Mikko Majander on Demarissa kommentoinut Jukka Tarkan teosta kiintoisasta näkökulmasta:
"Täysin tuoreeksi ei tutkijan otetta uskalla kehua. Suomen tapauksen kansainvälinen vertailu tapahtuu enimmäkseen juridisluontoisissa puitteissa, vaikka Tarkka tunnustaa, että Neuvostoliiton suhtautuminen vihollismaiden johtajiin oli tarkoituksenmukaisuuskysymys.
Mikä siis oli tarkoitus? Sotarikos/syyllisyyspolitiikkaa ei nivota syvällisesti siihen, mitä Stalin tavoitteli Euroopassa ja millä tavoin. Asiaa on käännelty ja väännelty kuumeisesti viimeiset parikymmentä vuotta, mutta Tarkan lähdeluetteloon ei löydy siitä maailmalta yhtä ainutta teosta.
Hän arvioi Stalinin pragmaatikoksi, jolle syyllisten ”rankaiseminen oli pääasia, siinä käytettävät menettelytavat toisarvoinen yksityiskohta”. Kuitenkin suomalaiset tuli pakottaa itse tuomitsemaan johtajansa ja nimenomaan niin, ettei se näyttäisi ulkoiselta sanelulta.
Muodolla oli väliä. Prosessista hahmottuu samankaltaista makaaberia menneisyydenhallintaa kuin 1930-luvun stalinistisista näytösoikeudenkäynneistä, ja vastaavat demonstraatiot jatkuivat myöhemmin Itä-Euroopan kansandemokratioissa.
Tarkoituksenmukaisuus Suomen kohdalla avautuu ennen muuta valvontakomission puheenjohtajan Andrei Ždanovin toimien kautta. Hän junaili maahan laajan hallitusblokin, jossa kommunistien kuului soittaa ensiviulua kuten muuallakin Neuvostoliiton etupiirissä.
Kilpailijoiden riveihin tuli lyödä railoa, marginalisoida vastustajat ja vetää hyväuskoisemmat myötäkulkijoiksi kiinteään yhteistyöhön. Prosessin pahin este oli itsenäinen sosiaalidemokratia, joka ei alistunut SKP:n vietäväksi.
Tarkan olisi toivonut analysoivan tarkemmin, kuinka nämä linjat törmäsivät sotasyyllisyyskysymyksessä. Jos siitä toivottiin välinettä vyörytykseen, tuloksena oli kommunistien oma maali. Mikään yksittäinen asia ei eristänyt heitä selvemmin potentiaalisista liittolaisistaan.
”Jos poistetaan Tanner, siitä seuraa sosiaalidemokraattien hajoaminen”, Ždanov tuumaili vielä keväällä 1945. Puoli vuotta myöhemmin hän oli tuskastuneena valmis luopumaan koko hallitusblokista, kun tannerilaisten käsissä säilynyt SDP teki kaikkensa johtajansa pelastamiseksi.
Kommunistien kynnettömyys pakotti valvontakomission puheenjohtajan rengin töihin Suomen hallituksen puolesta eli panemaan sotasyyllisyysasian raiteilleen. Tanner oli sen koetinkivi, ja pelissä suurvallan arvovalta – sekä Ždanovin oma asema Stalinin silmissä.
Tuomioista huolimatta poliittinen offensiivi talttui, eikä kenraalieverstiä nähty enää Helsingissä ennen kuin helmikuun 1947 jäähyväiskäynnillä. Sotasyyllisyyden nostattamat laineet saattoivat myös murskata Otto Ville Kuusisen unelman paluusta synnyinmaahansa.
Jukka Tarkka osaa nähdä olennaisuudet ja tekee oivaltavia yleistyksiä historian laajempiin kaariin. Sotasyyllisyyskysymyksen hän tuntee varmasti paremmin kuin kukaan, mutta seuraava kiteytys tuntuu epämääräisyydessäänkin liioittelulta:
”Suunnilleen 1970-luvun loppupuolelle asti melko yleisen päättelyn mukaan sotasyyllisiksi tuomitut olivat todella aiheuttaneet sodan, koska tämä oli todistettu oikeudessa ja sen langettamat seuraamukset kärsitty.”
En jaksa uskoa, että suomalaiset tosiuskovaisia lukuun ottamatta sisäistivät stalinistista historiapolitiikkaa. Samaan tapaan kuin talvisota pysyi mielissä pyhänä, vaikka sen sankaruudella ei julkisesti elämöity, sotasyylliset säilyivät sydämissä kansakunnan sijaiskärsijöinä.
Tarkkakin katsoo tilanteen muuttuneen 1980-luvulla nopeasti, kun ”yhä monipuolisemmaksi kehittyneeseen lähdeaineistoon perustuva rationaali päättely alkoi vaikuttaa Suomen sotahistoriaan”. Luottaisiko tutkija liiaksi järjen voimaan emotionaalisessa asiassa?
Sen sijaan yhdyn täysin Tarkan kirjansa julkistamistilaisuudessa esittämään arvioon siitä, että sotasyyllisten kunnia ei kaipaa tuomioiden oikeudellista peruutusta enempää kuin anteeksipyyntöjäkään.
Jos Neuvostoliitto väänsi väkisin historiaa ja politiikkaa juridiikan muotoon, Suomen ei ole syytä syyllistyä samaan. Vapaa ja laadukas tutkimus sekä avoin keskustelu riittävät menneisyydenhallintaan. Niin riittäisi Venäjälläkin."
http://www.demari.fi/content/view/5915/213/