. Kun myös tietojärjestelmän rakentaminen ja ylläpito edellyttivät useita kuukausia käsittäviä toimenpiteitä, sotasurmatiedostoon käytettiin kokonaisuutena selvästi pääosa projektin käytettävissä olevista varoista. Koska projekti myös kokosi aineistoja kuten seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloita seurakunnista sekä Venäjän arkistoista, vastasi tuhansiin kansalaisten tiedusteluihin ja laati lisäksi tutkimuksia, tallennushankkeeseen ei olisi projektin tehtäväkokonaisuus huomioon ottaen ollut mahdollista panostaa tehtyä enemmän.



Lähdeaineistot

Historiantutkimuksessa mm. ilmaisut Papiston tilasto ja terroritoritilasto ovat vakiintuneet. Nämä ilmaisut eivät kuitenkaan ole aivan asianmukaisia, sillä kumpikin koostuu kaavakkeisiin kirjatuista henkilötiedoista, joita voidaan käyttää mm. surmatiedostojen laatimiseen. Näin on takavuosina myös useasti menetelty. Sotasurmaprojektin tallennushankkeessa Papiston ja SDP:n tilastojen henkilökaavakkeet olivat hyvin käyttökelpoisia, sillä rakenteellisesti järjestetyt ja suppeat tiedot voitiin useimmiten vaivatta viedä sähköiseen nimitiedostoon. Nämä tiedot tallennettiin siinä muodossa kuin ne lähteissä esiintyvät eikä tallennuksessa mitenkään muutettu, korjattu tai tulkittu tai muutenkin peukaloitu alkuperäistietoja. Sotasurmatiedosto on täten koottujen alkuperäismerkintöjen yhdistelmä. Jokaisen yksittäisen alkuperäistiedon yhteyteen merkittiin lisäksi järjestelmällisesti tieto lähteestä. Tutkijalle tästä on se etu, että hän voi tapauskohtaisesti arvioida alkuperäistietojen luotettavuutta. Sotasurmatiedosto ei siis vapauta tutkijaa oman harkinnan käytöstä vaan helpottaa hänen toimintaansa, kun eri lähteiden henkilötietoja saadaan yhdistelyinä käyttöön kätevästi ja hyvin pienellä vaivalla verrattuna aikaan ennen sotasurmatiedoston olemassaoloa.

Seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloidenkin tiedot sopivat tallennukseen, sillä ne ovat suppeita ja kaavamaisia. Nämä luettelot on laadittu seurakunnissa vuosittain sitä mukaa kuin haudattavia on ko. vuoden aikana ilmennyt, ja Papiston tilasto syntyi näiden ja rippikirjojen tietojen perusteella 1919. Silti luetteloiden ja Papiston tilaston välillä on eroja, sillä luettelot antavat tietoja myös 1914-17 ja 1919-22 sotaoloissa surmansa saaneista samoin kuin vuoden 1918 sodan uhreista. Papiston tilaston laatineet kirkkoherrat suhtautuivat ylempien viranomaisten määräämään ylimääräiseen tehtävään vaihtelevalla uutteruudella. Tallennettaessa seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloiden henkilötietoja oli erottava sotasurmatapaukset sotaoloihin liittymättömistä tapauksista. Tallentajien ohjeena oli viedä tiedostoon ainoastaan sotaoloihin oleellisesti liittyvät kuolintapaukset. Tämä ei kuitenkaan aiheuttanut kovin suuria vaikeuksia, sillä kirkkoherrat merkitsivät järjestelmällisesti tietonsa kaatuneista, haavoihinsa kuolleista, sotatapahtumista tapaturmista yms. Epäselviä ja tulkinnanvaraisia tapauksia toki esiintyi, mutta niiden lukumäärä oli pikemmin kymmenissä kuin sadoissa eikä projektin pyrkimyksenä ollut kasvattaa sotaoloissa surmansa saaneiden lukumäärää mahdollisimman suureksi. Pyrkimys oli luoda asianmukainen ja tarkistettaviin lähdetietoihin perustava nimitiedosto.

Sotasurmaprojektin viimeisinä viikkoina vietiin nimitiedostoon seurakuntien rippikirjojen kuolintietoja sotasurmatapauksista ne, mitkä ehdittiin, eli 11 730 tapausta, mikä tarkoittaa sitä, että ajan ja varojen puutteesta johtuen vähintään 25 000 tapausta jäi tallentamatta. Syy on seuraava: Rippikirjojenkin henkilötiedot soveltuvat hyvin tallentamiseen, sillä ne ovat suppeita ja ytimekkäitä. Ne on kuitenkin seulottava suuresta kokonaisuudesta. Rippikirjat on usein laadittu vuosikymmenittäin, ja kirkkoherrat ovat toisinaan täydentäneet niitä vasta vuosikymmeniä sen jälkeen, kun varmaksi katsottu tieto vuoden 1918 sodan aiheuttamasta kuolintapauksesta on kulkenut seurakunnan tietoon. Rippikirjan henkilötiedot ovat silti usein luotettava, ja niiden tallennuksen edettäessä niistä löydettiin tasaisesti noin 2 % uusia tapauksia. Tosin tallennus kohdistettiin erityisesti seurakuntiin, jossa Papiston tilaston ja SDP:n tilaston tietojen ero kuolintapauksista oli suurimmillaan.

Rippikirjojen mahdollinen jatkotallennushanke saattaisi arvioni mukaan tuottaa vähintään muutama sataa uutta kuolintapausta. Arvioin lisäksi, että punaleskien avustuskomitean henkilökaavakkeiden ja selvitysten henkilötiedot tuottaisivat noin 400 uutta surmatapausta. Olisi kuitenkin antoisaa tallentaa vankileireillä menehtyneiden VRO-aktien henkilötiedot, sillä niistä löytyy runsaasti tietoja ammateista, toiminnasta työväenjärjestöissä, asemasta punakaartissa ja osallistumisesta sodanaikaisiin tehtäviin. Tällaisia akteja kuulustelupöytäkirjoineen löytyy suuri määrä. Sotasurmaprojekti käytti niistä 867 kappaletta hakiessaan varmistusta tai täydennystä erityisen hankaliin ongelmatapauksiin. SDP:n tilaston laajasta liiteaineistosta löytyisi myös lisätietoja, sillä sotasurmaprojektin tallentamisen yhteydessä sen hyödyntäminen olisi ollut liian työlästä.

Näiden tai muiden aineistojen kattava tallennus vaatisi kuitenkin useita henkilötyövuosia ja maksaisi satoja tuhansia euroja. – Jos rahoitus tätä varten järjestyisi vuoden 1918 satavuotismuistoa ajatellen, nimitiedosto on siinä muodossa, että tallennusta voitaisiin jatkaa siitä, mihin se jäi sotasurmaprojektin päättäessä toimintansa.



Väärin sammutettu

Väitöskirjassaan vuonna 1968 Rasila oli sitä mieltä, että saataisiin mahdollisimman täydellinen selvitys vuoden 1918 henkilömenetyksistä listaamalla ja kortistoimalla kaikkien kolmen perusmateriaalin eli Papiston tilaston, terroritilaston ja ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen tiedot (s. 30). Juuri tämän ajatuksen Sotasurmaprojekti toteutti luomalla sotasurmatiedoston, joten tässä suhteessa Rasilalla voisi olla aihetta tyytyväisyyteen. Em. kolmessa perusmateriaalissa on luetteloitu yhteensä 51 374 henkilöä. Vuoden 1918 sodan henkilötappioiden osalta sotasurmatiedostoon on kuitenkin tallennettu vähintään kaksinkertainen määrä tietoja eli tietopohja ylittää suuresti Rasilan runsaat neljä vuosikymmentä sitten esittämän ja silloin riittäväksi arvioiman määrän. Silti Rasila on tyytymätön – osittain siksi, ettei sotasurmatiedostoa olekaan optimoitu palvelemaan hänen erityisiä tiedontarpeitaan.

Rasila kyseenalaistaa eräitä sotasurmatiedostoon tallennettuja surmansa saaneiden ryhmiä, sen luokituksia ym. Lisäksi häntä näyttää rasittavan se, että ulkomaalaiset sotauhrit on nimitiedostoa luotaessa pyritty huomiomaan asianmukaisella tavalla. Hänen arvostelunsa pohjana ovat kuitenkin osittain hänen puutteelliset tietonsa, erheelliset oletukset ja tietynlainen asenteellisuus. Tämä on kehno yhdistelmä, joka on johtanut häntä useisiin katteettomiin väitteisiin.



Lähteissä on tavanomaisia vajeongelmia, mutta sotasurmatietokanta on puolueeton alkuperäistietoja kokoava nimitiedosto

Tutkittaessa vuoden 1918 sodan henkilötappioita ja uhreja jokainen vääjäämättä törmää asiakirjojen lähteiden tulkintaongelmiin. Sotasurmatiedosto, joihin suuri määrä alkuperäistietoja on viety, ei voi poistaa näitä tulkintaongelmia eikä ole edes pyrkinyt siihen. Sotasurmatiedostoon on tallennettu alkuperäistiedot täsmälleen siinä muodossa kuin ne löytyvät järjestelmällisesti eritellyistä lähteistä. Sotasurmaprojekti on tosin sisällyttänyt nämä alkuperäistiedot oman tietorakenteeseen eli tietokenttien muodostamaan kokonaisuuteen. Kaikki tietokentät on kuitenkin ilmaistu asiallisilla ja puolueettomilla otsikoilla, kuten nimi, syntymäaika, kirjoilla olokunta, sotilasasema, puoluekanta, kuolintapa jne.

Papiston tiedoston, SDP:n tiedoston ja ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen henkilötiedot on viety järjestelmään, sillä kaikki nämä aineistot on alun perin laadittu surmansa saaneiden nimitiedostoiksi. Useimmista muistakin lähteistä voidaan kiistatta todeta sotaoloihin liittyviä kuolintapauksia – näitä ovat mm. vankeinhoitoviranomaisten henkilökortistot menehtyneistä vangeista, valtiorikosoikeuksien aktit kuolleista ja Helsingin kaupungin tilastotoimiston kuolinkortistot. Myös hyvin suuri osa seurakuntien kuolleiden ja haudattujen luetteloiden sekä rippikirjojen tiedoista sotaoloissa surmansa saaneista on selviä tapauksia.

Sotasurmatiedostossa on toki tuhansia jossain mielessä epäselviä, epämääräisiä ja tulkinnanvaraisia tapauksia, joista tietokannan käyttäjät sotasurmatiedoston ansiosta saavat tiedon. Jokainen käyttäjä voi henkilökohtaisesti ottaa kantaa näiden tapausten luotettavuuteen ja voi oman harkintansa perusteella tarkastella niitä joko sotasurmatapauksina tai sotaoloihin liittymättöminä. Sotasurmatiedosto ei vapauta tutkijaa sen paremmin oman järkensä käyttämisestä tai vastuusta, sillä ko. asiakirjojen alkuperäistiedot ovat olemassa riippumatta siitä, onko ne viety sotasurmatiedostoon vai ei.

Oleellista on, että jokainen nimitiedostoon viety alkuperäistieto perustuu eriteltyyn lähteeseen. Jos tutkija siten epäilee nimitiedoston tietoja tai toivoo mahdollisia lisätietoja, hänellä on aina lähdeviittauksen opastamana mahdollisuus tutustua Papiston tilastoaineistoon Kansallisarkistossa, SDP:n henkilötiedoston kaavakkeisiin Työväen Arkistossa, ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen pienoiselämäkertoihin jne. Sotasurmaprojektin käyttämät aineistot, kuten kuolleiden ja haudattujen luettelot, rippikirjaotteet, kansalaiskirjeet yms. ovat puolestaan projektin arkistossa Kansallisarkistossa.

Alkuperäisaineistossa olevien tietojen luonnetta olen käsitellyt kirjoituksessani ”Nimitiedoston lähdeaineisto, rakenne ja ongelmatapaukset”. Se sisältyy teokseen Sotaoloissa vuosina 1914-22 surmansa saaneet (Tilastoraportti 2004), s. 27–38.



Sotasurmatiedoston nettiversio

Rasila ei näytä tietävän, että sotasurmatiedoston nettiversio on pelkistetty muunnelma varsinaisesta tietokannasta. Nettiversio laadittiin kansanomaiseksi, jotta käyttäjät voisivat mahdollisimman mutkattomasti hakea tietoja 1914-22 surmansa saaneista. Vaivatonta käyttöä ajatellen nettiin ei laitettukaan kaikkia lukuisia hakutoimintoja, joka varsinainen tietokanta mahdollistaa.

Rasila on tuohtunut siihen, ettei sotasurmatiedoston nettiversio sovellu täydellisesti hänen erityistarpeisiin. Mutta miksi Rasila ei sitten pyytänyt hänen erikoistoiveisiin tarvittavia ammatti- ja asematietoja sotasurmaprojektilta sen vielä toimiessa? Projekti palveli tuhansia kansalaisia tiedoillaan, ja tutkijoille tulostettiin jatkuvasti erilaisia tilastoraportteja. Näitä toimitettiin sitä mukaa kuin pyynnöt saapuivat ja henkilöä katsomatta jokaiselle, joka pystyi esittämään asiansa asiallisesti ja riehumatta. Tämä oli osa projektin avoimuutta edustava toiminta, ja pelkästään tiedustelijoiden ja asiakkaiden palvelemiseen lienee mennyt vähintään jokin henkilötyövuosi.

Sen jälkeen kun varsinainen tietokanta siirrettiin Kansallisarkistoon, sen käyttö ei ole enää läheskään niin nopeaa ja sujuvaa kuin sotasurmaprojektin toiminta-aikana. Tietokanta on kuitenkin käytettävissä, joskin Kansallisarkistossa ei ole sen käyttöön erikoistuneita työntekijöitä. Rasilan kaipaamat torppareiden, mäkitupalaisten, renkien, muonamiesten, maatyöläisten ja muiden palkollisten tai itsellisten yms. ammatti- ja asematiedot on kuitenkin tallennettu siinä muodossa kuin ne lähdeaineistossa esiintyvät, ja edelleenkin on mahdollista tehdä lukemattomia eri tilastohakuja. Myös mm. sukupuolen perusteella voidaan tehdä runsaasti erilaisia tilastohakuja. Tällainen onnistunee milloin vain siten, että Rasila ottaa yhteyden Kansallisarkistoon ja sopii tarvitsemastaan erityistuesta.



Pienempiä seikkoja koskevat huomautukset

- Rasila väittää, ettei sotasurmatiedostossa ole mainittu eri lähteissä käytettyjä ammatti- ja asemanimikkeitä. – Juuri näin on kuitenkin menetelty, kuitenkin niin, että nimikkeet on mainittu hankkeen arvioimassa todennäköisyysjärjestyksessä

- Rasilan mukaan kesällä 1919 myllynsä rattaisiin suistunut mylläri ja syksyllä 1922 Turun puolessa murhattu nuorimies eivät kuulu sotaoloissa surmansa saaneisiin. – Nämä tiedot perustunevat ajankohdan perusteella joko ko. seurakunnan kuolleiden ja haudattujen luetteloiden tai rippikirjan tietoihin eli kirkkoherran merkintöihin. Rasila voinee näin ollen koska tahansa melko pienellä vaivalla tutustua alkuperäistietoihin, jotka todennäköisesti ovat hieman laajemmat kun nimitiedostoon viedyt henkilötiedot.

- Rasilasta Haaparannassa 1915-17 haudatut Itävalta-Unkarin haavoittuneet ja sairastuneet sotavangit eivät kuulukaan sotasurmatiedostoon. – Nämä sotavangit ovat kuitenkin arvioni mukaan menehtyneet Suomessa Pietarista lähteneiden junakuljetusten aikana. Syynä Haaparannassa hautaukseen oli se seikka, että Venäjän sotilasviranomaiset halusivat toimittaa perille sovitut kuljetuserät. Koska sotavankien vaihto tapahtui Ruotsin puolella, oli näin ollen tärkeää, että ruumiitkin toimitettiin vaihtopaikalle. Koska Saksan viranomaiset eivät halunneet kuljettaa vainajia kotiseuduilleen, kuolleet haudattiin Haaparannassa. Rasilan olettaman mukaan ko. henkilöt on viety nimitiedostoon, koska nimet on ollut helppo löytää. Näin ei kuitenkaan ole eikä nimiä löydettykään kovin helposti Haaparannan seurakunnan arkistosta, vaan ne löytyivät siitä syystä, että sotasurmaprojekti pyrki hakemaan venäläissurmia koskevia asiakirjoja järjestelmällisellä tavalla.

- Rasilan mukaan on selvä virhe, että Helsinkiin tuotuja venäläisiä rivisotilaita on listattu Helsingin kirjoilla kuolleiksi. – Selitys tähän on sen, että Helsingin II varuskuntasairaala ja Hyrylän varuskunnan sairaala potilaineen muodostivat varuskuntaseurakuntansa, joissa sotilaat olivat kirjoilla. Ks. aate- ja vähemmistöhistorian dosentti Jyrki Loiman tutkimus ”Helsinki ja Hyrylä – venäläisten sairaalaseurakuntien sotasurmia 1914-18” teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 115-125. Rasilan väittämän mukaan tiedostossa on em. sotilaista tullut suomalaisia. Tässä Rasila kuitenkin erehtyy, sillä kirjoillaolomerkintä ei luo Suomen kansalaisuutta eikä sotilaita ole projektin tilastoraportoinnissa myöskään katsottu suomalaisiksi. – Toinen asia on sitten se, että myöhempi tutkimus on todennut huomattavan osan Helsingin II:n ja Hyrylän varuskuntasairaaloiden kuolleiksi merkityt sotilaat itse asiassa toipuivat ja laskettiin em. sairaaloista. Ks. itämaisten kulttuurien tutkija Harry Halénin tutkimus Venäjän sotaväki ja sen henkilötappiot Helsingin alueella 1. maailmansodan aikana (2007)

- Rasilasta on omituista, että nimitiedostossa on ainoastaan 18 vuoden 1918 sodassa kaatunutta venäläistä eikä Tampereella yhtään. – Selityksenä tähän on kuitenkin yksinkertaisesti se seikka, ettei sen paremmin Suomen tai Venäjän arkistoista ole laajoista etsiskelyistä huolimatta löytynyt tämän enemmän henkilötietoja kaatuneista Venäjän kansalaisista, vaikka tällaisia kaatuneita mahdollisesti on saattanut olla korkeintaan joitakin satoja. Tätä suurempi määrä venäläisiä sotilashenkilöitä kuitenkin teloitettiin muita mutkitta. Etenkin jääkäripäällystö ampui tai ammutti paikalla vähintään useita satoja suojattomia tai puolustuskykenemättömiä venäläisiä sotilashenkilöitä, kuten näyttää usein etupäässä pelkästään näköhavaintojen perusteella. Joko uhrien henkilöllisyyttä ei selvitetty kuin hyvin pintapuolisesti ennen ampumista tai jos selvityksiä mahdollisesti jossain määrin suoritettiinkiin, niin surmantekijät tuhosivat asiakirja-aineiston peittääkseen häpeälliset tekonsa.

- Rasila ihmettelee, miksi 27 marraskuussa 1917 kuollutta saksalaista on merkitty sotasurmatiedostoon, koska hänen mukaansa heillä ei ollut kosketusta Suomeen. – Selityksenä on kuitenkin, että Suomen vesillä Suomenlahden itäosassa liikkunut saksalainen sukellusvene U-57 haaksirikkoutui, jolloin sen miehistö kokonaisuudessaan menehtyi. Ks. Åke Söderlundin ja Lars Westerlundin kirjoitus ”Kuolema merellä. Sodankäyntiin liittyvät haaksirikot ja henkilötappiot Itämeren pohjoisosassa 1914-22” jo mainitussa teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 37-58. Suomalaiset jääkäriupseerit pystyttivät 1934 kunniapaaden Hamnskärille muistuttamaan tapahtumasta. Ks. kommodori Erik Wihtolin kirjoitus ”UC-57. Hamnskärin muistomerkki” aikakauskirjassa Rannikon puolustajat 3 (1986), s. 4-11.

- Rasila valittaa, että tiedot turkkilaisen Joseph Poltyksen ja kiinalaisen Han Shangyunin kotimaista puuttuvat. – Tietty etninen tausta ei kuitenkaan välttämättä kerro surmansa saaneen henkilön kansalaisuutta, ja jos käytetyissä asiakirjoissa olisi ollut merkintä ko. miesten kotimaasta, se olisi viety nimitietojärjestelmään. Venäläisten sotilasviranomaisten Suomeen tuodut ”kiinalaiset” lienevät ainakin osaksi olleet hunghuuseja, ”punapartoja”, eli junarosvoja ja ryöstöillä eläviä irtolaisia ja muita rikollisia, joita Mantsurian vankiloissa oli suuret määrät. Ks. jo mainitun Halénin kirjoitus ”Kiinalaiset linnoitustyöläiset vuosina 1916-17” teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914-22, Osa 1 (2004), s. 107-111.

- Rasila epäilee, että nimitiedoston 2 354 kadonneeksi merkityistä moni itse asiassa meni rajan yli itään tai länteen. – Punaisia pakeni epäilemättä joukoittain joko Venäjälle tai Ruotsiin. Sotasurmaprojekti vertaili kuitenkin kadonneiden tietoja Etsivän Keskuspoliisin vuonna 1920 laatimaan tiedostoon poliittisista syistä ulkomailla olevista, joissa on noin 2 500 henkilöä. Kadonneita löytyi tällä tavalla ainoastaan pienehkö määrä. Ks. myös Jan-Olov Näsmanin kirjoitus: ”De röda Finlands-flyktingarna i Sverige 1918-21” teoksessa Norden och krigen i Finland och Baltikum 1918-19 (2004), s. 83-125. Näsmanin kirjoituksen liitteenä ovat Ruotsin viranomaisten kokoamat henkilötiedot 775 punapakolaisesta. Näitäkin henkilöitä katsottiin, mutta tulos oli samanlainen kuin vertailu Etsivän Keskuspoliisiin aineistoon. On täten syytä olettaa, että hyvin suuri osa kadonneista kohtasi kohtalonsa Suomen rajojen sisäpuolella. Em. asiakirjat eivät siis ollenkaan tue Rasilan olettamusta laajasta Suomen rajojen ulkopuolelle päässeiden selviytyjien ryhmästä.

- Rasila väittää, että suurella rahalla tehty projekti on tutkimusta ajatellen suunniteltu huonosti sillä perusteella, ettei sotasurmatiedoston nettiversio täydellisesti palvele hänen erikoistarpeitaan. – Nimitiedosto suunniteltiin palvelemaan sotasurmatutkimuksen päätehtävää, ja siitä olikin projektin tutkimustoiminnassa hyvin suurta apua. Laajahkot tallennusmanuaalit linjauksineen, ohjeineen ja huomautuksineen ovat sotasurmaprojektin arkistossa, ja Kansallisarkiston asiakkailla on rajaton mahdollisuus perehtyä niihin

- Rasila katsoo myös, että sotasurmatiedosto on jätetty ikään kuin kesken. – Sotasurmaprojektia suunniteltaessa tarkoituksena oli ensisijaisesti tallentaa Papiston tilaston, SDPn tiedoston, ”Sankarien muisto” -matrikkeliteoksen sekä seurakuntien kuolleiden ja haudattujen henkilötiedot. Näissä lähteissä on sen jälkeen kun useat sadat tavatut kahdentumat on yhdistetty mainittu yhteensä 80 073 sotasurmatapausta. Päätökset jatkotallennuksesta tehtiin, kun oli saatu kokemukset näiden perusaineistojen tallentamisesta. Utelias, uuttera ja sitoutunut sotasurmaprojektin työntekijätiimi tallensi kuitenkin vielä 43 424 eri lähteiden tapausta. Itse asiassa tallennus onnistui huomattavasti laajemmin kuin mitä alkuvaiheessa voitiin kuvitellakaan. Tosin olisi ollut mahdollista jatkaa tallennushanketta, jos varoja olisi ollut käytettävissä. Itse asiassa erilaisia tietoja on arkistoissa niin yllin kyllin, että yhdeksän vuotta sitten päättynyttä tallennushanketta olisi voitu jatkaa tähän päivän saakka. Kun tallennukseen ilman välitoimenpiteitä soveltuvien asiakirjojen tiedot olisi viety järjestelmään, olisi nimittäin mahdollista jatkaa julkaisemattomien muistelmien sekä useiden kymmenen tuhansien kirjojen ja kirjoitusten perusteella. Yhteistä viime mainituille on kuitenkin se, että tiedot sotasurmista on seulottava suuresta kokonaisuudesta eli käytännössä tällaiset tiedot on välitoimenpitein siirrettävä esim. kaavakkeisiin, joiden pohjalta tehokas tallennus vasta sujuu. Tällainen tallennushanke olisi kuitenkin edellyttänyt huomattavia lisävaroja

- Rasila väittää, ettei sotasurmaprojekti olisi tuntenut mestaus-termin alkuperää. - Näin ei kuitenkaan ollut, sillä jo projektin alkuvaiheessa hankittiin kopio ko. rangaistusten täytäntöönpanoasetuksesta (39/1889), jonka 5.1 §:ssä mestausta säädetään, joskin kuolleena lain kirjaimena. Mestaus-termi kuitenkin esiintyy sotasurmatiedostossa, koska vuonna 1919 käytetty tietojenkeruukaavake käytti nimenomaan tätä ilmaisua eikä sotasurmaprojekti lähtenyt muuttamaan alkuperäismerkintöjä. Sitä paitsi silloinen seurakuntapapisto lienee kokonaisuudessaan hyväksynyt sen, sillä yksikään heistä ei tiettävästi kyseenalaisti termin käyttöä, vaikka seurakuntia ja näin ollen täyttäjiäkin oli runsaat 600.

Sotasurmaprojekti muiden vastaavien tutkimushankkeiden valossa

Rasila päivittelee projektin suuria kustannuksia. Todellisuudessa sotasurmaprojekti oli verrattuna vastaaviin tutkimushankkeisiin huokeammasta päästä, sillä se toteutettiin määräajassa, poiketen useimmista muista hankkeista. Taulukko antaa karkean ja pelkistetyn kuvan eräistä valtiollisten ja poliittisten tutkimushankkeiden kestosta ja julkaistujen niteiden lukumäärästä:




Nämä 12 hanketta toimivat keskimäärin 14,1 vuoden aikana ja julkaisivat keskimäärin 9,6 nidettä, kun sotasurmaprojekti toimi 5,5 vuotta ja siinä työskentelevät tutkijat julkaisivat yhteensä 13 nidettä. Lisäksi projekti valmisteli varsin huomattavaa työtä edellyttävän sotasurmatiedoston ja julkaisi sen nettiversion. Vertailussa sotasurmaprojekti pärjää siten hyvin. Se lienee myös kustannustehokkaimpia hankkeita, vaikka markkamääräistä vertailua ei ole suoritettu. Tosiasiaksi jää kuitenkin, ettei ole mahdollista toteuttaa kattavaa sotasurmatapausten henkilökartoitusta ilman tällaista tehtävää varten asianmukaisesti mitoitettuja varoja. Projektille myönnettyä määrärahaa käytettiin täsmälleen sen eri osahankkeiden toteuttamiseksi eikä mihinkään muuhun tarkoitukseen eivätkä projektin varainkäyttöä valvovilla tahoilla missään vaiheessa esittäneet arvostelevia huomautuksia. Valtioneuvoston kansliassa vierailevista kansanedustajista ja ulkomaalaisista varainkäytön asiantuntijasta koottu arviointiryhmä jopa kiitteli projektia sen toiminnan kohdistuneisuudesta ja tuloshakuisuudesta.

Sotasurmatiedostot ovat yleistymässä

Tämän vuosisadan alusta alkaen on useissa maissa julkaistu sotauhritiedostoja netissä. Uusina tietokantoina nämä ovat vielä varhaisvaiheessaan puutteineen ja rajoituksineen. Ennustan kuitenkin, että tällaiset nimitiedostot aivan yleistyvät tulevina vuosikymmeninä samalla kun niiden laatu, luotettavuus ja käyttökelpoisuus huomattavasti paranevat. Olen käsitellyt tätä ilmiötä kahdessa esityksessä. Ensimmäinen on kirjoitukseni ”Persondatabaser om krigs- och repressionsoffer” aikakauskirjassa Arkiv, samhälle och forskning 2008, s. 59-69. Toinen esitys on ”Sotauhritutkimus meillä ja muualla”, jonka pidin 2010 Helsingin yliopiston Historia-aineiden Globaali, kriisi ja historia -metodiikkakurssin osana. Esitelmä löytyy netistä.

Tällä hetkellä sotauhreja koskevia nimitiedostoja lienee netissä muutamia kymmeniä, ja niistä on 2002 julkaistu Suomen sotasurmatiedosto edelleenkin aivan kärkipäässä hakumahdollisuuksien ja surmansa saaneiden henkilöiden taustatietojen suhteen. Netissä on tosin muutamia sotauhritiedostoja, joihin on syötetty useita miljoonia henkilöitä, näistä mainittakoon etenkin Volksbund Deutsche Kriegsgräberfürsorgenin 1999 julkaisema nimitiedosto, jossa on 4,4 miljoonaa menehtynyttä. Muita hyvin laajoja nimitiedostoja ovat Venäjän Sota-Memorialinin ylläpitämä OBD-tiedosto ja Iso-Britannian Soldiers Died in the Great War -tiedosto, joka luettelee 703 000 vuosina 1914-19 kaatunutta. Viimeksi mainittu tiedosto ei ole kuitenkaan julkaistu netillä, vaan on saatavana ainoastaan kaupallisena – ja hinnakkaana – levykkeenä. Yhdysvaltain puolustusministeriö ylläpitää puolestaan sähköisiä nimiluetteloita Korean ja Vietnamin sodissa menehtyneistä ja kadonneista yhdysvaltalaisista sotilashenkilöistä, joita lienee runsaat 38 000 ja 58 000. Tyypillistä näille on kuitenkin seikka, että ne ovat etupäässä sähköisiä epitafeja eli ne luettelevat uhrit kunnioittaakseen heitä samalla kun taustatietoja vainajista on hyvin niukalti. Sen vuoksi niiden tutkimuksellinen anti on rajallinen, ellei jopa vähäinen.

Sotasurmatiedoston erikoisuus on se, että se koostuu useista toisistaan riippumattomista lähteistä, kun taas muut tiedostot ovat lähes kokonaan yhteen lähteeseen perustuvia nimirekistereitä. Yleensä tämä lähde on ko. armeijan sodanaikainen kortisto, joka on laadittu silloisten armeijoiden tarpeita varten, usein erityisine suuntauksineen ja puutteineen. Toinen ominaispiirre sotasurmatiedostolle on se, että se kattaa koko sarjan sotia ja aseellisia välikohtauksia. Myös Ranskan puolustusministeriö on julkaissut tiedostoja, joissa on tämäntapaisia piirteitä. Mémoire des hommes -tiedostoon kuuluu siten 1,3 miljoonaa vuosina 1914-18 kaatunutta. Tiedosto on koottu siten, että ainoastaan haku nimen perusteella onnistuu, mutta silloin saadaan esille sodanaikainen, skannattu henkilökortti. Lisäksi on vastaavia tietoja 74 000 lentäjä- ja lentoaseen kenttäjoukkojen surmansa saaneista sekä runsaat 37 000 Indokiinan sodassa 1945-54 ja runsaat 25 000 Pohjois-Afrikan sodassa 1952-62 kaatuneesta. Sen sijaan puuttuvat toisessa maailmansodassa menehtyneet lukuun ottamatta saksalaisten Fort Mont-Valérienissä teloittamaa 1 014 ranskalaista.

Suomessa silloinen Sota-arkisto julkaisi runsaat 94 000 henkilöä käsittävät Suomen sodissa 1939-44 menehtyneiden tiedostot. Sotasurmatiedostoon tapaan tämäkin on nettiversio varsinaisesta tietokannasta. Alun perin jo 1990-luvun alussa käynnistetty tallennushanke tähtäsi alkuaikoina kaatuneiden hautausrekisterin luomiseen, mutta myöhemmin siitä kehiteltiin menehtyneiden tiedosto. Se on epitafi-tyyppinen, muttei pelkästään sellainen, sillä se sisältää myös joitakin yksittäisiä taustatietoja ja sen avulla on mahdollista suorittaa joitain yhdistelmähakuja. Kuolintapojen suhteen on muutamia vaihtoehtoja: kaatunut, kentälle jäänyt, kadonnut, kuollut kenttäsairaalassa, kuollut sotasairaalassa ja pelkästään kuollut. Näistä viimeksi mainitut muodostavat ns. S-ryhmän eli sotatoimiin liittymättömät kuolintapaukset, joita on runsaat 10 000. Todelliset kuolinsyyt: tapaturmat, itsemurhat, juoppokuolemat, hukkumiset, puukotukset, teloitukset yms. löytyvät ainoastaan varsinaisesta tietokannasta, mutteivät nettiversiosta. Syyt tähän ratkaisuun lienevät kaksi. Ensinnäkin menehtyneiden omaiset ja jälkeläiset eivät toivo yleisesti saatavia tietoja kuolintavoista, jotka koetaan vähemmän kunniallisiksi. Toiseksi nimitiedoston laatijatahojen pyrkimyksenä lienee ollut suomalaisen sankarihautakulttuurin tapainen sähköinen kunnianosoitus, johon S-luokan tapaukset eivät kovin luontevasti sovikaan.

Norjan uhritiedostot

Suppea katsaus Norjan tilanteeseen tarjoaa vertailukohdan Suomeen, sillä Norjan tiedostot kuvaavat yleisen kehityksen suuntaa. Norjan Riksarkivet julkaisi vuonna 2000 tietokannan nimeltä Sovjetiske krigsfanger 1941-1945. Se on etupäässä niukka luettelo 85 042 kotiuttavasta neuvostosotavangista. Koska tietokantaan oli kulkeutunut tuhansia kahdentumia, todelliseksi lukumääräksi arvioitiin noin 78 500. Kahdentumia ei ole yhdistetty.

Falstadsenteret toteuttaa puolestaan parhaillaan Norjassa menehtyneiden neuvostosotavankien tallennushanketta. Vielä keskeneräinen Utenlandske krigsgraver i Norge -tiedosto on julkaistu, ja oletuksena on, että Norjassa kuolleista 13 700 sotavangista löytyy tietoja noin 8 000 tapauksesta. Syyt puuttuviin tietoihin on sama kuin Suomessa: surmattujen tai menehtyneiden venäläisten dokumentointia ei ole joko koettu kovin tähdelliseksi tai sitten surmantekijät siivosivat sodan loppuvaiheessa surmia koskevat asiakirjat, jotta he välttäisivät edusvastuun teoistaan. Falstadsenteretin tiedosto muistuttaa sekä sisällöltään että tietoteknillisistä omaisuuksistaan Kansallisarkiston toteuttaman Suomi, sotavangit ja ihmisluovutukset 1939-55 -tutkimushankkeen 2007 julkaisemaa tiedostoa Suomen huostassa vuosina 1939-44 menehtyneistä sotavangeista.

Ehkä Norjassa myös jossain vaiheessa laaditaan sähköiset tiedot 10 260 Norjan ns. sotakuolintapauksesta (krigsdødsfall) ja Norjassa surmansa saaneista saksalaisista, joita oli noin 11 500. Tiedossani on myös tutkimustarpeita varten laadittu nimitiedosto Norjan noin 6 000 Frontkjempereistä eli SS-vapaaehtoisista mukaan lukien muutamia satoja Frontsøstereita. – Maailmassa lienee jo vähintään satoja vastaavia, pienehköjä ja yksityisiä nimitietokantoja, jotka ovat laatineet sekä ammatti- että harrastelijatutkijat omia erityisiä tarpeitaan varten.

Sotasurmaprojektin merkitys

Sotauhritutkimuksella on hyvin pitkät, antiikin aikoihin ulottuvat perinteet. Sitä ovat kuitenkin kautta aikojen haitannut kaikenlainen epäluotettavuus ja räikeäkin puolueellisuus. Viime vuosina on kuitenkin tapahtunut käänne, jonka syy on laajenevat ja laadultaan paranevat sähköiset sotauhritiedostot. Niissäkin on toki usein kansallismielistä hehkutusta ja kapeakatseista toteutusta, mutta on myös puolueettomia ja tutkimustarpeita palvelevia tiedostoja. Pidemmän päälle syntynee tämäntapaisia tiedostoja useimpiin maihin samalla kun niiden luotettavuutta, asianmukaisuutta ja käyttökelpoisuutta kehitetään. Tämä kehitys tuo sotauhritutkimukselle aivan uusia mahdollisuuksia.

Vuosina 1998-2003 toiminut Suomen sotasurmat 1914-22 –projekti oli maailman ensimmäisiä nykyaikaisia sotauhritutkimuksia, jonka keskeiseksi apuvälineeksi luotiin sähköinen sotaoloissa menehtyneiden nimitiedosto. Sotasurmaprojekti herätti

kansainvälisestikin suurehkoa mielenkiintoa yhdistäessään avoimuutta asiallisuutta ja yleistä luotettavuutta ja toteuttaessaan hanketta tavalla, joka ei ollut repivä eikä jakanut yhteiskuntaa. Jo projektin alkuaikoihin huomasin yllätyksekseni, että vuoden 1918 sodan henkilötappioiden avomielinen selvittely herätti ulkomailla arvostusta Suomea kohtaan ja itse asiassa jopa kohensi ulkomaalaisten Suomi-kuvaa. Sotasurmaprojekti lienee inspiroinut tahoja ulkomailla, sillä monessa maassa olisi selvää halukkuutta toteuttaa vastaavia kansallisia hankkeita, kunhan tämä vain olisi mahdollista.

Sotasurmatietokanta on suhteellisen pienen uhrimääränsä huolimatta eräänlainen edelläkävijä ja suunnanosoittaja, sillä toista näin hakutoiminnoiltaan monipuolista ja sotauhrien taustatieoja dokumentoiva nimitiedostoa ei ole edelleenkään vapaasti ja maksutta käytätettävissä netillä. Suomella on jatkossakin hyvät mahdollisuudet toimia tutkimusrintaman etulinjoissa, sillä meillä on etevä väestökirjanpitoperinne, hyvät arkistot ja toimiva yhteiskunnallinen infrastruktuuri. Lyhyellä tähtäimellä maamme suhteellinen pienuus on myös ollut etu johtuen siitä, että on helpompaa tutkia pienempää ja kiinteämpää yhteisöä kuin suurempaa, hajanaisempaa ja monimutkaisempaa kokonaisuutta. Pidemmällä tähtäimellä suhteellisen pienuuden etu kuitenkin vähenee, sillä edessä olevat vuosikymmenet tuovat mukanaan sotauhrien tosi massiivisia, laajoja, uskottavia, kehittyneitä ja suurimmillä varoilla toteutettuja nimitiedostoja.

Vuoden 1918 sodan ja vasemmistolaisten kansanliikkeiden verisen kukistumisen jälkeen voittajatahot tekivät punaisten sotauhreista epäaiheen, sillä useisiin vuosikymmeniin ei ollut käytännöstä mahdollista selvittää niitä, vaikka suoranaista valtiollista kieltoa ei säädettykään. Valtapiirit vähättelivät jatkuvasti punaisten henkilötappioita samalla, kun yliopistojen professorit ja tutkimusta rahoittavat tahot torjuivat opiskelijoiden keskuudessa orastavat pyrkimykset tutkia arkaa ja lähes pannassa olevaa aihetta. Vasta hallituksen perustama ja tukema sotasurmaprojekti pystyi – yhdeksänkymmentä vuotta vuoden 1918 sodan jälkeen – toteuttamaan tutkimuksen, joka myös vastasi hyvin kauan odotettuun ns. sosiaaliseen tilaukseen. Siitä viestii mm. sotasurmatietokannan kävijämäärä, joka on tällä hetkellä noin 850 000. Sotasurmaprojektin ja sen nimitiedostojen vaikutus oli kuitenkin vielä kauaskantoisempi, sillä projekti myös muutti torjuvaa ja nuivaa ilmipiiriä siten, että ennen niin vaikeasta aiheesta tuli tavanomainen tutkimuskohde. Sen ansiosta tämän päivän opiskelijat ja tutkijat voivat perehtyä vuoden 1918 synkkiin tapahtumiin ilman erityistä pelkoa eikä heidän tarvitse entiseen tapaan ottaa huomioon tieteen ulkopuolisia seikkoja.

Lars Westerlund
Suomen sotasurmat -projektin johtaja 1998-2003

Haik
Viestit: 135
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Viljo Rasila: Sotasurmista vielä (HAik 2/2013)

Viesti Kirjoittaja Haik » 18.06.13 16:40

Sotasurmista vielä

Viljo Rasila vastaa Lars Westerlundin kirjoitukseen (HAik 1/2013) koskien Rasilan sotasurmatiedoston ongelmia käsittelevää artikkelia (HAik 4/2012).

Lars Westerlundin vastine (HAik 1/2013) sotasurmakritiikkiini on niin laaja, että minun on vain pyydettävä asiasta kiinnostunutta lukijaa katsomaan aikaisemmasta numerosta (HAik 4/2012), mitä minä olen todella kirjoittanut ja mitä en. Alkuperäinen tarkoitukseni oli selvittää, mitä uutta valaistusta sotasurmaprojekti on tuonut torpparikysymykseen, mutta tiedoston ongelmat vaativat minua sitten kirjoittamaan myös niistä. Yritin aikanani löytää apuakin ja tutustuin projektin arkistoon, mutta esimerkiksi Westerlundille lähettämääni sähköpostiin en saanut vastausta.

Tässä yhteydessä totean vain, että Westerlund ei sanallakaan puutu tärkeimpään seikkaan eli vuoden 1918 sotasurmien kokonaismäärään ja tiedoston sitä koskevaan taulukkoon. Se oli minun kirjoitukseni keskeisin kysymys. Taulukko, jonka mukaan surmia oli täsmällisesti 36 640, on otettu sellaisenaan koulujen oppikirjoihin. Todellisuudessa taulukon luvut ovat erittäin tulkinnanvaraiset eivätkä ne kerro edes Suomen kansan omia menetyksiä.

Westerlundin mukaan tiedoston nettiversio on ”pelkistetty muunnelma varsinaisesta tietokannasta”. Sen hakujärjestelmä olisi kuitenkin hyvin pienellä ohjelmointilisällä saatu koko kerätyn tietokannan kattavaksi. Tiedosto toimii tyydyttävästi henkilökortistona, mutta jos aineisto on todella tarkoitettu myös kansainväliseen käyttöön, sen atk-puolta olisi pitänyt miettiä enemmän.

Viljo Rasila

Kirjoitus on julkaistu Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2013.

Vastaa Viestiin