SAK:n viides sodanjälkeinen yleislakkouhkaus toteutui 1/3 1956, samana päivänä, jolloin Urho Kekkosesta tuli presidentti ja hänen hallituksensa jatkoi jonkinlaisena toimitusministeriönä.
UKK asetti K.A-Fagerholmin muodostamaan II hallituksensa, joka SAK:n, STK:n ja MTK:n ohella oli yksi 19 pv kestäneen lakon osapuolia.
Hallitus kantoi enemmän huolta poliisin toimista mellakoissa kuin lakkolaisten toimista.
SAK julisti lakossa olevan ""työ sellaisenaan"", eivät ainoastaan työntekijät-
sillä koko Suomen tuli pysähtyä.
Oikeisto katsoi kyseessä olevan ammattiyhdistysliikkeen taistelun koko yhteiskuntaa vastaan.
Väinö Tanner ei uskonut SAK:n voivan hallita tilannetta, jonka valta oli siirtymässä lakkolaisille, mikä oli lainvastaista - eikä V.Tanner väärässä ollutkaan.
Myös yleislakon aikana voimassa olleen lain mukaan kyse oli kapinasta, minkä johdosta SDP:n puoluesihteeri Väinö Leskinen vaati poikkeustilan julistamista.
Yleislakko 1956 olikin siinä suhteessa harvinainen, että lakkolaisia oli puolitoista kertaa SAK:n jäsenmäärä - sillä SKP-SKDL yritti saada lakon johtoonsa ja saada jalansijaa SAK:ssa, sekä luoda yhteistä kansanrintamaa SDP:n kenttäväen kanssa - lähentymistä olikin lakon aikana havaittavissa, yhteinen päämäärä saattoi yhä yhdistää.
SKP-SKDL velvoitti myös kansanedustajansa puhujiksi lakkotilaisuuksiin ja
yritti hakea tuke suurlähettiläs Lebedeviltä, mutta NKP:n keskuskomitean kanta oli kielteinen.
Tuolloin yli 1000 junanvaunua jonotti Suomeen pääsyä Vainikkalassa.
Suopo
seurasi SN-Seuran ja kommunistien toimintaa, mm. H:gissä Koiton talolla oli Tuure Lehénin johtama propaganda- ja mielipidetutkimuskeskus.
SAK näennäisesti voitti Yleislakon 1956 ja kunnian otti SKP-SKDL, joka yleislakon tosiasiallinen hyötyjä näyttää olleenkin, sillä jatkossa SAK hajosi - jakautui yhä enemmän.
Oliko SKP:llä 1956 muitakin tavoitteita ?
Veikko Palvo