Risto Pulkkinen kirjoitti Markku Hyrkkäsen Aatehistorian mieli –kirjaa koskevassa arvostelussaan:
“Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että mitään todellista (ainakaan) henkilöhistoriallista ymmärrystä ei voida saavuttaa, jos psykohistorialliset seikat sivuutetaan. Todellisen biografian ja oikeastaan minkä tahansa todellisen historiallisen tutkimuksen tulisi aina olla myös psykodynaamis-aatehistoriallinen tutkimus.”
Tällä Pulkkinen halusi kritisoida Hyrkkäsen kirjasta puuttuvaa psykobiografian käsittelyä. Haluan kommentoida asiaa omasta näkökulmastani. En kuitenkaan tee sitä sen vuoksi, että Hyrkkänen on ollut väitöskirjani ohjaaja, vaan koska väitöskirjani kohdehenkilön – Otto Bauerin – ympärillä on käyty tähän liittyvää keskustelua aika paljonkin. Esimerkkini mielestäni osoittaa psykobiografisen tulkinnan ongelmallisuuden, ja että sellaisella tulkinnalla voi olla laajempiakin historiantulkintaan liittyviä seurauksia.
Käsittelin väitöskirjassani (2003) Kohti modernia politiikkaa Itävallassa Otto Bauerin parlamenttistrategian muotoutumista vuosina 1907-1923. Olen siinä halunnut tulkita Bauerin poliittista filosofiaa laajemminkin, ja nimenomaan kritisoiden aikaisempaa psykohistorian tukemaa selitysmallia, jonka mukaan Bauerin ja Itävallan sosialistien politiikkaa ensimmäisen maailmansodan jälkeen leimasi (epäonnistunut) ”tasapainoilu” marxilaisen vallankumouksellisuuden ja reformistisen käytännönpolitiikan välissä. Tällaisen tulkinnan mukaan austromarxistit olivat jokseenkin kykenemättömiä tekemään asianmukaisia poliittisia ratkaisuja: he eivät kyenneet yhteistyöhön porvarillisen osapuolen kanssa parlamentaarisessa toiminnassaan, eivätkä he toisaalta kyenneet riittävästi reagoimaan austrofasismin ja äärioikeiston haasteeseen 1930-luvulla. Tästä seurasi tämän tulkintalinjan mukaan Itävallan demokratian toimintakyvyttömyys ja lopulta sen alasajo.
Psykohistoriallisessa selitystavassa austromarxismin (ja Itävallan demokratian) ongelmat palautetaan Bauerin henkilökohtaisiksi ongelmiksi. Bauerilla, joka vastasi pitkälti sosiaalidemokraattisen puolueen linjasta maailmansotien välissä, oli taipumus niin venyviin selityksiin, että ne käytännössä estivät asianmukaisten poliittisten johtopäätösten teon puolueessa. Psykobiografisen tulkinnan mukaan Bauer ”käytti ylivoimaista älyllistä kapasiteettiaan välttääkseen tekemästä päätöksiä”. Hänen ”emotionaalinen kantansa” oli passiivinen odottelu.
Bauerin ”kyvyttömyys” oli kyvyttömyyttä asettua joko vallankumouksellisen kommunismin tai reformistisen sosiaalidemokratian kannalle. Kuitenkin tällainen lähtökohta on vähintäänkin kyseenalainen, jos sitä tarkastellaan Bauerin kirjoitusten eli käsitysten valossa. ”Vallankumouslinja” olisi merkinnyt rohkeampaa asennetta väkivallan käyttöön ja ”reformismi” taas käytännöllisempää tarttumista parlamentaariseen työhön. Vallankumous ymmärretään tällöin lähinnä aseiden kalisteluksi ja reformismi järkeväksi arkipolitiikaksi. Kuitenkin Bauerin kysymyksenasetteluista johdonmukaisesti voi lukea, että hän ei tulkinnut asioita tällaisen kaavan mukaan. Hänelle esimerkiksi arkinen valiokuntatyö parlamentissa saattoi olla juuri vallankumouksellista työtä. Hän vieläpä systemaattisesti perusteli tätä yhteyttä.
Bauer ei ymmärtänyt vallankumousta ja reformia samalla lailla vastakkaisina kuin yleensä on ollut tapana. Hänen kysymyksensä ja lähtökohtansa olivat toiset: hän halusi nimenomaan käydä keskustelua tästä suhteesta. Hän loi vaihtoehtoista toimintatapaa, joka on helposti luettavissa hänen teksteistään. Valitettavasti psykologisoiva ja jälkiviisas (Itävallan demokratian tappiosta ammentava) selitystapa on varsin onnistuneesti väistänyt sen, mikä Bauerille itselleen oli olennaista – ja konstruoinut sen tilalle ikään kuin historiallisen tappion tendenssin, joka voidaan löytää olettamalla (pystymättä asiaa juurikaan dokumentoimaan), että Bauer oli luonteeltaan passiivinen odottelija ja tulkitsemalla (väärin yleistäen) vallankumouksellisuus parlamentaarisen toiminnan vaihtoehdoksi ja vastakohdaksi.
Kantani on omaan tutkimusaiheeseeni perustaen, että aatehistoriallisen selittämisen pitäisi pikemminkin välttää psykologista, motiiveista lähtevää tulkintaa ja tehdä hajurakoa psykohistoriaan. Oman kokemukseni mukaan psykologinen tulkinta johtaa helposti siihen, että historiallisia tekstejä luetaan, kulunutta sanontaa käyttääkseni, kuin piru raamattua. Pahimmassa tapauksessa psykologisointi johtaa varsinaisen historiallisen ongelman sivuuttamiseen. En pitäisi vähäpätöisenä historiallisen selittämisen pinnallistumisen vaaraakaan, koska varmaa on, että psykohistoria kyllä "myy".