Kaisa Kylakoski
Viestit: 591
Liittynyt: 01.12.05 07:46
Paikkakunta: Helsinki
Viesti: Kotisivu

Väitös: Saamelaiset elävinä esiteltävinä


Norjan Tromsøn yliopistossa tarkastetaan 2.12.2011 Cathrine Baglon väitöskirja På ville veger? Levende utstillinger av samer i Europa og Amerika. Se käsittelee 1800-luvun ja 1900-luvun alun käytäntöä kuljettaa saamelaisia eläviksi näyttelyesineiksi Eurooppaan. Tämän kokivat Baglon mukaan noin 400 saamelaista Norjasta, Ruotsista ja Suomesta. Suomesta ensimmäinen ryhmä lähti vasta vuonna 1910, heidän kohteensa oli Saksa. (väitöskirjan sivut 135-137)

Tiivistelmä englanniksi:
During the nineteenth century new practices for the representation of otherness were established. A significant manifestation was the living exhibitions of Sami and other native peoples at “urban stages” in Europe and America. These exhibitions have usually been perceived as the western world’s staging of primitivity and race within hegemonic discourses based on exploitation and repression. In particular the exhibitions in zoological gardens have been considered instrumental in this respect. Although this dominant interpretation has provided important insight into how stereotypical features of cultural difference was normalized and naturalized, it has also seriously obscured the exhibitions own historicity and, in particular, the agency of the exhibited people themselves. In my dissertation I challenge this a priori victimizing approach to the living exhibitions. Through a detailed study of the Sámi participants and their exhibitors a far more nuanced picture of motivations, experiences and power relations emerges, also providing a richer account of the exhibitions’ own ethnography.

tilappal
Viestit: 1
Liittynyt: 14.12.11 19:10

Re: Väitös: Saamelaiset elävinä esiteltävinä

Hei! :roll:

Mielenkiintoinen väitöskirja. Norjanpuolella saamelaisuus on Saamentutkimuksen syke-seminaarissa Ulla Aikio-Puoskarin mukaan radikaalimpaa kuin esimerkiksi Suomessa. Minua kiinnostaa tuossa ilmiössä saamelaisten oma rooli eli ne motivaatiot, jotka saivat saamelaiset osallistumaan näihin elämysmatkoihin.

Historiallisestihan tuo ajanjakso oli modernisaation esiinmarssia Suomeen ja saamenmaahan. Näiden matkojen kulttuurinen merkitys saamelaiskulttuurille tänä päivänä lienee saamentutkijoiden arvioitavana. Veli-Pekka Lehtola ja Jorma Lehtola ovatkin ansiokkaasti näitä teemoja kriittinen pilke silmäkulmassa käsitelleet.

Itse saamelaisalueella kasvaneena ja ilmiötä tässä ajassa arvioivana, olen huomannut näiden elämysmatkailusukujen jälkeläisten olevan aktiivisia matkailuelinkeinojen toimijoita, perinteensiirtäjiä, duoddji-daiddji-ihmisiä.

Kolonilisaation purkautumisen jälkeen modernin ajan siirtyessä post-moderniin, saamelaisten assimilaatiopaine on kääntynyt pohjoisessa saamelaisuuden revitalisaation suuntaan, mutta moderni aika on alkuperäiskulttuuria sisältäpäin muuttava ilmiö, jossa perinteinen kulttuuri kamppailee toisenlaisen ihmis-yhteiskunta-maailmankäsitysten, globalisaation ja jälkiteollisen ajan paineissa.
Elinkeinot, luontosuhde, kulttuuriset arvot ja etiikka ovat muutospaineissa.

Citysaamelainen pohtii akateemiselta pohjalta näitä 1900-luvun alun identiteetti-kysymyksiä tässä ajassa. Ihminen on käynyt sen jälkeen kuussa ja telesskoopit ja sateliitit muuttavat käsitystämme maailmankaikkeudesta ja omasta asemastamme osana sitä. Citysaamelainen on saman globaalikulttuurin kuluttajana, toimijana ja tutkijana, kuin muutkin etniset ryhmät, osana ihmiskuntaa.

Siitä huolimatta tämä väitöskirja on mielenkiintoista luettavaa, koska se määrittää sitä ihmiskuvan ja kulttuurin muutosta, johon nämäkin elämysmatkat ovat osaltaan vaikuttaneeet. Suosittelen siis lukemaan väitöskirjan ja kommentoimaan teemaa.
Omalla kohdallani saamenkulttuuriviikko Milanossa 1986 Laitin Petterin , Aikion Niiles-Jounin (Kaapin-Jouni Aikion veljen-poika) ja Riitan (os.Näkkäläjärvi) kanssa, oli toisenlainen elämys. Menimme sinne itse omaehtoisesti ja koimme retken kulttuurisen vuorovaikutuksen kannalta, jossa itse opimme yhtä paljon kuin italialaiset meidän kulttuuristamme.

Olimme erikoisuus Milanossa ja Erbassa, mutta emme kokeneet olevamme alempitasoisia ihmisinä ja emme ensinkään näyttelyesineitä. Toki kulttuuritarinamme jälkeen yleisö ihmetteli, että mikä teatteriporukka olemme ja kauanko olemme esitystämme harjoitelleet. Vastailimme, että "esityksemme" oli "liveä tositeatteria" eli käsityöperinne, josta kerroimme ja näytimme on arkikulttuurista nousevaa, joiku on elävää nykykulttuuria, joka jatkuu sukupolvelta toiselle jne. Perinne ja nykyaika löi niissä tilaisuuksissa kättä toisilleen.

Petterin korvakotaa Milanolaiseen puistoon pystyttäessämme huomasimme kulttuurieroja; Nilsun ja Petterin lähtiessä kirveen kanssa kotaruoteita (-kotakeppejä) katkaisemaan, paikalliset varoittivat, että pienemmällä rangaistuksella pääsee, jos tappaa ihmisen, kuin katkaisee puun puistosta! Niinpä ratkaisimme tämän pulman noutamalla, inarilaisella luovuudella höystettynä, kotakepit ja polttopuut kaupungin toiselta laidalta "puukaupasta", jonne ne oli tuotettu Itävallasta.

Muistona tästä elämysmatkastamme meillä on perinteinen Erbalainen ystävyyden malja Inarissa Laitin Petterin Samekki-käsityöpajan ullakolla. Olemme muokanneet tuosta italialaisesta perinteestä omaa inarilaista perinnettä ystäväpiirissämme, tekemällä oman sekoituksen italialaisten perinnejuomasta, jota tästä maljasta juodaan seremoniallisesti. Juomamme salaisessa reseptissä eräs keskeinen ainesosa on väinönputki eli ruttojuuri, jolla muinoin parannettiin mm. ruttoa Italiassa ja keski-Euroopassa 1400-luvulla.

Kulttuurien täytyy siis hengittää ajassaan, aikansa ja muuttua sen mukana. Perinteistä osa häipyy menneisyyteen, osa säilyttää asemansa ja osa uusiutuu kokonaan. Näin suomalisuuden ja saamelaisuuden kohdallakin käynee.

Timo-Jussa Lappalainen :idea:

Palaa sivulle “Uudet historia-aiheiset mediat”