Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Kuva

Saksan hyökätessä Norjaan keväällä 1940 toimittivat länsiliittoutuneet avustusretkikunnan sotatoimien kohteeksi joutuneen pohjoismaan tueksi. Liittoutuneiden evakuoidessa joukkojaan taistelujen käännyttyä tappiollisiksi jäivät muutamat sotilaat tapahtumien pyörteissä eristyksiin. Ainoa mahdollisuus pelastua saksalaiselta sotavankeudelta oli ylittää Norjan raja ja paeta Ruotsiin - tai muutamissa tapauksissa Suomeen.

Huhti- ja toukokuussa 1940 Norjassa taistellut länsiliittoutuneiden sotilasretkikunta käsitti brittien ja ranskalaisten joukkojen ohella myös prikaatinkenraali Zygmunt Bohusz-Szyszkon komentaman puolalaisen ”erillisen ylämaalaisen tarkk’ampujaprikaatin” (Samodzielna Brygada Strzelców Podhalańskich). Kenraali Władysław Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen toimesta Ranskassa perustettu viidentuhannen miehen prikaati, jonka päällystö koostui syys-lokakuussa 1939 Puolan taisteluissa kunnostautuneista ja tappion jälkeen länteen paenneista upseereista, oli muiden länsiliittoutuneiden joukkojen tavoin valmistautunut alun perin talvisodan aikana Suomen tueksi tarkoitettuun avustusretkikuntaan. Moskovan rauha teki lopun liittoutuneiden interventioaikeista Suomen ja Neuvostoliiton välisessä sodassa, mutta Saksan aloitettua hyökkäyksensä Skandinaviassa sai puolalainen prikaati lähtökäskyn Norjaan. Kohtalon oikusta muutamat prikaatin miehet ajautuivat tapahtumien pyörteissä alkuperäiseen kohdemaahansa. Osa niistä Narvikissa taistelleista puolalaisista sotilaista, jotka eivät ehättäneet paeta brittien evakuointialuksissa, siirtyi vailla muita mahdollisuuksia touko-kesäkuun 1940 aikana Suomeen suojaan voittoisilta saksalaisilta.

Varhaiskesän 1940 aikana vastaanotti maailmansodassa yhä virallisesti puolueettomana pysytellyt Suomi kolmisenkymmentä Norjasta saapunutta puolalaista sotilasta. Suomen valtioalueelle saavuttuaan puolalaiset joutuivat internoiduiksi Haagin vuoden 1907 viidennen yleissopimuksen yhdennessätoista artiklassa puolueettomille maille asetettujen velvoitteiden mukaisesti. Saksan miehityksen vuoksi oli sotilaiden palauttaminen kotimaahansa poissuljettu vaihtoehto sekä kansainvälisoikeudellisista että poliittisista syistä, joten kesäkuun aikana järjestivät suomalaiset sotilasviranomaiset puolalaisille majoituksen Paavolan pitäjän alueelta Raahen lähistöltä. Sotilasviranomaisten kirjoittamilla henkilöllisyystodistuksilla varustettujen puolalaisten sijoituksen käytännön järjestelyt lankesivat paikallisen Lotta Svärd-yhdistyksen huoleksi. Internoidut puolalaiset sotilaat asettuivat lottien ohjaamina aluksi Ruukin kylän rukoushuoneelle ja siirtyivät tammikuussa 1941 uusiin tiloihin Siikajokilaakson Metsä OY:n asuntotaloon numero neljä. Viranomaiset kokosivat leirille myös Baltian maiden kautta Suomeen saapuneita puolalaisia sotilaita, joista osa oli saapunut jo syksyllä 1939, osa puolestaan Neuvostoliiton miehitettyä Viron, Latvian ja Liettuan seuraavana vuonna.



Kuva

Ruukkiin kesällä 1940 syntynyt pienimuotoinen puolalaisten sotilaiden internointileiri ei tuottanut Suomen valtiolle käytännössä mitään kustannuksia. Leirin ylläpidon aiheuttamista menoista vastasi Puolan Suomen-suurlähetystö, joka oli sodassa kärsitystä tappiosta ja miehityksestä huolimatta jatkanut edustaja Henryk Sokolnickin johdolla toimintaansa Helsingissä vielä syksyn 1939 jälkeen. Saksalaisten diplomaattisista protesteista huolimatta suurlähettiläs Sokolnicki edusti säännöllisesti kotimaataan Suomen valtiovallan järjestämien vastaanottojen yhteydessä, merkkinä siitä että Suomi tunnusti yhä sekä Puolan valtion olemassaolon että Ranskan tappion jälkeen Lontooseen asettuneen kenraali Sikorskin johtaman Puolan pakolaishallituksen auktoriteetin de jure. Suurlähettiläs huolehti myös Ruukkiin sijoitettujen maanmiestensä hyvinvoinnista, ja Helsingin edustusto kattoi leirin kulut sen perustamisesta alkaen.

Ruukin leirin puolalaisten luottamusmiehenä toimi kapteeni Eugeniusz Tokarski, joka korkea-arvoisimpana upseerina otti vastaan edustaja Sokolnickin toimittamat raha- ja tavaralähetykset sekä suoritti paikan päällä leirin ylläpidosta aiheutuneet maksut. Miesten muonituksesta piti jatkuvasti huolta Lotta Svärd-yhdistys, joka valtiollisen poliisin raportin mukaan huolehti puolalaisten täysihoidosta kolmenkymmenen markan päivittäistä korvausta vastaan. Paikkakunnalle samoihin aikoihin sijoitetun karjalaisen siirtoväen muonitus kevään ja kesän 1940 aikana vaati jo yksinään runsaasti työtä ja varoja, mutta kolmenkymmenen internoidun puolalaisen sotilaan huolehtiminen korvausta vastaan sujuikin Paavolan lotilta lähinnä vain rutiiniluontoisena pikkuasiana mittavampien töiden ohessa. Kommunikaatio puolalaisten kanssa tapahtui saksaksi, ja tulkkina toimi opettaja Irja Kyllikki Penttilä, Lotta Svärd-yhdistyksen paikallisosaston johtaja, joka istuu oheisessa Sota-Arkistossa säilyneessä kuvassa pöydän päässä, neljäntenä vasemmalta
KuvaInternoidut puolalaiset eivät aiheuttaneet murheita viranomaisille, ja Ruukin asukkaat pitivät puolalaisia kaikin puolin hyväkäytöksisinä ja miellyttävinä ihmisinä. Nimismies Hannila antoi puolalaisista Valtiolliselle Poliisille peräti kiittävän lausunnon, jossa hän totesi ”paikallisten pitävän puolalaisista, koska nämä eivät juopottele eivätkä ahdistele naisia”. Leirillä oleskellessaan miehet keskittyivätkin paljolti työhön ja opiskeluun, ja sotilaille järjestettiin kapteeni Tokarskin toimesta luentoja sotahistoriasta sekä panssarijoukkojen ja ilmavoimien taistelutaktiikasta, siltä varalta että miehet joskus voisivat poistua leiriltä ja liittyä Puolan pakolaishallituksen Britanniassa kokoamiin joukkoihin. Lotta Svärd-järjestö suhtautui internoituihin ulkomaisiin sotilaisiin korostetun velvollisuudentuntoisesti ja vieraanvaraisesti, kohdellen näitä samalla myötämielisyydellä kuin seudulle saapunutta karjalaista siirtoväkeä. Puolalaiset palauttivat kohteliaisuuden ja järjestivät kesällä 1940 iltamat, joista saadut 980 markan tulot he luovuttivat Ruukin lotille käytettäväksi edelleen suomalaisten sotainvalidien hyväksi. Jouluna 1940 valmistivat Paavolan lotat yhdessä varustusjaostopäällikkö Hilda Laitisen sekä tätä avustaneiden Helly Dahlin ja Olga Laakon johdolla joululahjoja paitsi paikallisille sotainvalideille ja vähävaraisille reserviläisperheille, myös Ruukkiin majoitetuille puolalaisille. Lotat noudattivat puolalaisten kohdalla samaa periaatetta kuin muidenkin vastaavien ryhmien tapauksessa, ja laativat paketit kaikille niille paikkakunnalla asuville, jotka eivät voineet omaisiltaan sellaista saada. Suomalaisten ja puolalaisten sympatia oli molemminpuolista.

Raporttien mukaan puolalaiset sotilaat pysyttelivät enimmäkseen omissa oloissaan, mutta aika ajoin eristäytyneisyys myös rikkoutui. Edellä mainittujen iltamien ohella ottivat leirioloissa tekemisen puutteesta kärsineet puolalaiset innokkaasti osaa toukokuun 1941 Suomi-Ruotsi-maaottelumarssiin. Viidentoista kilometrin marssisuorituksella tuli Ruukin leirin ennätysajaksi tunti 46 minuuttia. Leirin nuorimpiin asukkeihin lukeutunut 20-vuotias Mieczysław Łucejko teki helmikuussa 1941 syystä tai toisesta vierailun Ouluun asustaen hetkellisesti ylilääkäri Väinö Edvard Nevanlinnan perheen luona; mahdollisesti vierailu liittyi Łucejkon omiin lääketieteen opintoihin, jotka sota oli keskeyttänyt. Urheilun ja opiskelun merkeissä tapahtuneen kanssakäymisen lisäksi muodostivat eräät sotilaat myös ystävyyssuhteita paikallisten nuorten suomalaisten naisten kanssa. Leirillä ollut Władysław Kohutnicki solmi ompelijattarena toimineen Irene Lappalaisen kanssa ilmeisestikin varsin läheisen suhteen, ja vielä toukokuussa 1941 matkusti 22-vuotias puolalaissotilas tapaamaan suomalaista ystävätärtään tämän muutettua Kuopioon, viipyen tämän luona joitakin päiviä.

Suomalaisten viranomaisten myöntämien passien turvin saattoivat puolalaiset matkustaa varsin vapaasti kautta maan, ja monet tekivät paikallisten lainaamilla polkupyörillä retkiä aina Raaheen asti. Kapteeni Tokarski puolestaan vieraili säännöllisesti Helsingissä lähetystön asioilla, ja raporttien mukaan myös muut leirin puolalaiset pistäytyivät aika ajoin pääkaupungissa. Lähetystön avustuksella muutamat miehistä siirtyivät jo syksyllä 1940 rajan yli Ruotsin puolelle, mistä he seuraavana keväänä muistivat Ruukin lottia kirjetervehdyksellä, kiittäen näitä vieraanvaraisuudesta. Vaikka viranomaiset katsoivatkin puolalaisten liikkeitä paljolti läpi sormien, ilmeni internoitujen keskuudessa myös pyrkimyksiä matkata suoraan Petsamon kautta länteen, mihin suomalaiset eivät suhtautuneet yhtä pragmaattisesti. Myöhäiskesällä 1940 yritti kaksi leirin puolalaista sotilasta, Władysław Maczernis ja Bolesław Dąbrowski, matkustaa ”joutilaisuuden ja ikävän valtaamina” pohjoiseen Jäämeren-tietä pitkin, mutta jäivät kiinni jo Inarissa ja joutuivat palautetuiksi Ruukin leirille. Maczernis tiedusteli Ruukin nimismiehen kautta sittemmin Inariin unohtamiaan käsineitä, joita sikäläinen vallesmanni ei ollut löytänyt. Dąbrowski puolestaan onnistui kadottamaan reissun aikana kukkaronsa, mutta sai Petsamon-tielle unohtamansa rahamassin sittemmin takaisin Suomen valtiollisen poliisin suosiollisella avustuksella.

Petsamoon pyrkineiden puolalaisten tapaus vaikutti ilmeisesti osaltaan viranomaisten marraskuussa 1940 tekemään päätökseen tehostaa puolalaisten tarkkailua. Toinen, painavampi syy oli saman syksyn aikana lisääntynyt saksalaisten joukkojen kauttakulku Pohjois-Suomessa. Päämajan valvontaosasto vaati nyt Ruukin nimismiestä rajoittamaan puolalaisten nauttimia kulkuoikeuksia, jotka olivat suomalaisten sotilasviranomaisten näkemyksen mukaan internoiduille sotilaille suhteettoman laajat. Vaatimuksen taustalla oli selvästi Saksan lisääntynyt diplomaattinen painostus. Kauttakulkusopimuksen solmimisesta lähtien olivat saksalaiset väittäneet Puolan suurlähetystön toimivan länsiliittoutuneiden vakoilukeskuksena – syytösten kohteena oli etenkin sotilasattašea, everstiluutnantti Władysław Łoś – joten vastaavien epäilysten ulottuminen myös kauttakulkureitin läheisyydessä oleskelleihin internoituihin puolalaisiin sotilaisiin oli ollut odotettavissa. Myös Suomen valtiollinen poliisi oli ilmaissut huolensa siitä, että kahden vihollismaan sotilaiden kohtaaminen saattaisi aiheuttaa ei-toivottuja järjestyshäiriöitä. Nimismies Hannila välitti puolalaisille Valpon ohjeet välttää oleskelua rautatiealueilla saksalaisten junien kauttakulun aikana, mitä puolalaiset myös tottelivat.

Kiristetty valvonta ja määräykset herättivät puolalaisissa pelkoa, että suomalaiset saattaisivat luovuttaa heidät saksalaisille. Seurauksena oli kokonaan uusien pakoyritysten sarja, ja neljä puolalaista onnistui pakenemaan leiriltä Lammassaaren kautta maaliskuussa 1941. Muutamien muiden, arkistotiedoissa mainitsemattomiksi jääneiden miesten yritys ylittää Pohjanlahti soutuveneellä päättyi traagisemmin miesten hukkuessa. Puolalaisten pyrkimykset jättää Ruukin leiri saivat ajoittain suorastaan mielikuvituksellisia ulottuvuuksia, ja sotilaat rakensivat jopa lentokoneen, joka ei kuitenkaan noussut ilmaan. Lopulta puolalaiset katsoivat parhaaksi luopua epätoivoisista yrityksistään, ilmeisesti aavistellen, että pienetkin häiriöt saattaisivat tarjota viranomaisille verukkeen luovuttaa internoidut saksalaisten huostaan. Matalampi profiili tuotti tulosta, ja valtiollisen poliisin Oulun osasto totesi keväällä 1941 sekä saksalaisten että suomalaisten sotilasviranomaisten menettäneen mielenkiintonsa leiriä kohtaan. Osasto antoi suosituksen leirin valvonnan säilyttämisestä ennallaan paikallisten poliisiviranomaisten käsissä, ja näin myös tapahtui. Kesäkuussa 1941 myönsi sisäasiainministeriö kahdellekymmenelle leirillä vielä asustaneelle puolalaiselle viralliset oleskeluluvat.

Saksan aloitettua hyökkäyksensä Neuvostoliittoa vastaan kesäkuussa 1941 lisääntyi Berliinin painostus Suomea kohtaan ratkaisevasti, ja myös Puolan Helsingin-lähetystön jatkuva toiminta kävi nyt ylivoimaiseksi. Kesäkuun 25. päivänä, kolme päivää Saksan-Neuvostoliiton sodan syttymisen jälkeen ja päivää ennen Suomen virallista liittymistä vihollisuuksiin antoi Suomen ulkoministeriö presidentti Rytin hyväksymänä määräyksen Puolan suurlähetystön evakuoinnista. Lopputulos oli, että Suomi katkaisi diplomaattiset suhteensa Puolan pakolaishallitukseen Saksan toivomuksesta, Ison-Britannian ja Yhdysvaltain vakavista varoituksista huolimatta. Seuraavan kahden päivän kuluessa suurlähettiläs Sokolnicki ja sotilasasiamies Łoś siirtyivät Tukholmaan. Seuraavien viikkojen aikana noudattivat Ruukin leirin puolalaiset esimerkkiä ja suoriutuivat oleskelulupiensa turvin vapaasti matkustaneina Tornionjoen länsirannalle. Suomalaiset viranomaiset eivät rajaloikkauksesta enää jaksaneet piitata, vaan olivat nähtävästi lähinnä vain helpottuneita päästessään eroon sotilaista, joiden jatkuva läsnäolo maassa olisi uudessa poliittisessa tilanteessa saattanut aiheuttaa vain hankaluuksia. Ruotsalaiset sijoittivat Suomesta saapuneet puolalaiset Hammarbyn internointileirille, jonka arkistot sisältävät puutteellisuudestaan huolimatta kaikki Ruukin leirin puolalaisten nimet. Enin osa on merkitty ruotsalaiselle leirille saapuneiksi 25. heinäkuuta 1941, poislukien yksi, joka on syystä tai toisesta saapunut vasta syyskuussa.

Puolalaisille sotilaille oleskelu Suomessa oli merkinnyt yhtä seisahduskohtaa kautta Euroopan ulottuneessa taipaleessa, joka oli vienyt heidät valloitetusta kotimaastaan Unkarin, Romanian ja Jugoslavian kautta Ranskaan ja Isoon-Britanniaan sekä lopulta Norjan taisteluihin. Maailmansodan pyörteiden heittelemät puolalaiset sotilaat olivat saaneet hetkellisesti puolueettomasta Suomesta lyhyen ja tervetulleen leposijan, josta he saattoivat jatkaa matkaansa eteenpäin taistellakseen vielä uudelleen isänmaansa puolesta. Muutamat Siikajokilaaksossa vuosina 1940-1941 paikallisten asukkaiden vieraanvaraisuudesta nauttineista puolalaisista sotilaista onnistuivat siirtymään myös Ruotsista edelleen länteen, ja Hammarbyn leirin asiakirjojen mukaan Albin Kozakiewicz, Bogdan Krahelski ja Władysław Czurak matkustivat Isoon-Britanniaan vuosien 1941-1942 aikana. Mahdollisesti miehet liittyivät jälleen lännessä koottuihin Puolan asevoimiin, jotka seuraavien vuosien aikana osallistuivat muun muassa Monte Cassinon, Falaisen ja Arnhemin taisteluihin.

Sodan jälkeen henkiin jääneet puolalaiset sotilaat joko palasivat tavalla tai toisella kotimaahansa tai päättivät liittoutuneiden riveissä palvelleina rintamamiehinä hankkimansa statuksen turvin pysytellä rautaesiripun länsipuolella. Ruukin leirillä oleskelleista vain yhden henkilön myöhemmät vaiheet ovat täysin varmat. Alun perin Latvian ja Viron kautta Suomeen saapunut Andrzej Bogusławski siirtyi Tornionjoen ylitse Ruotsiin kesällä 1941 ja onnistui lentämään edelleen Skotlantiin. Isoon-Britanniaan selviydyttyään Bogusławski liittyi aluksi kenraalimajuri Stanisław Maczekin puolalaisiin panssarijoukkoihin ja siirtyi sittemmin brittien salaisen palvelun ja eurooppalaisten vastarintaliikkeiden linkkinä toimineen SOE:n (Special Operations Executive) palvelukseen. Tiedustelujärjestön kuuluisuutta saaneet puolalaiset asiamiehet tunnettiin nimellä ”cichociemni”, ”synkät ja hiljaiset”, ja muiden puolalaisten agenttien tavoin myös Bogusławski palasi vielä sodan kestäessä kotimaahansa liittyäkseen neuvonantajana Puolan kotiarmeijaan (AK, Armia Krajowa). Koodinimeä ”Pancerz” käyttänyt Bogusławski otti toukokuussa 1944 osaa vastarintaoperaatioihin Lublinin alueella ansaiten Virtuti Militari-ansioristin, Puolan korkeimman sotilaallisen kunnianosoituksen. Rauhan tultua Bogusławski työskenteli radio- ja televisiotoimittajana Varsovassa ja Lublinissa, mutta jätti kotimaansa toistamiseen ja pakeni Ranskaan kenraali Wojciech Jaruzelskin julistettua sotatilan 1981. Vaiherikasta elämää viettäneen, lokakuussa 2006 kuolleen Bogusławskin kirjalliseen tuotantoon sisältyvät myös muistelmat Ruukin leirillä Suomessa vietetystä ajasta.

(Teksti on vapaasti käännetty allekirjoittaneen Tygodnik Powszechny-lehdelle kirjoittamasta ja vastikään julkaistusta artikkelista.)


Cheers,

J. J.

Tapio Onnela
Viestit: 4903
Liittynyt: 13.09.05 12:40
Viesti: Kotisivu

Re: Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Kiinnostava artikkeli. Kiitos, että julkaisit sen myös täällä!

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Tapio Onnela kirjoitti:Kiinnostava artikkeli. Kiitos, että julkaisit sen myös täällä!
Eipä mitään. Meillä taitaa olla molemmilla hiukan yksinäinen lauantai-ilta? : -)


Cheers,

J. J.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Tapio Onnela kirjoitti:Kiinnostava artikkeli. Kiitos, että julkaisit sen myös täällä!
Samaa mieltä.

Onko tietoa, jäikö puolalalsten jäljiltä lapsia Suomeen, kun sentään matkailivat noinkin laajasti?

Näkyy nimittäin Kansallisarkisto pyytävän tietoa laajemmin kuin vain saksalaisten lapsista, myös vapaaehtoisten, sotavankien ja valvontakomission jäsenten lapset ovat päässeet tutkimushankkeeseen mukaan.

Jussi Jalonen
Viestit: 902
Liittynyt: 29.05.07 11:18
Paikkakunta: Pyynikki

Re: Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Emma-Liisa kirjoitti:Onko tietoa, jäikö puolalalsten jäljiltä lapsia Suomeen, kun sentään matkailivat noinkin laajasti?
Moinen ei tullut arkistoista vastaan, vaikka eihän se tietysti mahdotonta ole. Toisaalta pitää muistaa, että tässä oli kyse vain muutamasta tusinasta miehestä. Seuraava analyysi menee nyt lisääntymiseen liittyvän aspektinsa puolesta kenties väkisinkin hiukan karkeasävyiseksi, mutta muistetaan nyt sekin, että arvioiden mukaanhan pariltakymmeneltätuhannelta neuvostosotavangilta jäi tähän maahan vain muutama sata lasta ja vastaavasti kahdeltasadaltatuhannelta saksalaiselta sotilaalta vain parituhatta.

Kuinka monta jälkeläistä kolmisenkymmentä puolalaista olisi noilla samaisilla kaksisataa-yksi ja sata-yksi-suhdeluvuilla realistisesti kyennyt tuottamaan? Puolalaisilla olisi siis pitänyt käydä suhteellisesti ottaen todella hyvä flaksi suomalaisten naisten kanssa, ellei sitten Siikajokilaakso ole kiellettyjä intohimoja poikkeuksellisen voimakkaasti stimuloiva ympäristö, mikä on toki mahdollista sekin.
Emma-Liisa kirjoitti: Näkyy nimittäin Kansallisarkisto pyytävän tietoa laajemmin kuin vain saksalaisten lapsista, myös vapaaehtoisten, sotavankien ja valvontakomission jäsenten lapset ovat päässeet tutkimushankkeeseen mukaan.
Huomasin, että pyyntö on tosiaan lähetetty. Tavallaan siinä liikutaan omasta mielestäni väkisinkin jo konventionaalisen historiantutkimuksen rajoilla. Ymmärrän tietysti, että lasten kokemusten kartoittaminen on tärkeää tiedon itsensä vuoksi, ja kertoo paljon paitsi kotimaastamme ja silloisista asenteista, myös mahdollisesti suhtautumisesta samankaltaisen taustan omaaviin nuoriin tänä päivänä. Mutta toisaalta olen sen verran vanhanaikainen, että tiedostan myös yksityisyyden ja yksityiselämän merkityksen. Tietysti, jos joku haluaa kertoa, niin mikäs siinä.

Mitä tulee seksisuhteisiin yleensä, niin edesmennyt Touko Laaksonen, alias Tom of Finland on aikoinaan kertonut reippaista ja äärimmäisen nautinnollisista miehisistä edesottamuksistaan paitsi saksalaisten, myös valvontakomission mukana tulleiden keskiaasialaisten sotamiesten seurassa.


Cheers,

J. J.

Emma-Liisa
Viestit: 4991
Liittynyt: 30.01.07 17:25

Re: Valkea kotka, pohjoinen lintuhäkki; Ruukin leirin puolalaiset, 1940-1941

Jussi Jalonen kirjoitti:
Emma-Liisa kirjoitti: Näkyy nimittäin Kansallisarkisto pyytävän tietoa laajemmin kuin vain saksalaisten lapsista, myös vapaaehtoisten, sotavankien ja valvontakomission jäsenten lapset ovat päässeet tutkimushankkeeseen mukaan.
Huomasin, että pyyntö on tosiaan lähetetty. Tavallaan siinä liikutaan omasta mielestäni väkisinkin jo konventionaalisen historiantutkimuksen rajoilla. Ymmärrän tietysti, että lasten kokemusten kartoittaminen on tärkeää tiedon itsensä vuoksi, ja kertoo paljon paitsi kotimaastamme ja silloisista asenteista, myös mahdollisesti suhtautumisesta samankaltaisen taustan omaaviin nuoriin tänä päivänä. Mutta toisaalta olen sen verran vanhanaikainen, että tiedostan myös yksityisyyden ja yksityiselämän merkityksen. Tietysti, jos joku haluaa kertoa, niin mikäs siinä.
Aihe tuntui minustakin hiukan oudolta Kansallisarkistolle, luontuisi paremmin Suomalasien kirjallisuuden seuralle. Haetaan yksityisiä muistoja, esim. albumeja.

Toisaalta oli helpottavaakin, että ei pyritä laskemaan noiden lasten lukumäärää, saati luetteloimaan heitä. Sota- ja siviilivankien suhteen asia oli toinen, hehän olivat valtion vastuulla.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”