Historia-alan kvantitatiiviset tosiseikat

[Derkku]

Pahoittelen, mikäli asianäkökulma on tullut esille.

Nähdäkseni historia-alan nykyinen tila, hyvine ja huonoine puolineen, perustuu pitkälti rahoitustilanteeseen ja koulutusmääriin. Mikrotasolla historia-alan ammattilaisen ammatillisen uran ratkaisee yksilön kyvyt, ominaisuudet sekä sattuma, mutta makrotason vaikutuksia yksilöön lienee turha aliarvioida.

Perustutkintotasolla suurelle yleisölle tunnetuin työllistymismahdollisuus lienee yläkoulun ja lukion opettajuus. Muina työllistymismahdollisuuksina mm. HOL:n "Historia työelämässä" sivustolla mainitaan virkamiesura (viranhaltijaura), yrittäjyys, toimittajaura, kirjastoala sekä yliopiston hallinnolliset tehtävät.

Opetusvirkojen määrä on pysynyt pitkälle vakiona. Aineenopettajakoulutuksen sisäänottomäärä ei ole oikeassa suhteessa poistumaan. Kilpailutilanne useissa muissa ammattiesimerkeissä on kiristynyt viime vuosien aikana huomattavasti johtuen valtakunnallisista koulutusratkaisuista. KOTA-tietokannan kautta voidaan havaita mm. yhteiskuntatieteellisen koulutuksen koulutusmäärien kasvaneen huomattavasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Kirjastoalalla virat ovat vähentyneet automaatiosta johtuen, lisäksi informaatioalan koulutusta on lisätty ja laajennettu AMK-tasolle. Uusia tiedotusalan yliopistollisia laitoksia on perustettu samaan aikaan kuin koulusta on myös laajennettu AMK-tasolle.

Post Doc -työllistymistilanteesta on tuskin uskallettu tehdä minkäänlaista tutkimusta. Erilaisia tutkimuksia tohtoreiden työllistymisestä on tehty vain yliopistojen ja tiedekuntien sisäisenä työnä, mikä maskeeraa historia-alan kokonaistilannetta huomattavasti. Usein tutkimuksessa kriteereinä on vain määrällinen, ei laadullinen työllistyminen.

Tutkintojen määrän ja laadullisen työllistymisen epäsuhta on johtanut useisiin epämiellyttäviin lieveilmiöihin.

Perustutkintotasolla on nähtävissä "300 opintoviikon ongelma", eli tilanne jossa perustutkinto-opiskelija taktikoi tutkintonsa erittäin laajaksi pyrkiessään varmistamaan työllistymismahdollisuutensa joka suuntaan. Prosessissa laitoksen saama rahoitus tutkinnon suorittajasta pitkittyy, samalla kun opiskelija itse sitoutuu yhä enemmän erilaisiin sivuprojekteihin joiden kautta varsinaisista historia-alan opintosuorituksista tulee lähinnä tutkinnon lopullisen ulossaamisen kannalta välttämätön pakkopulla.

Jatko-opintojen osalta rahoituksen epäsuhtaa jatko-opiskelijoiden määrään nähtynä on käsitelty useilla eri keskustelufoorumeilla, en katso pystyväni tuomaan aiheeseen uusia näkökulmia. Tieteelliseltä kannalta tärkeintä lienee pohtia sitä, johtaako tiukka kilpailutilanne parhaimpiin mahdollisiin henkilövalintoihin akateemisissa työyhteisöissä, ja kannustaako tiukka kilpailutilanne riskinottoon tutkimuksessa?

Yksilötasolla epäilemättä traagisimpia tilanteita ovat opintojen pitkittyminen tai keskeytyminen työllistymistilanteen, ainakaan laadullisen, ollessa erittäin epävarma. Muna-kana -pohdintana voidaan miettiä tilanteen yhteyttä korkeakouluopiskelijoiden terveysongelmiin, mielenterveysongelmat mukaan lukien.

Peräisin eri yliopistojen eri alojen historian laitoksilta siltarumpupolitiikan sijasta yhteistyötä, opiskelija- ja jatko-opiskelijajärjestöiltä reilua ay-henkistä taisteluasennetta oman virkapaikan petaamisen sijaan.

Esimerkkinä voisi pohtia professiostatuksen synnyttäneiden akateemisten ammattiliittojen, mm. OAJ:n, Lakimiesliiton ja Lääkäriliiton toimintaa. Miksi ko. alojen opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa? Onko kilpailutilanne tutkimusviroista ko. aloilla terve vai epäterve?

[ile]

Esimerkkinä voisi pohtia professiostatuksen synnyttäneiden akateemisten ammattiliittojen, mm. OAJ:n, Lakimiesliiton ja Lääkäriliiton toimintaa. Miksi ko. alojen opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa? Onko kilpailutilanne tutkimusviroista ko. aloilla terve vai epäterve?

Painavaa asiaa kaikki, mutta tartun nyt tähän yhteen kohtaan. Käsittääkseni Lakimiesliitto ja Suomen suurin oikeustieteilijöiksi opiskelevien järjestö eli Pykälä ry ovat aktiivisesti pyrkineet vähentämään alan opiskelupaikkoja tilanteessa, jossa alalla on alkanut näkyä ilmeistä valmistuneiden ylitarjontaa. Tulokset ovat olleet hyviä: lakimieheksi valmistuvat saavat yleensä alansa töitä.

Helsingin Historian laitoksen sisäänpääsypaikat ovat myös käsittääkseni vähentyneet 1990-luvulta. Silti vasta valmistuneet ovat ajoittain äkäisestikin tuoneet esiin alan surkean työtilanteen. Erityisesti muistan (siis yksityiskohtana) kärkevän kritiikin laitoksen opetustavoitteita kohtaan: jos laitoksella tiedetään, että huomattava osa opiskelijoista ei voi työllistyä historiantutkijoiksi, miksi laitoksen opetus tähtää nimenomaan tutkijan ammattiin?

Hyvä kysymys, joka liittyy osittain juuri tuohon edellä mainittuun "300 opintoviikon ongelmaan".

-ile

[Trilisser]

"...jos laitoksella tiedetään, että huomattava osa opiskelijoista ei voi työllistyä historiantutkijoiksi, miksi laitoksen opetus tähtää nimenomaan tutkijan ammattiin?"

Eikös yliopiston tehtävä olekaan kansan sivistystason kohottaminen ja ylläpito?

[Annastiina Mäkilä]

Eikös yliopiston tehtävä olekaan kansan sivistystason kohottaminen ja ylläpito?

On, mutta kukaan ei hyödy työttömistä ihmisistä. Se ei ole järkevää rahoittajan (valtion, meidän kaikkien) näkökulmasta eikä myöskään työttömäksi valmistuvan opiskelijan näkökulmasta. Ei varmasti tunnu hyvältä opiskella monta pitkää vuotta ja valmistua joko tekemään ei mitään tai jotain mikä ei vastaa ollenkaan koulutusta.

[Jouko Heyno]

Eikös yliopiston tehtävä olekaan kansan sivistystason kohottaminen ja ylläpito?

On, mutta kukaan ei hyödy työttömistä ihmisistä. Se ei ole järkevää rahoittajan (valtion, meidän kaikkien) näkökulmasta eikä myöskään työttömäksi valmistuvan opiskelijan näkökulmasta. Ei varmasti tunnu hyvältä opiskella monta pitkää vuotta ja valmistua joko tekemään ei mitään tai jotain mikä ei vastaa ollenkaan koulutusta.

Keskeistä kuitenkin on, kuten paralleelit muualla osoittavat, että yhteiskunta hyötyy työttömien akateemisten massasta enemmän kuin työttömien kouluttamattomien massasta. Väite siis työttömyyden "hyödyttömyydestä" on vähintäänkin sitä samaa ideologiaa, joka oli vallalla Itä-Euroopassa 80-luvun loppuun ja joka nyt, sosialistisen järjestelmän romahdettua, on saanut uutta tuulta purjeisiinsa lännessä uusliberalismin lippua liehuttamaan. Myös merxilaisideologien tavoite "koulutusta vastaavasta työstä" näyttää lyöneen läpi varsinkin nuoremman väestön keskuudessa.

Keskeinen kysymys koko tässä koulutuskeskustelussa on, ketä varten tätä systeemiä pyöritetään.

[Jouko Heyno]

Esimerkkinä voisi pohtia professiostatuksen synnyttäneiden akateemisten ammattiliittojen, mm. OAJ:n, Lakimiesliiton ja Lääkäriliiton toimintaa. Miksi ko. alojen opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa? Onko kilpailutilanne tutkimusviroista ko. aloilla terve vai epäterve?

Painavaa asiaa kaikki, mutta tartun nyt tähän yhteen kohtaan. Käsittääkseni Lakimiesliitto ja Suomen suurin oikeustieteilijöiksi opiskelevien järjestö eli Pykälä ry ovat aktiivisesti pyrkineet vähentämään alan opiskelupaikkoja tilanteessa, jossa alalla on alkanut näkyä ilmeistä valmistuneiden ylitarjontaa. Tulokset ovat olleet hyviä: lakimieheksi valmistuvat saavat yleensä alansa töitä.

Unohtaa ei myöskään saa, että aloituspaikkojen vähentäminen on ollut suorassa suhteessa juristien palkkioiden nousuun täysin kohtuuttomiksi, Rusi-oikeudenkäynnin vaatimustaso hyvänä ääriesimerkkinä. Kun sitten muistaa, että juristien(kin) koulutus on maksettu niiltä kerätyillä verovaroilla, jotka noita ylisuuria ja kohtuuttomia palkkioita joutuvat maksamaan, on kysyttävä, kenen etujen mukaista on, ettei juristeja(kin) kouluteta selvästi yli "tarpeen", mikä se sitten onkin.

Helsingin Historian laitoksen sisäänpääsypaikat ovat myös käsittääkseni vähentyneet 1990-luvulta. Silti vasta valmistuneet ovat ajoittain äkäisestikin tuoneet esiin alan surkean työtilanteen. Erityisesti muistan (siis yksityiskohtana) kärkevän kritiikin laitoksen opetustavoitteita kohtaan: jos laitoksella tiedetään, että huomattava osa opiskelijoista ei voi työllistyä historiantutkijoiksi, miksi laitoksen opetus tähtää nimenomaan tutkijan ammattiin?

Historiantutkija(kin) voi työllistää itse itsensä tai työllistyä yksityisellä alalla sellaisessa tehtävässä, joka ei maallikolle näytä "koulutusta vastaavalta". Kysymys pitääkin kääntää toisin päin: Kenelle on haittaa siitä, että Suomessa, jossa "huippuja" (mitä se sitten tarkoittaakin) on akateemisilla aloilla vähemmän kuin esimerkiksi Intiassa, mutta akateemisen koulutuksen saaneita "turhia" ylivoimaisesti vähemmän kuin mainitussa maassa?

Hyvä kysymys, joka liittyy osittain juuri tuohon edellä mainittuun "300 opintoviikon ongelmaan".-ile

"300 ov:n ongelma" on näennäinen ja puhtaasti ideologinen. Työmarkkinoiden kannalta on selvää, että mitä laajempi koulutus vaikkapa maisterilla on, sitä parempi hän on työssään. Hyvänä esimerkkinä historianopettaja, jolla vain vaadittava 160 ov vs historianopettaja, jolla on 300 ov, jossa laajat yhteiskuntatieteen tai vaikkapa kielitieteen opinnot. Lisäksi on selvää, että valmistautuminen nykyisiin, liikkuviin, työmarkkinoihin on sekä opiskelijan että yhteiskunnan edun mukaista. On parempi hankkia (esim. opettaja) nuorena 2-3 opetettavaa ainetta kuin yrittää sitä perheellisenä aikuisopiskelijana 40-50 vuotiaana.

[Annastiina Mäkilä]

Eikös yliopiston tehtävä olekaan kansan sivistystason kohottaminen ja ylläpito?

On, mutta kukaan ei hyödy työttömistä ihmisistä. Se ei ole järkevää rahoittajan (valtion, meidän kaikkien) näkökulmasta eikä myöskään työttömäksi valmistuvan opiskelijan näkökulmasta. Ei varmasti tunnu hyvältä opiskella monta pitkää vuotta ja valmistua joko tekemään ei mitään tai jotain mikä ei vastaa ollenkaan koulutusta.

Keskeistä kuitenkin on, kuten paralleelit muualla osoittavat, että yhteiskunta hyötyy työttömien akateemisten massasta enemmän kuin työttömien kouluttamattomien massasta. Väite siis työttömyyden "hyödyttömyydestä" on vähintäänkin sitä samaa ideologiaa, joka oli vallalla Itä-Euroopassa 80-luvun loppuun ja joka nyt, sosialistisen järjestelmän romahdettua, on saanut uutta tuulta purjeisiinsa lännessä uusliberalismin lippua liehuttamaan. Myös merxilaisideologien tavoite "koulutusta vastaavasta työstä" näyttää lyöneen läpi varsinkin nuoremman väestön keskuudessa.

Itse olen opiskelen yliopistolla ja valmistun muutaman vuoden päästä. Työmahdollisuudet eivät ole missään vaiheessa opiskelujani näyttäneet lupaavilta. En voi käsittää ketä työttömyys hyödyttää? Itse en ainakaan hypi riemuissani odotellessani mahdollisesti edessä olevia pitkiä ja turhauttavia vuosia työttömänä korkeakoulutettuna. Ja voin sanoa, että samanlaiset tuntemukset jakaa kanssani varmasti moni muukin tämän hetkinen opiskelija.

[Jouko Heyno]

On, mutta kukaan ei hyödy työttömistä ihmisistä. Se ei ole järkevää rahoittajan (valtion, meidän kaikkien) näkökulmasta eikä myöskään työttömäksi valmistuvan opiskelijan näkökulmasta. Ei varmasti tunnu hyvältä opiskella monta pitkää vuotta ja valmistua joko tekemään ei mitään tai jotain mikä ei vastaa ollenkaan koulutusta.

Keskeistä kuitenkin on, kuten paralleelit muualla osoittavat, että yhteiskunta hyötyy työttömien akateemisten massasta enemmän kuin työttömien kouluttamattomien massasta. Väite siis työttömyyden "hyödyttömyydestä" on vähintäänkin sitä samaa ideologiaa, joka oli vallalla Itä-Euroopassa 80-luvun loppuun ja joka nyt, sosialistisen järjestelmän romahdettua, on saanut uutta tuulta purjeisiinsa lännessä uusliberalismin lippua liehuttamaan. Myös merxilaisideologien tavoite "koulutusta vastaavasta työstä" näyttää lyöneen läpi varsinkin nuoremman väestön keskuudessa.

Itse olen opiskelen yliopistolla ja valmistun muutaman vuoden päästä. Työmahdollisuudet eivät ole missään vaiheessa opiskelujani näyttäneet lupaavilta. En voi käsittää ketä työttömyys hyödyttää? Itse en ainakaan hypi riemuissani odotellessani mahdollisesti edessä olevia pitkiä ja turhauttavia vuosia työttömänä korkeakoulutettuna. Ja voin sanoa, että samanlaiset tuntemukset jakaa kanssani varmasti moni muukin tämän hetkinen opiskelija.

Olisiko työttömyys kouluttamattomampana helpompaa? Tällöin olisit ollut työtön myös sen ajan, jonka nyt olet tehnyt työtä, ts. opiskellut. Yhteiskunnan ja sinun itsesi kannalta järkevä ahdollisuus olisi tietysti "työttömyysaikana" opiskella lisää, mutta sitä mahdollisuuttahan ollaan nyt oikein urakalla viemässä.

Toki on muistettava, että kaikki koulutus on yhteiskunnalle edullista, mihin Intia-esimerkillänikin viittasin.

[Jyrki Ilva]

Esimerkkinä voisi pohtia professiostatuksen synnyttäneiden akateemisten ammattiliittojen, mm. OAJ:n, Lakimiesliiton ja Lääkäriliiton toimintaa. Miksi ko. alojen opiskelijat valmistuvat tavoiteajassa? Onko kilpailutilanne tutkimusviroista ko. aloilla terve vai epäterve?

Vastavalmistuneiden kysyntä työmarkkinoilla on varmasti tärkeä
valmistumista nopeuttava tekijä em. aloilla. Työmarkkinoiden
imu voi olla joissakin tilanteissa myös valmistumisen kannalta
negatiivinen tekijä (kerrotaan, että esim. HY:n tietojenkäsittelytieteen
laitoksen opiskelijaruokalan jonot alkoivat joskus Internet-buumin
harjalla helpottaa varsin nopeasti syyskuun alun jälkeen, kun syksyn
fuksit oli jo suurelta osin rekrytoitu töihin uusmediafirmoihin), mutta
lääketieteen ja oikeustieteen kaltaisilla aloilla työllistyminen liittyy
läheisesti tutkinnon antamaan pätevyyteen.

Lääkäreiden osalta nopeaan valmistumiseen vaikuttaa
myös opiskelun koulumaisuus (selkeät vuosikurssit jne.)
ja varmaan sekin, ettei opintoihin sisälly gradun kaltaista
laajaa lopputyötä, joka on humanistis-yhteiskuntatieteellisellä
alalla yleensä se suurin kompastuskivi.

Helsingin Historian laitoksen sisäänpääsypaikat
ovat myös käsittääkseni vähentyneet 1990-luvulta. Silti vasta
valmistuneet ovat ajoittain äkäisestikin tuoneet esiin alan
surkean työtilanteen.

Käsittääkseni ko. laitoksen sisäänottomäärät olivat esim. 1980-luvulla
nykyistä pienempiä (tai eivät ainakaan suurempia). Näkökulmia
vääristää 1990-luvun alku, jolloin uusia opiskelijoita otettiin
tilapäisesti laman ja työttömyyden torjunnan nimissä aivan
poikkeuksellisia määriä.

Myös historian jatko-opiskelijoiden määrä kasvoi lähes räjähdysmäisesti
juuri noina 1990-luvun puolivälin synkeinä lamavuosina, jolloin
työmarkkinat eivät vetäneet juuri lainkaan ja hyvin monet
vastavalmistuneet ryhtyivät parempien vaihtoehtojen puutteessa
jatko-opiskelijoiksi. Minulla on sellainen mielikuva, että
apurahojen määrä alkoi samaan aikaan - Nokian pörssikurssin
nousun myötä - lisääntyä, eli myös rahaa oli tarjolla aiempaa
useammille. Toisaalta tuolloinkin käytiin kyllä keskustelua siitä,
millaiseen umpikujaan tällainen tilanne pitemmän päälle johtaa:
historia-alan virkojen määrä ei ollut kasvanut merkittävästi
enää pitkään aikaan, ja niitä oli jo tuolloin hyvin vaikea saada.

Erityisesti muistan (siis yksityiskohtana) kärkevän kritiikin laitoksen opetustavoitteita kohtaan: jos laitoksella tiedetään, että huomattava osa opiskelijoista ei voi työllistyä historiantutkijoiksi, miksi laitoksen opetus tähtää nimenomaan tutkijan ammattiin?

Tämä on tavallaan järjestelmään sisäänrakennettu ongelma:
koska akateemisella uralla ja yliopistojen virkoihin pätevöidytään
nimenomaan tekemällä tutkimusta, on melko väistämätöntä
että tutkimusnäkökulma (yli)korostuu myös opetuksessa. Historian
alalla ongelma on erityisen paha siksi, ettei alalla ole selkeää
ammatti-identitettiä yliopisto- ja koulumaailman ulkopuolella.
Tämän vuoksi liikkuminen yliopistouran ja muun yliopiston/histo-
riantutkimuksen ulkopuolisen työelämän välillä on vähäisempää
kuin monella muulla alalla. Suurella osalla laitosten henkilökunnasta
ei ole itselläänkään mainittavaa kokemusta yliopiston ja
historiantutkimuksen ulkopuolisesta työelämästä.

Käytännössä tämä tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että esim.
historian jatko-opiskelijoiden asetelma on poikkeuksellisen heikko.
Siinä missä esim. informaatiotutkimuksen jatko-opiskelijat
saattavat lähes milloin tahansa siirtyä johonkin kirjasto-
tai tietopalvelualan työhön ja palata sitten takaisin, historiantutkijat
ovat paljon enemmän oman tutkijayhteisönsä tarjoamien
mahdollisuuksien varassa.

Oma lukunsa on sitten se, miten myös humanistiselle alalle
on viime vuosina yritetty tuoda tehokkaasti ja suoraviivaisesti
etenevää tutkijankoulutusputkea, joka tuottaisi nopeasti
kansainväliselle uralle kelpaavia nuoria tohtoreita (tässä on
toki omat hyvätkin puolensa!).

Hyvä kysymys, joka liittyy osittain juuri tuohon edellä mainittuun "300 opintoviikon ongelmaan".

Kuten muut ovat jo todenneet, yksittäisen opiskelijan näkökulmasta
on usein järkevää opiskella minimitutkintoa enemmän kursseja ja
sivuaineita (joskus ennen puhuttiin myös "sivistysyliopistosta",
mutta eipä mennä nyt siihen aiheeseen). Opetus- ja valtionvarain-
ministeriön seuraamissa makrotason tilastoissa ja niiden pohjalta
piirretyissä käyrissä tällainen tehottomuus ja resurssien tuhlaus
näyttää kuitenkin pahalta. Niinpä opiskelijoita onkin pyritty erilaisilla
keinoilla työntämään opintoputken läpi mahdollisimman ripeästi -
riippumatta siitä millaisia valmiuksia ja sosiaalisia verkostoja
nopeasti suoritettu tutkinto opiskelijoille lopulta todellisuudessa
antaa (käytännössä tämä on tietysti kovasti yksilöllistä).

[Derkku]

Myös merxilaisideologien tavoite "koulutusta vastaavasta työstä" näyttää lyöneen läpi varsinkin nuoremman väestön keskuudessa.

Käsittääkseni esimerkiksi OAJ:ta, Lääkäriliittoa tai Lakimiesliittoa ei pidetä yleisesti marxilaisideologian valtaamina ammattijärjestöinä.

Keskeinen kysymys koko tässä koulutuskeskustelussa on, ketä varten tätä systeemiä pyöritetään.

Jos lähtökohdaksi otetaan esimerkiksi Laura Kolben ahkerasti siteeraama yliopistolaki, sen ensimmäisessä luvussa todetaan:

"Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Tehtäviään hoitaessaan yliopistojen tulee toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta. (30.7.2004/715)

Yliopistojen tulee pyrkiä keskenään yhteistyöhön siten, että niiden kesken vallitsee tarkoituksenmukainen työnjako."

En näe ylikoulutuksen tukevan yliopistolain esille tuomia päämääriä, pikemminkin haittaavan niitä.

[Derkku]

Kun sitten muistaa, että juristien(kin) koulutus on maksettu niiltä kerätyillä verovaroilla, jotka noita ylisuuria ja kohtuuttomia palkkioita joutuvat maksamaan, on kysyttävä, kenen etujen mukaista on, ettei juristeja(kin) kouluteta selvästi yli "tarpeen", mikä se sitten onkin.

Kyse on alojen erilaisesta luonteesta. OAJ:n osalta luokanopettajien työllisyystilanne on hyvä, vaikka palkkauksesta luokanopettajat toki valittavatkin.

Historiantutkija(kin) voi työllistää itse itsensä tai työllistyä yksityisellä alalla sellaisessa tehtävässä, joka ei maallikolle näytä "koulutusta vastaavalta".

Totta kai voi. Samalla lailla meillä on ollut juristeja presidentteinä, lääkäreitä toimitusjohtajina ja kieltenopiskelijoita kansanedustajina. Mikäli ruusunpunaiset silmälasit otetaan pois päästä, voidaan todeta kilpailutilanteessa esim. ekonomien, diplomi-insinöörien tai juristien kanssa historia-alalta valmistuneella olevan aika huonot asemat kilvoiteltaessa yksityisen sektorin työpaikoista. Eiköhän useimpien aloittavien opiskelijoiden tavoite ole kuitenkin työllistää itsensä nimenomaisesti historia-alalle, tai työhön jossa hän voi käyttää nimenomaisesti opiskelemansa alan tuomia erityistaitoja.

Oman uransa yksityissektorilla(kin) luoneet historia-alan ammattilaiset ovat sisukkaita tyyppejä, mutta näen omituisena jos historia-alalla pitäisi noudattaa jotain erityistä marttyyriuskompleksia jonka vuoksi huono työllisyystilanne ja tarve tehdä muihin aloihin ylisuuria tutkintoja olisi jotenkin tavoiteltavissa oleva tilanne. Myös hyvässä työllisyystilanteessakin kun voisi tehdä halutessaan niitä ylisuuria tutkintoja...

"300 ov:n ongelma" on näennäinen ja puhtaasti ideologinen. Työmarkkinoiden kannalta on selvää, että mitä laajempi koulutus vaikkapa maisterilla on, sitä parempi hän on työssään. Hyvänä esimerkkinä historianopettaja, jolla vain vaadittava 160 ov vs historianopettaja, jolla on 300 ov, jossa laajat yhteiskuntatieteen tai vaikkapa kielitieteen opinnot. Lisäksi on selvää, että valmistautuminen nykyisiin, liikkuviin, työmarkkinoihin on sekä opiskelijan että yhteiskunnan edun mukaista. On parempi hankkia (esim. opettaja) nuorena 2-3 opetettavaa ainetta kuin yrittää sitä perheellisenä aikuisopiskelijana 40-50 vuotiaana.

Kyse ei ole lainkaan näennäisestä tai ideologisesta ongelmasta. Jos otetaan esimerkiksi historianopettajuus, valtaosa viroista on edelleen HY virkoja. Mikäli koulutustarjonta olisi oikeassa suhteessa virkojen määrään, pakottavaa tarvetta opiskella ylimääräisiä opetettavia aineita ei olisi jolloin opiskelija voisi siirtyä helpommin suoraan työelämään. Tälloin myös esimerkiksi palkattomien lomien ongelma poistuisi, tai ainakin vähentyisi.

Parempi työtilanne mahdollistaisi myös helpommin itsensä kehittämisen. Mikäli työelämään pääsisi esimerkiksi opettajuusesimerkissä suoraan perustutkinnon suorittamisen jälkeen, olisi esimerkiksi vuoden parin työkokemuksen jälkeen todennäköisesti huomattavasti selkeämpi näkemys omista kehittymishaluistaan ja tarpeistaan kuin pelkästään yliopisto-opiskelijana.

Mikäli opiskeluintoa edelleen riittäisi, elefanttitutkinnon suorittamisen käytetyn työmäärän voisi paremmassa työllisyystilanteessa käyttää esimerkiksi jonkun toisen alan kokonaisen tutkinnon suorittamiseen epämääräisten sivuainepompsien sijaan, tai käyttää omaa opiskeluintoaan esimerkiksi jatko-opintoihin.

[Derkku]

Lääkäreiden osalta nopeaan valmistumiseen vaikuttaa
myös opiskelun koulumaisuus (selkeät vuosikurssit jne.)
ja varmaan sekin, ettei opintoihin sisälly gradun kaltaista
laajaa lopputyötä, joka on humanistis-yhteiskuntatieteellisellä
alalla yleensä se suurin kompastuskivi.

Tärkeimpänä tekijänä lääketieteen alalla lienee ennen kaikkea paremmat opetusresurssit, mikä mahdollistaa tuon "koulumaisen" opiskelun.

Kuten muut ovat jo todenneet, yksittäisen opiskelijan näkökulmasta on usein järkevää opiskella minimitutkintoa enemmän kursseja ja sivuaineita (joskus ennen puhuttiin myös "sivistysyliopistosta",
mutta eipä mennä nyt siihen aiheeseen). Opetus- ja valtionvarain-
ministeriön seuraamissa makrotason tilastoissa ja niiden pohjalta
piirretyissä käyrissä tällainen tehottomuus ja resurssien tuhlaus
näyttää kuitenkin pahalta. Niinpä opiskelijoita onkin pyritty erilaisilla
keinoilla työntämään opintoputken läpi mahdollisimman ripeästi -
riippumatta siitä millaisia valmiuksia ja sosiaalisia verkostoja
nopeasti suoritettu tutkinto opiskelijoille lopulta todellisuudessa
antaa (käytännössä tämä on tietysti kovasti yksilöllistä).

Tuot esillle arkipäivän realismia mikä liittyy pitkälti ylikoulutuksen luomaan kehnoon työllisyystilanteeseen. Minun mielestäni lähtökohtana pitäisi olla, että myös historia-alalla perustutkinnon suorittamisen pitäisi luoda valmiudet työelämään, aivan kuten useimmilla muillakin akateemisilla aloilla. Mikään ei estä toki itsensä lisäkehittämistä. Sosiaaliset verkostot ovat toki tärkeitä millä tahansa alalla, mutta esimerkiksi aloilla joissa koulutusmäärät ovat paremmassa suhteessa työpaikkoihin ne eivät ole (välttämättä) suinkaan se tärkein edellytys työpaikan saamiseen.

Hyvä työllisyystilanne mahdollistaa paremmin myös opiskeluaikaisen oman alan työnteon, aivan kuten useimmilla akateemisilla aloilla tapahtuu. Tätä kautta syntyy suoraan opiskelijaa hyödyntäviä suhdeverkostoja. Työelämään tutustumalla opiskelija myös käytännössä tiedostaa paremmin omat kehittymishalunsa- ja tarpeensa.

[henrik]

Minun mielestäni lähtökohtana pitäisi olla, että myös historia-alalla perustutkinnon suorittamisen pitäisi luoda valmiudet työelämään, aivan kuten useimmilla muillakin akateemisilla aloilla.

Jos otetaan pois tutkijan ja opettajan ura (joihin siis nykytutkinnon ainakin katsotaan tähtäävän), niin mitä nuo valmiudet voisivat olla? Jotenkin kokemukseni on, että historian alalla on yliopistopiireissä tästä varsin hatarat käsitykset. Mitä ovat humanistin työelämävalmiudet yleensäkin?

Erityisesti muistan (siis yksityiskohtana) kärkevän kritiikin laitoksen opetustavoitteita kohtaan: jos laitoksella tiedetään, että huomattava osa opiskelijoista ei voi työllistyä historiantutkijoiksi, miksi laitoksen opetus tähtää nimenomaan tutkijan ammattiin?

Näinhän aina sanotaan, ainakin HY:n historian laitoksella. Mutta onko opetusta suunniteltu tuohon tutkijan ammattiin valmistavaksi? Onko laitoksella tutkielmien ohjauskäytäntöjen kehittämistoimintaa? Onko perusopinnoista lähtien opetus suunniteltu tutkijoiden kouluttamiseen tähdäten? Ei kai tutkijoita sillä tavalla ajatella koulutettavan, että kun ei anneta työelämävalmiuksiakaan, niin sanottakoon tätä sitten tutkijakoulutukseksi.