Juhani Pesu

Teheran 1978-1979

Shahanshah Aryamehr, Kuningasten Kuningas, Arjalaisten Valo jätti maansa viimeisen kerran 16.1.1979.

Lähiperheen ja muutaman uskollisen hovimiehen lisäksi koneeseen mahtui hänen henkilökohtaista omaisuuttaan (poislukien kruununkalleudet, jotka edelleen sijaitsivat niille vartavasten rakennetussa bunkkerissa Bank Iran Mellin holveissa) ja rasiallinen Persian maaperää. Se hiekka on nyt kätketty hänen sarkofagiinsa El Rifaissa, siinä samassa Kairolaisessa moskeijassa, samassa erillisessä kryptassa, johon hänen isänsä Reza Khanin ruumis oli tilapäisesti sijoitettuna vuosien ajan, ennen juhlallista uudelleen hautaustaan Iraniin.

Vallankumouksen seurauksena, Reza Khanille pysytetty mausoleumi Tehranissa revittiin maantasalle ja mullahit rakennuttivat sen paikalle julkisen käymälän, jotta jokainen iranilainen voisi henkilökohtaisesti ja sopivalla tavalla osoittaa kunnioitustaan menneelle hallitsijasuvulle. Hiekka ja hautauspaikka Kairossa symboloivat Pahlavi-dynastialle toivoa, kuten myös se liikuttava viimeinen näky shaahin kyyneltensumentamissa silmissä Mehrabadissa 16.1.1979; eräs tavallinen sotilas - ei kenraali eikä marsalkka, tai uskollinen hoviherra – pelkkä kunniamerkitön rivimies vain, lankesi shaahin eteen polvilleen juuri ennen majesteetin laskuportaille astumista, ja syleili sanattomana hänen jalkojaan. Se syleily on se toivonkipinä, jota Pahlavi-suku sydämessään yhä kantaa uneksiessaan kotiinpaluusta.

Itseasiassa “dynastian” historia on äärimmäisen lyhyt. Sen perustaja, Reza Khan, oli provinssiarmeijan upseerin poika pienestä Alashtin kylästä Mazandran kuvernementistä. Jäätyään isättömäksi pian syntymänsä jälkeen, hän joutui äitinsä veljen holhoukseen Teheraniin. Enonsa kontaktien avulla Reza liittyi 15-vuotiaana kasakkarykmenttiin, jossa hän, vaikkakin täysin vailla peruskoulutusta, ripeästi eteni kapteeniksi. Reza Khan oli komearaaminen, poikkeuksellisen voimakas, kunnianhimoinen, älykäs ja ovela ja näiden ominaisuuksiensa ansiosta massoista selkeästi eroittuva. Iraniin tuolloin sijoitettujen brittijoukkojen komentaja kenraali Ironside oli vaikuttunut! Brittien aseistamien ja rahoittamien Qazvinin kasakkajoukkojen johtajana hän ratsasti Teheraniin vuonna 1920 , eteni sitten sotaministerin portfolion
haltijaksi 1921 ja pääministeriksi 1923. Degeneroituneen Qajar-dynastian viimeisestä hallitsijasta shaahi Ahmedista, joka etupäässä viihtyi Euroopassa, ei ollut vastusta Reza Khanin valtapyrkimyksille. Saatuan
briteiltä tuen vallananastusaikeilleen, Reza Khan otti käyttöönsä muinaisen dynastisen Pahlavi-sukunimen ja määräsi majlisin (parlamentti) riisumaan Ahmed-shaahin vallasta lokakuussa 1925. Majlis valitsi sitten kuuliaisesti Reza Khanin (Pahlavi) riikinkukkovaltaistuimen uudeksi haltijaksi. Hänet kruunattiin vuonna 1926.
Vyöryvä vallankumous hypnotisoi minut, mutta lumoavimpia olivat takkinsakääntäjien hetkessä vaihtuvat lojaliteetit. Ihmisluonnon perusopportunismi hylätä ja hyväksyä idelogia aivankuin kysessä olisi ollut takki, oli kaikkialla ilmiselvää. Tuomarit ja ministeriön virkamiehet, jotka perinteisesti olivat pahamaineisia
yhteistyöstään shaahin hallinnon ja erityisesti salaisen poliisin kanssa, seurasivat yleistä mielialaa silmäkovana ja kun varmistui se, ettei vallankumousta voitaisi hillitä, kun mielenosoittajien määrä oli kasvanut kahteen miljoonaan ja epäjärjestyksen kesto venynyt tunteihin – he liittyivät virtaan.
Vallankumouksellisiin samaistui 16.1.1979 myös edellisten lainattujen rivien kirjoittaja Shirin Ebadi, joka sitoi kaksi nenäliinaa autonsa tuulilasinpyyhkijöihin: “they blew back and forth as if held by the arms of
a dancing robot”.

Paluu todellisuuten oli musertava:

Oikeusministeriön väliaikainen tarkastaja Fatollah Bani-Sadr pysähtyi kierroksellaan ylpeyttä säteilevän tuomari Ebadin eteen. Odotettujen kiitosten sijasta hän lausui:

“Eikö mielestänne jo pelkästä kunnioituksesta rakastettua Imaami Khomeinia kohtaan , joka paluullaan on armoittanut maatamme, olisi sopivaa että peittäisitte hiuksenne?”


Imaami Khomeinin armosta, Shirin Ebadin nöyryytysten aikohin, olin saanut säilyttää henkeni. Shirinistä poiketen, en juurikaan sympatisoinut vallankumouksellisia, mutta seurasin tapahtumia kuitenkin kuumeisesti ja mahdollisimman läheltä nuoren miehen seikkailunhalun ja ajattelemattomuuden ajamana. Sitäpaitsi tehtävämme Iranissa liittyivät suoraan shaahiin ja hänen Javid (“Immortals”) henkivartio-kaartiinsa. Koko tulevaisuuteni Teheranissa oli siten vaakalaudalla vallankumouksen tähden.

Tämä ei ollut TV:n välittämä uutisfilmi sieltä missä tapahtui, vaan myrskyn silmä ja pian sen kaikkirepivä pyörre.

Naiivina maalaispoikana, oletin että olisin väkivallan tavoittamattomissa ja suojeltu vain siitä syystä, että iranilaiset olivat osoittaneet pelkkää hyvää tahtoa suomalaiselle vieraalleen niihin päiviin.

Olin matkalla perjantaibrunchille Chattanooga-nimiseen suosikkipaikkaani lähellä Tajrishia Teheranin yläkaupungissa, kuten useina muinakin viikonloppuina sitä ennen. “Kuolinpäiväni” oli kaunis, varhaista helmikuuta vuonna 1979. Paahdetun maissin makea tuoksu leijui voimakkaana Vanak-aukion liepeillä. Vallankumoukselliset valmistautuivat perjantaipäivän Dhuhr-rukouksen Ajatollah Khomeinin johdolla, marttyyrien hautausmaalla Teheranin alakaupungissa, ensikertaa sitten Imaamin paluun. Niavaran & Sultanatabadin eliittii, ne jotka vielä eivät olleet onnistuneet pakenemaan maasta, piileksivät omissa
palatseissaan, suljettujen ikkunaluukkujen takana pakaten ja puraten. Toivoen parasta ja peläten pahinta. On ja off.

Oranssinkeltaiset Paykan-taksit kiisivät sakeasti savuten ohitseni, kaikki varattuina. Katukäytävän reunaan pysähtyi parhaat päivänsä nähnyt Chevrolet. Neljä ikäistäni, eurooppalaisesti pukeutunutta nuorta miestä kutsuivat ystävällisesti juttusille. Minne matka? He kysyivät. Selitin ongelmani ja sain kyydin. Matkaa asunnoltani Chattanoogan oli vain parisen kilometriä, ylämäkeä tosin. Ilomielin asetuin takapenkille. “Kuinka vallankumous hurisee”? Poikia nauratti: “Splendidly!!” Yllätyksekseni käännyimme pian oikealle; “välttääksemme Pahlavin ruuhkan”, rauhoitteli etupenkillä istuva puhemies. Sivukadut vaihtuivat vielä pienempiin, pistin huolestuneena merkille. Mutta vielä silloinkaan, kun oikealla puolella istuva matkakumppanini veti esille taskuveitsen, en suostunut tajuamaan tilanteen koko vakavuutta, vaan yritin laskea leikkiä “hieno terä siinä sinulla”-tyyliin. Puhemiehen taskusta ilmestyi pistooli. Se osoitti suoraan otsaani. “Money!”, hän komensi! Sivuillani istuvat ryhtyivä systemaattisesti tyhjentämään taskujani; pois lensi suurlähetystön ID, jossa farsin kielellä korostettiin sitä, ettemme olleet vihattuja amerikkalaisia, vaan rauhaarakastavasta Suomesta. Lattilalle, sen seuraksi, levisi myös passini residensseineen & maahantuloleimoineen. Vain raha kelpasi. Ja vielä jotakin muuta: pistoolinpitäjän silmistä voin lukea kuolemantuomioni.

Maassa ei ollut enää järjestystä, eikä lakia. Shaahin lähdön jälkeen armeija oli “puolueettomana’ vetäytynyt parakkeihinsa ja sitten Khomeinin palattua liittynyt virtaan. Keraaleja oli teloitettu päivittäin. Lähikuvat heidän hirvittävästi runnelluista ruumistaan koristivat aamuisin englanninkielisen Kayhanin etusivua. Kaikkiin vallankumouksiin oheistuotteena liittyvä anarkia sai alaa. Yksi ruumis lisää syrjäkaduilla. Kuka kaipaisi, kuka tutkisi,rangaistuksesta puhumatakaan?! “Tappajani” silmistä säihkyi täydellisen kontrollin tuoma tyydytys, kuin kissalla saalistaan käännellessään, hetkeä ennen “armoniskua”, pieni vikinä, värähdys vielä!

“Kuolemani hetkellä” en nähnyt takautuvaa materiaalia matkanvarrelta, en rukoillut ääneen enkä itsekseni.Tunsin vain veren pakkautuvan kuumana aivoihini ja sitten, tilanteen toivottomuuden tajuattuani, kaikkien raajojeni herpaantuvan. Nyt!

Seuraavaksi rekisteröin suudelmat ja selkääntaputukset. Viimeistä taskua (paitani rintatasku) tyhjentäessään ryövärini olivat vetäneet esille aiemmin aamulla katukauppiaalta ostamani “feikin”
setelin, johon shaahin kuvan sijalle oli kopioimalla siirretty Ajatollah Ruhollah Khomeinin potretti. Olin hankkinut sen huvikseni, etupäässä näyttääkseni kolleegoilleni tulevan rahayksikön muodon ja mallin ja
unohtanut sen sitten tyystin kätköönsä.


“Allah-o-akbar! - Jumala on suuri!” Olin Imaamin henkilökohtaisessa suojeluksessa (!!), he sanoivat. Lisää suudelmia, mutta etupenkkiläisen ase kääntyi vain vaivoin, niin varma hän oli ollut saaliistaan.

Sain rahani ja tavarani takaisin, jopa kyydin Chattanoogaan. Jälleen selkääntaputuksia, suudelmia, kädenpuristuksia...

En ollut enää nälkäinen. Kuljin koko kahden kilometrin matkan alas Pahlavia; en jalkakäytävällä, vaan itse ajoradalla, sen reunassa huojuen kuin humalassa.

Kotiin päästyäni tutkin vammani ja menetykseni. Näkyvin oli passi; shokissa en tullut sitä kaivanneeksi, se jäi auton lattialle.

Soitin X:lle:

“Ja jätkä, sä et mene nyt kusellekaan ilman lupaa!”, oli hänen lohdullinen kommenttinsa!.

Jatko ei ole enää kronologisesti täysin selkeänä mielessäni. Se mitä tapahtui, vauhditti lopullista lähtöpäätöstä. Paria, kolmea päivää myöhemmin ulkoministeriön erikoiskone nouti meidät Suomeen. Sitä ennen olimme kuitenkin evakuoituneet kaikki keskikaupungilta X:n komeaan residenssiin Sultanatabadin rinteillä. Matkalle sinne juutuimme massoihin lähellä Kurosh-e-Kabiria.


“Abbas”, sanoi Aila, “sehän on meidän Abbas”! Ja toden totta iranilaisen “rinnakkaisorganisaatiomme” ykkönen, aina hyvinhuoliteltu ja sulava herrasmies seisoi liikennekorokkeella paitahihaisillaan, ilman
solmiota ja jakoi leipää (“nunnua”) voittajille.

Huomatessaan suomalaiset kolleegansa pulassa, jokin kemiallinen reaktio tapahtui ystävämme aivosoluissa; hän nolostui leivänjaostaan ja jätti sen sikseen, kutsui meidät lähellä olevaan villaansa odottamaan tilanteen rauhoittumista, samalla häveten linkkejään “jenkkeihin” maanmiestensä
silmissä. Lojaliteetit vaihtuivat sekunninmurto-osissa; on ja off, on ja off .
Kahvi oli kylmää, se tarjottiin kupit kilisten. Seurannut keskustelu oli mitä vaivaantuneinta. Olimme nyt selvästi riippa Abbasin menneisyydestä ja massat kadulla hänen tulevaisuutensa. Se kirkastui itsekullekin vasta silloin.

“Perjantaibrunch” antoi kuulua itsestään sekä psyykkisesti, että fyysisesti. En toiminut enää rationaalisesti. Olin edelleen shokissa, siinä kuoleman esikamarissa, johon itse olin astunut. Aamulla heräsin voimakkaassa kuumeessa, angiinamaisin oirein. Sama tuskallinen tila jatkui aina Suomeen paluuseeni asti. Meilahden lääkäreiden diagnoosin mukaan sen aiheutti järkytys, johon keho näin reagoi.

Vuoristossa vietetyn unettoman yön jälkeen etenimme saattueessa Mehrabadiin, jossa Kurt Uggeldahlin ja lähetystön hätäisesti kirjoittaman tilapäispassin avulla onnistuin jatkamaan matkaa muitten evakuoitujen joukossa Suomeen. Mukanani oli vain pieni laukku, sekin täynnä tarpeetonta, epäloogista pikkutavaraa; summittain sinne sullottua.

Jotain merkityksellistä oli sentään jäänyt; rubiininpunaisista lasihelmistä koostuva rukousnauha, jonka Rahbar, Harley-Davidson-lähettimme, oli välttämättä, suorastaan väkisin tunkenut käsiini läksiäis-lahjanaan. Se ja Khomeinin kuvalla varustettu seteli ovat edelleen hallussani.

Helsingissä vastassamme olivat TV-kamerat, lehtimiehet ja ambulanssi.

Fyysisesti toivuin nopeasti, mutta “virus” vei miehen mielen. Kirjoitan tätä tänään Riadissa jo liki kolmekymmentä vuotta Orienttia “sairastettuani”.

Takinkääntäjiä ei tarvinne etsiä, peiliinvilkaisu riittää.


Juhani Pesu
Villa Abdul Salam
Viimeksi muokannut Juhani Pesu, 10.01.08 14:23. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Juhani Pesu

Teheran 1978-1979

Lisäyksiä ja referenssejä:

-Shaahi Mohammed Reza Pahlavi kuoli maanpaossa Egyptissä 27.7.1980. Hänet haudattiin kairolaiseen El Rifa’i-moskeijaan; Egyptin kuninkaallisen perheen mausoleumin vieressä sijaitsevaan, erilliseen marmorilla ja alabasterilla vuorattuun, suurenmoisesti koristeltuun hautakammioon.
Itse hautaa kattaa vaaleanvihreä marmorilaatta, johon farsiksi on kaiverrettu teksti: Mohammed Reza Pahlavi, Iranin Shahanshahi , synnyin ja kuolinpäivät. Vieressä, vartiossa seisoo keisarillinen standaari.


-Ayatollah Ruhollah Khomeinin kuoli Teheranissa kesäkuun 3. päivänä 1989 johdettuuan maata shaahin kukistumisesta lähtien.
Hänet on haudattu marttyyrien hautausmaahan Behest-e Zahrassa. Hautajaisista muodostui kaaos, koska valtava saattoväki halusi päästä mahdollisimman lähelle rakastettua Imaamiaan nähdäkseen hänet viimeisen kerran ja saadakseen muistoksi kappaleen hänen paareistaan, tai käärinliinoistaan.


-Shirin Ebadille myönnettiin 10.10.2003 Nobelin rauhanpalkinto hänen työstään ihmisoikeuksien hyväksi. Ebadi on julkaissut muistelmansa Yhdysvalloissa nimellä “Iran Awakening” vuonna 2006.


-Pahlavi Avenue, Teheranin pääkatu, on muuttanut nimeään poliittisten olosuhteitten mukaisesti. Vallankumouksen jälkeen katu tunnettiin joitakin vuosia nimellä Mossadeq, shaahin varhaisen, kansallismielisen pääministerin mukaan, mutta kantaa tänään nimeä “Valiasr” refeferenssinä 12. Shia imaamiin. Katu alkaa Teheranin rautatieasemalta ja kulkee sitten loivasti lähes 20 kilometrin matkan ylös Tajrishiin, josta väyliä leviää mm. Niavaraan, keisarillisten palatsien (nykyisin museoina) sijaintipaikkaan ja Lavizanin militaarialueelle.

Kukaan Teheranista Suomeen evakuoiduista tuskin uskoi, ettemme palaisi. Kuukaudet kuluivat. Toimettomina eräät meistä seurasivat jopa
shaahia Marrakeshiin, kuin hengessä jouduttaakseen paluuta. Se ei koskaan tapahtunut. Vähitellen usko hiipui. Uudet seikkailut houkuttelivat.
Arabia kutsui. Muutamia tuli, vain yksi on jäänyt.

Juhani Pesu

Vallankumouksen kronologia

31.12.1977, uudenvuoden aattona, Teheranin yläkaupunki oli saanut lumipeitteen, kuten tavallista tuohon aikaan vuodesta.

Imperiaalinen majesteetti juhli gregoriaanisen vuoden vaihtumista Niavaran palatsissaan vierainaan Yhdysvaltain presidentti Jimmy Carter puolisoineen.

Presidentti oli erinomaisessa vedossa ja tanssi sekä shaahitar Farahin, että shaahin kaksoissisaren, prinsessa Ashrafin kanssa. Puheessaan
Carter totesi mm. seuraavaa:

“Shaahin oivallisella johdolla Iran on erään maailman rauhattomimman alueen stabiilisuuden saareke. Ei ole toista valtiomiestä, josta pitäisin ja
ja jota arvostaisin suuremmin.”

Tamikuussa 1978 ylioppilaat aloittivat massademonstraatiot Qumin pyhässä kaupungissa, vastalauseena Kohmeinia vastaan
suunnatuille kirjoituksille virallisessa lehdistössä. Kuolonuhreja.

18.2.1978 Täbrizissä ja 17 muussa kaupungissa puhjenneet levottomuudet edellisten uhrien muistopäivänä kasvattivat marttyyrien luvun toisellesadalle.

29.3.1978 uudet muistopäivänlevottomuudet jatkuivat kautta maan. Ne kohdistuivat valtionvirastojen ja shaahinvallan symboolien lisäksi
nyt myös elokuvateattereihin, baareihin, hotelleihin ja muihin uskonnon kannalta synnillisiin ja läntistä intressiä ajaviin laitoksiin.

20.8.1978 Rex –elokuvateatterin tuhopoltto Abadanin kaupungissa surmasi yli 400 ihmistä. Syylliseksi, yleisen mielipiteen silmissä,
osoitettiin SAVAK, shaahin salainen poliisi, jonka arveltiin halunneen vierittää syyn oppositiovoimien kontolle.

21.8.1978 yli kymmennentuhatta ihmistä kokoontui Abadanissa mielenosoitukseen; “polttakaa shaahi-” ja “shaahi on syyllinen”-tunnusten alla.

8.9.1978, Musta Perjantai. Tuhansia mielenosoittajia kerääntyi Teheranin alakaupungissa sijaitsevalle Jaleh-aukiolle. Monet heistä olivat
pukeutuneet täysvalkeisiin; “käärinliinoihin”, ollakseen näin valmiita marttyyriuteen. Hallituksen joukot avasivat tulen. Satoja sai surmansa.
Seuraavana aamuna kaikki aukion puut olivat valkoisten serpentiinien peittämiä: kuoleman, surun ja marttyyriuden merkiksi.
Vallankumous oli saavuttanut pisteen, josta ei ollut enää paluuta.

Lokakuussa yleislakko halvaannutti maan talouden. Poltoainetta jonotettiin tuntikausia huoltoasemilla. Sähkonjakelu keskeytettiin
vallankumouksellisten toimesta iltaisin. Ulkonaliikkumiskielto astui voimaan; sitä ei toteltu.

6.10.1978 Irak karkoitti shaahin pyynnöstä Ajatollah Ruhollah Khomeinin maasta. Pariisista (Neauphle-le-Chateau) käsin Ajatollah ryhtyi johtamaan vallankumousta, päivittäisillä toimeksiannoilla ja lehdistökonferensseillaan.


2.12.1978 yli kaksi miljoonaa ihmistä kokoontui Shahyad-aukion ympäristöön vaatimaan shaahin eroa ja Khomeinin paluuta Iraniin.
Viimeisenä yrityksenään kontrolloida tilannetta, shaahi nimitti pääministeriksi Shapour Bakhtiarin, jolle osoittautui mahdottomaksi
hillitä vallankumouksen voittokulkua.

16.1.1979 Shaahi ja shaahitar perheineen poistuivat maasta.

1.2.1979 Ayatollah Khomeini palasi Teheraniin Pariisista. Useita miljoonia kokoontui Mehrabadiin ja sen ympäristöön vastaanottamaan Imaamiaan.

4.2.1979 Khomeini asetti virkaan “kilpailevan” Mehdi Bazarganin hallituksen, nimeten sen "Jumalan hallitukseksi" ja varoittaen kapinoimasta Jumalaa vastaan.

9.2.1979 shaahille lojaali Keisarillinen Kaarti (Javid-Immortals), joutui pro-Kohmeini ilmavoimajoukkojen hyökkäyksen kohteeksi, murtuen lopulta. Sotilaalliset yksiköt, poliisiasemat antautuivat toinen toisensa jälkeen vallankumouksellisille ja aseet menivät yleiseen jakoon. Imaami Khomeini julisti “jihadin” jäljellejääneille lojalistijoukoille.

11.2.1979 Ylin sotilasjohto (Supreme Military Council) julisti itsensä “neutraaliksi” lisäverenvuodon välttämiseksi. Jatkossa vuosi vuolaimpana itse kenraali- ja amiraalikunnan veri. Televisio, radio ja valtionvirastot miehitettiin vallankumouksellisten toimesta.

22.10.1979 Jimmy Carter, vastentahtoisesti, antoi maanpakolaisena valtiosta toiseen pakenevalle shaahille maahantuloluvan parantumattoman syöpäsairauden (non-Hodgkin’s lymphoma) hoitoa varten. Epämieluisena potilaana hänelle osoitettiin ovea 15.12.1979.

27.7.1980 shaahi Mohamed Reza Pahlavi kuoli Kairossa.
Viimeksi muokannut Juhani Pesu, 08.01.08 14:37. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Juhani Pesu

14 Hafez-e Shirazi

His sweet lips have (still) the scent of milk
Even though the demeanor of his dark eyes drips blood. (Hafez, Divan, no 284)
بوی شیر از لب همچون شکرش می آید
گرچه خون میچکد از شیوه چشم سیهش


Kotikatuni Teheranissa kantoi Persian rakastetuimman runoilijan, Hafez shirazilaisen nimeä.
Se sijaitsi kaupungin pohjoisosassa; maan (alakaupunki, bazaarit) ja taivaan ( yläkaupunki, shaahin Niavaran) välissä , lähempänä jälkimmäistä,
yhdistäen, kuin napanuora, kaksi kaupungin kuuluisinta valtaväylää; Pahlavi Avenuen ja Jordanin.

Koska nämä massiiviset “valtimosuonet” linkittyivät jälleen läheisen Tajrishin sydämessä, sai unelias pikkukatu enimmäkseen levätä rauhassa poikkiliikenteeltä. Sen varressa sijaitsi ylemmän keskiluokan, 1950-luvun puolenvälin jälkeen rakennettuja residenssejä, joista monet kuuluivat shaahin armeijan upseeristolle.

Niin kotikortteerinikin, jonka omisti ilmavoimien upseerin kaunis leski. Se, kuinka avioviomies oli siirtynyt ajasta ikuisuuteen, ei tullut tietooni; kenties onnettomuus, tuskin “puhdistukset”, luultavimmin äkillinen sairauskohtaus...

Lesken talo oli kolmikerroksinen, kapea rakennus, modernia “eurooppalaista” tyyliä, jota esim. Ateenan esikaupungit ovat tulvillaan. Talon edessä ja takana sijaitsivat
pienet puutarhat. Maa oli “kortilla”, ellei satummoisin ollut syntynyt hallitseviin sukuihin. Qajar-dynastia historiallisesti omisti valtaosan kaupungin pinta-alasta,
aimokimpaleen takavarikoi sittemmin vallan kaapannut Reza Shah Pahlavi.

Kuriositeettina; eräs Farmaniye-kaupunginosan perineistä Qajar-prinsseistä ajautui vuoden 1978 vallankumouksen jälkeen Venezuelaan, jossa
perusti menestyksekkään perunalastutehtaan. Sen rahoittaakseen hän myi aiemmin shaahin suurlähettiläänä hankkimansa arvokiinteistön
Caracasissa . Rakennuksen miehitti sittemmin Suomen suurlähetystö. Prinssi sai kutsun itsenäisyyspäivän vastaanotolle säännöllisesti vielä silloinkin,
kun monet muut ovet kaupungissa olivat häneltä sulkeutuneet. Ylhäisyyden suosittua perunalastupussia koristi imperiaalisen Iranin näkyvin symbooli, sen lipussakin liehuva, sapeliaheristävä leijona, säteilevä aurinko taustanaan. Qajarit, toisin kuin Pahlavit, suhtautuivat menetyksiinsä pragmaattisesti ; “Oh well, so what?, ei mitään uutta auringon alla”..

Upseerinlesken maatilkut oli huolellisesti nurmikoitu. Takapuutarhassa kukkivat lähes lapsenpään kokoiset keltaiset ja pinkit jättiruusut.
Leski perheineen asutti rakennuksen ylimpiä kerroksia, mutta vuokrasi eläkkeensä lisukkeeksi pohjakerroksen huoneistoa. Vähemmän lupaavan sisäänkäynnin
(autotallin perällä oleva ovi) korvasi moninverroin kekseliäästi, ammattiarkkitehdin toimesta suunniteltu sisätila.

Etuovi avatui pieneen eteisaulaan, jossa juuri ja juuri oli tilaa sohvalle ja puhelinpöydälle. Sen seinälle oli ripustettu runsaissa rokokookehyksissä klassinen öljytyö; “Madonna ja lapsi”, hätkähdyttävä näky shiamuslimien maassa!

Suoraan aulan perältä päästiin kapeaan, moderniin keittiöön ja sen perältä edelleen talon takaiseen ruusupuutarhaan, jonne lesken kerroksesta johtivat
takorautaiset kierreportaat. Itse ihmeellisyys oli kuitenkin aulasta oikealle avautuva oleskelutila, joka oli suunniteltu kreikkalaisten amfiteattereiden
mallin mukaan siten, että huoneen sydän oli laskettu portaittain, loivasti noin metrin syvyyteen. “Teatterin” pohjalla oli pyöreä lasipöytä
ja sitä ympäröivä “katsomo” oli pehmustettu tyynyin, intiimiksi seurustelutilaksi. Tästä oli huoneiston perälle rajattu ¾ seinään ulottuvalla tiilimuurilla
makuutila parivuoteineen. Sisustuksen täydensi järeistä nyöreistä riippuva kolmitasoinen kirjahylly. Sen pehmeäkantinen sisällys oli etupäässä englanninkielisiä dekkareita, jokunen klassikko ja pikantti ripaus rohkeaa, 1960-luvun pornografiaa Lale Streetin viereisistä divareista. Makuutilaa vastapäätä sijaitsi amerikkalaista standardia noudattava kylpyhuone..

Mikä oli tämän originellin tilan alkuperäinen tarkoitus? Kenen tarpeisiin, tai “lemmenpesäksi” se oli luotu?

Oliko Iranin keskiluokka juuri niin degeneroitunut, kuin mullahit myöhemmin antoivat ymmärtää?

Hafez-kadulta voi astua suoraan poikki Pahlavin Shahanshahin jättipuistoon, joka kantaa tänään nimeä Park-e Mellat (Kansan puisto). Rooman “Espanjalaisia portaita” etäisesti imitoiva sisääntulo avautui tekojärvelle, jonka takana nousi omassa ylhäisessä yksinäisyydessään strategisesti tärkeä Teheranin radio- ja televisioasema. Useita hehtaareja käsittävän puiston kumpareille oli shaahitar Farahin toimesta hankittu alamaisten silmäniloksi modernia veistoksia mm. Henry Moorelta ja Eila Hiltuselta. Hiltusen “Palmulehto” oli saanut kunniapaikan heti pääsisäänkäynnistä vasemmalle.

Ulkonaliikkumiskielto alkoi Teheranissa kello yhdeksän illalla. Jo sitä ennen sammuivat, lakkoilevien voimalaitostyöntekijöiden toimesta, sähköt.

Ruusupuutarhaan avautuvasta ikkunasta kantautui alakaupungin pahaenteinen massojen kumu; hiukan ennen ammusten repivää vastalausetta.


Nettireferenssejä:

http://www.iranchamber.com/literature/hafez/hafez.php

http://en.wikipedia.org/wiki/Jordan,_Tehran

http://www.niavaranpalace.ir/English/home-english.htm

http://www.qajarpages.org/

http://en.wikipedia.org/wiki/Mellat_Park

Juhani Pesu

Rullalauta

Pidin tapanani kävellä vajaa kahden kilometrin matkan Hafez-e Shirazi-kadulta Vanak-aukion lähellä sijainneeseen toimistoomme.
Marraskuun aamut vuonna 1978 olivat kirpeitä; kuura kimmelsi yön jäljiltä Pahlavin puissa.
Ruusut olivat jo paleltuneet Niavaran pohjoisilla rinteillä, Damavandin kattoi paksu lumikerros.

Alakaupungissa oli aina lämpimämpää. Bazaarin kantajat ja kauppiaat selvisivät kesät talvet sandaaleissa. He, samoin kuin myöhemmin elämänvarrella yhyttämäni aidot beduiinit, pitivät umpikenkiä ja “sukkia” sietämättöminä. Ylävartalonsa he käärivät kyllä talvisin lämpimiin viittoihin, mutta varpaiden tuli olla vapaina; kulkea minne
mieli mieli; modernin maailman kahleiden ( s.o. kenkien) kaitsematta..

Aivan asuntoni lähellä sijaitsi Teheranin mini-eläintarha, jonka asukit elivät säälittävän pienissä ja likaisissa kalterihäkeissään.
Tein mutkan reittiini pelkästään tervehtiäkseni vanhaa norsua, joka järein, ruosteisin kettingein oli kytketty jalastaan eläintarhan portilla sijaitsevaan puuhun. Sekä puu, että jalka olivat hiertyneet ajan saatossa. Kuinka monta vuotta norsuvanhus oli saanut seistä näin kahlittuna? Suuri pää huojui; vapaana oleva etujalka teki rytmikästä liikettä edes ja taas, kuin muistona nuoruuden vaelluksista synnyinseudun savanneilla ja viidakoissa.
Muutama sana suomeksi; sillä kielellä ei ollut merkitystä, pelkkä äänensävy riitti - ystävällinen aamutervehdys..

Eläintarhan ympärille kerääntyneet katukauppiaat virittelivät aamuisia tuliaan. Pisimmälle olivat ehtineet maissinpaahtajat. Heidän
tuotteittensa makea tuoksu, sekoittui eläintarhan pinttyneen lian, lannan ja Pahlavin liikenteen aistitpökerryttävään aromaan.

Hiukan alempana Pahlavin varressa yhytin lähes aina aamuisin neljä-viisivuotiaan pikkupojan, joka oli rakentanut pahvilaatikoista itselleen yömajan lähelle roskienkeruupaikkaa. Pojalla oli vain yksi jalka ja hänen ainut omaisuutensa näytti olevan rullalauta. Jalantynkä laudalla, terve jalka ja kädet vauhdittajina, hän viiletti uskomattoman ketterästi alas Pahlavia päivittäiseen ansioonsa, joko kerjäläisenä, tai matonkutojana bazaarin puolipimeissä labyrinteissä. Toisin kuin vanhalla norsulla - pojalla, raajarikkoudestaan huolimatta, oli tallella vapaus.

Epäilemättä hän oli aamunalkajistani se onnellisempi..

Ja se onnekkain, ymmärsikö lainkaan rikkauksiensa rajaa?

---

Suomalaiset kutsuivat keisaria peitenimellä “pastori”. Amerikkalaisille hän oli “Ralph” tai “Pepe”, briteille “Fred”. Shaahiparia yhdessä kutsuttiin
yleisesti nimellä “Ken & Barbie”. Ulkomaalaisilla oli valiidi huoli turvallisuudestaan, sillä SAVAKin (shaahin salainen poliisi) urkkijat kuuluivat maahan järjestyneiden yritysten vakiokalustoon. Vasikat tiedettiin ja terve itsesuojeluvaisto sulki suita.

Vuoden 1978 syksyllä shaahilla ja SAVAKilla oli toki jo tärkeämpääkin pohdittavaa. Suoraan kansankielellä BBC armotta suomi vallanpitäjiä Iraniin suunnatuissa lähetyksissään ja soi enenevässä määrin positiivista huomiota aiemmin massoille verrattain vieraalle Ajatollah Ruhollah Khomeinille, joka shaahin virhekalkuloinnin ansiosta oli maailmanlehdistön haastateltavana päivittäin aitiopaikallaan
Pariisissa. Britit olivat olleet vitaalina vauhdittajana Pahlavi-dynastian valtaannousussa ja heidän osa-ansiostaan dynastia myös kukistui.

Iranin rahvaalle Britannia historiallisesti “soitti suuria kelloja”, Yhdysvalloista ei paljon tiedetty..

Amerikkalaisten rooli jäi lisäksi huomattavan ambivalentiksi Teheranin tapahtumissa, pääpelureitten (shaahi/Carter) henkilökohtaisten
suhteitten ja persoonien tähden.

Kriisivuoden alkajaisiksi CIA kuvaili shaahia raporteissaan “loistavaksi, mutta vaaralliseksi megalomaaniksi, jolta puuttui todellisuudentaju”.
Shaahin ansioksi luettiin “valkoisen vallankumouksen” toteutus, mutta mieheksi, joka sanoi ammentavansa kaikkien kansankerrosten tuen,
hän hämmästyttävästi oli insuloinut itsensä Niavaran hoviin, kansan äänen kuulumattomiin.

Carter, Niavaran uudenvuodentanssiaisissa 1978, ylisti shaahia ylimmäksi ystäväkseen, mutta vain vaivoin suostui tarjoamaan kuolemansairaalle shaahille tilapäistä hoitopaikkaa Texasissa tämän evakkomatkalla reilua vuotta myöhemmin.

Ja sitten Iranin kansa, shiamuslimit, joiden eetos kumpuaa neljännen kalifin, Ali ibn Abi Talibin salamurhasta Eufratin vareella, Kufassa.
Alin kuvat koristivat bazaarien seiniä, sielläkin, missä shaahien imagot ajat sitten olivat kadonneet ja kauhtuneet.

Tämän, kansan psyykeen erottamattomasti kuuluvan tumman juonteen tähden, dynastiat vaihtuvat, mutta pappisvalta on tullut jäädäkseen

Giosling
Viestit: 91
Liittynyt: 17.02.09 09:34

Re: Kaksi Rezaa

Bostonista tulleen uutisen mukaan prinssi Ali-Reza on kuollut, 44-vuotiaana.

16.1.1979 alkanut maanpakolaisuus on päättynyt.

Tässä yhteydessä muistan lämmöllä toista Rezaa, ystävääni; yhdessä koettua vallankumousta ja "Damavandin valloitustamme", aivan poislähtöni aattona.

Missä olet nyt, vieläkö elossa?

Giosling
Viestit: 91
Liittynyt: 17.02.09 09:34

Maanpakolaisuuden anatomia

Maanpakolaisuuden anatomiaa on erittäin mielenkiintoisesti analysoitu Laura Saloluoman hiljattain ilmestyneessä referee-artikkelissa “O Petersburg! Emigrantin nostalgian monet kasvot”:

http://www.ennenjanyt.net/?p=403

Ei liene pelkkä sattuma, että prinssi Ali-Reza on jo toinen shaahiperheen lapsista, joka päätti päivänsä oman käden kautta.

Palaa sivulle “Matkailua historiaan”