Sinun "tunnettu tosiasiasi" on tuntematon uudelle Venäläisen kirjallisuuden historialle, (2011) jossa Kirsti Ekman kirjoittaa (s. 549) "Neuvostoliitossa puhe sodasta oli puhetta voitosta. Traumoja eikä yksilön käsrsimystä ei käsitelty julkisuudessa eikä niitä fiktiossakaan korostettu."Panu Höglund kirjoitti: Sotaromaaneilla on myös tiettyä emansipatorista potentiaalia. Neuvostoliiton kirjallisuudenhistoriassa on tunnettu tosiasia, että Stalinin kuoltua kirjallisuuselämää olivat liberalisoimassa juuri sotaromaanit. Sotaromaanista ei tule hyvää, ellei siinä ole sellainen mahdollisuus, että oma puoli häviää, ja ellei siinä kuole viattomia oman puolen siviilejä - vihollisesta pitää rakentaa oikeasti pelottava, uhkaava ja hirveä, jotta oman puolen sankarit näyttäisivät oikeilta sankareilta. Stalinin aikaisen propagandahötön tilalle Neuvostoliitossa saatiin oikeaa kirjallisuutta juuri sotakirjallisuuden johdolla.
Tuota noin, hän ei sitten mainitse Bondarevia, Baklanovia eikä Bykauta?Emma-Liisa kirjoitti:Sinun "tunnettu tosiasiasi" on tuntematon uudelle Venäläisen kirjallisuuden historialle, (2011) jossa Kirsti Ekman kirjoittaa (s. 549) "Neuvostoliitossa puhe sodasta oli puhetta voitosta. Traumoja eikä yksilön käsrsimystä ei käsitelty julkisuudessa eikä niitä fiktiossakaan korostettu."Panu Höglund kirjoitti: Sotaromaaneilla on myös tiettyä emansipatorista potentiaalia. Neuvostoliiton kirjallisuudenhistoriassa on tunnettu tosiasia, että Stalinin kuoltua kirjallisuuselämää olivat liberalisoimassa juuri sotaromaanit. Sotaromaanista ei tule hyvää, ellei siinä ole sellainen mahdollisuus, että oma puoli häviää, ja ellei siinä kuole viattomia oman puolen siviilejä - vihollisesta pitää rakentaa oikeasti pelottava, uhkaava ja hirveä, jotta oman puolen sankarit näyttäisivät oikeilta sankareilta. Stalinin aikaisen propagandahötön tilalle Neuvostoliitossa saatiin oikeaa kirjallisuutta juuri sotakirjallisuuden johdolla.
Suojasään merkkiteosten joukossa Ekman mainitsee vain yhden sotaa k'äsittelevän teoksen, Mihail Solohovin Erään ihmiskohtalon, joka käsitteli sotavankeutta.
Juu, Kirsti Ekonen mainitsee kaksi edellistä "luutnanttikirjailijaa", mutta vain Nekrasovin (Stalingradin juoksuhaudoista) seuraajina.Panu Höglund kirjoitti: Tuota noin, hän ei sitten mainitse Bondarevia, Baklanovia eikä Bykauta?
Emma-Liisa kirjoitti:Tuota noin, hän ei sitten mainitse Bondarevia, Baklanovia eikä Bykauta?Panu Höglund kirjoitti:
...joka kirjoitettiin alun perin viisikymmenluvun lopulla, sen "uuden, rehellisen sotaromaanin" nousun inspiroimana.Juu, Kirsti Ekonen mainitsee kaksi edellistä "luutnanttikirjailijaa", mutta vain Nekrasovin (Stalingradin juoksuhaudoista) seuraajina.
Jos ajatellaan emansipatorista sotaromaania, niin se on tietysti Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo (1980), joskin sitä ei julkaistu NL:ssa ennen kuin 1988.
Syy ei ollut kirjoittajan, minulle on tullut painovirhe: 1960.Panu Höglund kirjoitti:Emma-Liisa kirjoitti:Tuota noin, hän ei sitten mainitse Bondarevia, Baklanovia eikä Bykauta?Panu Höglund kirjoitti:...joka kirjoitettiin alun perin viisikymmenluvun lopulla, sen "uuden, rehellisen sotaromaanin" nousun inspiroimana.Juu, Kirsti Ekonen mainitsee kaksi edellistä "luutnanttikirjailijaa", mutta vain Nekrasovin (Stalingradin juoksuhaudoista) seuraajina.
Jos ajatellaan emansipatorista sotaromaania, niin se on tietysti Vasili Grossmanin Elämä ja kohtalo (1980), joskin sitä ei julkaistu NL:ssa ennen kuin 1988.
Kiitos kun muistutit miksi suomenkielisiin "tietokirjoihin" ei edelleenkään kannata koskea pitkällä tikullakaan.
Luulenpa, etten ota vastaan romaanien tulkintaohjeita ihmisiltä, joita en tunne nimeltä. Enköhän minä - kaikella kunnioituksella - ole venäjänkielisen kirjallisuuden virtauksista paremmin perillä kuin sinä.Emma-Liisa kirjoitti:
Et ole laimkaan ymmärtänyt Grossmanin romaania, jos katsot sen insipiroijiksi saman aiheen eli sotaromaanit. Keskeistähän siinä on syvärakenteen tasolla aivan sama kuin Pasternakin Zhivagossa ja Solzhenitsynin teoksissa.
Lasse Laaksonen totesi uusimmassa teoksessaan, että historiallisten henkilöiden tekemisten tai tekemättä jättämisten arvostelu myöhempien aikojen tietojen perusteella on amatöörimäisyyttä, joka ei kuulu tieteelliseen historiantutkimukseen. Kun vaikkapa Paasikiven päiväkirjojen perusteella voi sanoa, että juutalaiset ja heidän kohtalonsa oli aikalaisten katsannossa mitätön sivuseikka, niin miksi hitossa Suomen rintamalle sijoittuvan romaanin pitäisi käsitellä aihetta holokausti-miljardibisneksen tyyliin?Emma-Liisa kirjoitti:Ja maailma pyöri täysin Suomen ympärillä: kirjailija oli kuin täysin tietämätön siitä, että parhaillaan oli menossa holokausti.
Eipä kannata puhua aikalaisista yleensä. Samalla perusteella ei Stalinin kauttakaan saisi käsitellä muuta kuin Stalinin näkökulmasta ja esimerkiksi Solzhenitsynin Vankileirien saaristo olisi "väärin kirjoitettu".Trilisser kirjoitti:Lasse Laaksonen totesi uusimmassa teoksessaan, että historiallisten henkilöiden tekemisten tai tekemättä jättämisten arvostelu myöhempien aikojen tietojen perusteella on amatöörimäisyyttä, joka ei kuulu tieteelliseen historiantutkimukseen. Kun vaikkapa Paasikiven päiväkirjojen perusteella voi sanoa, että juutalaiset ja heidän kohtalonsa oli aikalaisten katsannossa mitätön sivuseikka, niin miksi hitossa Suomen rintamalle sijoittuvan romaanin pitäisi käsitellä aihetta holokausti-miljardibisneksen tyyliin?Emma-Liisa kirjoitti:Ja maailma pyöri täysin Suomen ympärillä: kirjailija oli kuin täysin tietämätön siitä, että parhaillaan oli menossa holokausti.
Moralisointi ei ole sama kuin moraali. Kaikilla ihmisillä on jonkinlainen moraali, oli se sitten alistumista johtajan käskyihin tai omantunnon seuraamista.Trilisser kirjoitti: Saa Stalinin kautta tarkastella muittenkin näkökulmasta, mutta pitää pitäytyä aikalaisissa ja pidättäytyä moralisoinnista. Laaksonen toteaa senkin, että "arvottavat adjektiivit" eivät kuulu tieteelliseen historiankirjoittamiseen.
Ai nationalistinen historiankirjoitus ei ole politisoitu? Eikä "maanpettureiden" tuomitseminen ole moraalinen kannanotto?Trilisser kirjoitti: Mikäli historioitsija rupeaa moraalisten tuomioiden jakajaksi, muuttuu historiankirjoitus raastuvanoikeudeksi, ja kuten Klingekin on todennut, se ei ole historiankirjoituksen tehtävä. Ja ennen kaikkea, kuka määrittää "hyväksyttävän" moraalin? On aivan selvää, että vaikkapa Emma-Liisan ja Mahmoud Ahmadinejadin moraalinäkemykset poikkeavat toisistaan radikaalisti. Millä oikeudella toinen julistaisi oman moraalinsa toisen moraalia paremmaksi? Tällä hetkellä "läntisen arvomaailman" edustajat ovat kohottaneet itsensä toisten yläpuolelle, aivan kuin heidän arvomaailmansa olisi se lopullinen ja ylivertainen, ja samalla heidän näennäinen suvaitsevaisuutensa paljastuu aidon suvaitsevaisuuden (aito suvaitsevainen hyväksyy omasta kultturistaan poikkeavan kulttuurin sellaisenaan, yrittämättä vesittää sitä) irvikuvaksi. Samalla historiankirjoitus politisoituu.