Enpä ole tuollaisesta laista ikinä kuullut, joten vaikea mennä etsimäänkään. Suomen Sukututkimuseuran sivuilla on muuten laaja kokoelma sukunimiä koskevia artikkeleita, siis osoitteessa
http://www.genealogia.fi/ ja siitä sitten vasemman laidan valikossa kohta "henkilönnimet".
Lähimpänä valtiollista nimipolitiikkaa ovat sotilasnimet: sotilaat saivat riviin joutuessaan säännöllisesti ruotsinkielisiä sukunimiä (Tapper, Glad, Lind, Lindblad, Lindholm, Lindgren, Gren, kirjurin mielenjohteiden mukaan). Kaupunkien porvarit ottivat etenkin Länsi-Suomessa itselleen ruotsinkielisiä sukunimiä ainakin 1700-luvulta lähtien, jos kohta vielä 1800-luvun alussa Oulussa ja Viipurissa oli muutama varakas kauppiassuku, joilla oli suomenkieliset sukunimet (Oulusa esim. Niska). Kyse ei siis ollut valtiolisesta politiikasta.
Itä-Suomessa talonpojilla oli vanhastaan omat sukunimensä, savolaisilla tyypillisesti ne kuuluisat -nen -päätteiset, kuten Korhonen, Kettunen, Pennanen, Tiihonen jne. Eräs syy näille sukunimille oli kruunun verotus: kun kaskeajat vaihtoivat asuinpaikkaa aina aika ajoin, ei talonnimestä ollut paljon apua verokirjanpidossa. Mielenkiintoinen piirre on, että naiset eivät naimisiinmennessään ollenkaan välttämättä ottaneet miehensä nimeä, vaan pitivät omansa. Se oma nimi oli taas usein -tar -päätteinen: Korhotar, Pennatar jne. Suomen Karjalassa oli paljon muitakin kuin -nen -päätteisiä nimiä.
Muualla Suomessa ei talonpojilla ollut vanhastaan sukunimiä, vaan isännimi ja talonnimi riittivät: Juhani Juhaninpoika Jukola, Toukolan kylästä. Myös maaseudun käsityöläisillä oli sukunimet, ja ne olivat tyypillisesti ruotsinkielisiä tai ainakin jotain sen tai latinan tapaista: Lindström, Helenius jne. Sitten vielä 1800-luvulla moni lounaissuomalainen talonpoikakin alkoi käyttää ruotsinkielistä sukunimeä, kuten vaikkapa Volter Kilven romaaneista käy ilmi: kustavilaisilla surtalonpojillaja retareilla on kaikilla ruotsinkieliset sukunimet, vaikka arkipuheessa he kulkevatkin talojensa nimillä: Pukkila, Alastalo jne.
Oppineilla oli vielä omat, ruotsin- tai latinakieliset (joskus kreikkaa, saksaa tai jopa hepreaa) nimensä ja aatelistolla omat, komeat nimensä. Ja toki kaupungeissa oli riikinruotsalaisia, saksalaisia ja venäläisiä porvareita omine nimineen. Ruotsinkielisillä alueilla nimikäytäntö lienee ollut samanlainen kuin muuallakin Länsi-Suomessa.
Ylipäätään mitään kummempaa ruotsalaistamista ei Suomen alueella koskaan ollut. Virkakieli oli toki ruotsi ja koulujen kieli 1700-luvulla samoin (sitä ennen latina), mutta koulujahan kävi vain pieni osa väestöstä, joten sen vaikutus jäi lähinnä ylempien säätyjen ruotsinkielistymiseen. Ja herrasväki osasi kyllä suomenkielisillä alueilla suomeakin, eiväthän he muuten olisi pystyneet edes komentamaan piikojaan, saatika sitten hoitamaan virkojaan. Tavallisen rahvaan ruotsalaistamiseen ei koskaan pyritty.
Bobrikovin ja muiden pyrkimyksenä oli tosiaan venäläistäminen, mutta tulokset jäivät varsin laihoiksi: venäjästä tuli oppikouluissa pakollinen kieli (suomen, ruotsin ja muiden ohella) ja venäjän osuus virkakoneiston toiminnassa lisääntyi, mutta siihen se sitten jäikin.