nylander kirjoitti:Emma-Liisa kirjoitti:Mielestäni Antti Tuurin Ikitie on kirjallisesti paljon ansiokkaampi teos kuin Linturin. Aiheena muilutus ja suomalaisten tuho itä-Karjalassa. Uskottavuuden tuntu ihan toista luokkaa kuin Tervon Troikan Neuvosto-Venäjän kuvauksissa.
Mielestä Tuurin
Ikitienkin uskottavuus pettää ratkaisevissa kohdin: kun Stalinin terrori iskee suomalaisiin immigrantteihin, Tuuri mm. lavastaa kohtauksen, jossa bolsevikkisotilas murskaa noin vain Suomesta muilutetun päähenkilön Aunuksessa syntyneen lapsen kallon. Isän vankimatka kohti vankilaa ja odotettavissa olevaa teloitusta jatkuu mieli ihmeen tyynenä, ikään kuin muina miehinä perheen tuhosta huolimatta. (Syynä tosin voi olla myös Tuurin pysyvä tavaramerkki: lyhyt, toteavan hakkaava ja "behavioristisen tunteeton" lause, jonka tyyppistä prof. Jukka Kemppinen aikoinaan, silloin kuin Veijo Meri vielä kirjoitti, ylisti minulle käsittämättömästi "mestarin merkiksi".)
Kohtaus on mielestäni hyvin kirjoiiettu. Se tulee täysin yllättäen (vaikka pidätykset tietenkään eivät), ja siitä puuttuu täysin sokeeraamisen halua ja sentimentaalisuus, joka pilaa vastaavan kohtauksen Tervon
Troikassa.
Traumateoria käsittääkseni sanoo, että yhtäkkisen sokin kokeneella ihmisellä tunteet koteloituvat, koska hän ei kerta kaikkiaan jaksa niitä tuntea.
Kirjallisella tasolla niitä ei jälkikäteen "tarvita, koska päähenkilön tunteet ko. kohtauksessa käyvät ilmi hänen käytöksestään ja eikös siinä on myös Pieta-symboli. Tämän jälkeen lukija ikään kuin tuntee päähenkilön "puolesta", mikä juuri on taiteen tarkoitus.
Koko kirja tasolla kannattaa tarkkailla maisemankuvausta. Tärkeissä kohdissa (nuotiolla kun päähenkilö on saapunut NL:oon, sillalla matkalla Hopean kolhoosiin, paluu Suomeen) se ilmaisee päähenkilön tunteet.
nylander kirjoitti: Suunnattoman paljon tärkeämpää kuin sekaannukset jossain pikku päivämäärissä kuten opiskeltiinko 1.9.1944 jo rauhan oloissa olisi saada selville, olivatko esim. kuvatun kaltaiset, lapsiinkinkin kohdistuvat julmuudet tyypillisiä edes Stalinin terrorille. Tällaisten episodien käyttä, sanoisiko eräänlaiset ideologiset hyperbolat, ovat tietenkin omiaan luomaan lukijassa voimakkaita asenteita, mikä niiden tarkoituskin varmaan on. Sofi Oksanen on tällä alalla mielestäni ylittämätön mestari. Luin äskettäin emeritusprofessori Tauno Tiusasen pienen kirjan Narutettu sukupolvi. Suomettumisen ilot ja murheet . (Kustantajana mikäpäs muu kuin Edita!) Tiusasen kirja oli minulle sisällöllisesti täysin sekavaa ja tyhjää räksytystä, mutta huomiota kiinnitti, että suomalaisiksi "objektiivisiksi" sankareikseen hän nosti professorien Esko Salminen ja Timo Vihavainen ohella juuri Sofi Oksasen. Kuitenkin Pekka Kauppalan uutta tutkimusta Paluu vankileirien teille lukiessani mieleeni nousi kysymysmerkki, joka kohdistui juuri Oksasen ylistettyihin raakuusnarraatioihin.
Kirjallisuus ei kuvaa "tyypillistä" vaan "mahdollista". Kysehän on sisällissodan kaltaisesta tilanteesta, tosin niin ettei toisella puolella ollut aseita. Ei siinä eroteltu naisia ja lapsia. ”Karkurin” saa ampua ja siitä vielä palkitaan.
Ei naisia ja lapsia kohdeltu mitenkään helläkätisesti kulakkeja karkotettaessa ja Ukrainan nälänhädän aikana.
Jos on lukenut Tuurin Kylmien kyytimiehen ja Surmanpellon, on vaikea epäillä häntä ideologisista tarkoitusperistä. Edellisessä (joka kuvaa Jussi Ketolaa vuonna 1918 ruumiskuskina Tampereella) kauhein pahuuden ilmentymä on viattoman hevosen ampuminen ihan ilman syytä. Ampuja esitetään suorastaan paholaiseksi.
Toinen asia on, että joku voi tietenkin ottaa asiat ideologisesti vähättelemällä lapualaisten yksityisterroria, kun NL:n valtioterrori oli massiivista. Mutta se ei ole Tuurin syy. Hänelle kaikenlainen väkivalta on selvästi vastenmielistä.
Oksasen Puhdistus ei ole realistinen, vaan symbolinen teos. Häntä voisi verrata Durasiin, joka kuvaa siirtomaita rakkaus- ja seksisuhteiden kautta.