Emeritusapulaisprofessori Esko Salminen perää tämän päivän Helsingin Sanomissa (HS 17.10.2007, C1) valkoista totuutta vuoden 1918 tapahtumista.
"Valkoisia teloittajia on taas alettu jahdata punaisen totuuden merkeissä", Salminen pudottelee haastattelijalle. Taas? kysyy hämmentynyt lukija.
Hesarin artikkelin kirjoittanut Jyrki Räikkä tiivistää, että esimerkiksi valkoisten tekemät teloitukset esitetään Salmisen mielestä niin tutkimuksessa kuin romaanikirjallisuudessakin kärjistetysti.
"Vuoden 1918 tapahtumia ei pitäisi nostaa esiin irralleen sen ajan todellisuudesta ja demonisoida niiden tekijöitä", Salminen sanoo ja korostaa sodan julmuutta. "Monissa tapauksissa teloitukset olivat tarkoituksenmukaista sodankäyntiä. Taistelukykyiset viholliset piti eliminoida."
Poliittisen historian edesmennyt professori L. A. Puntila tuntisi Salmisen historiankirjoituksen metodin. Hän luonnehti tämänkaltaista kritiikittömyyttä ja problematisoimattomuutta sanonnalla "bäst som sker".
Sekä kirjallisuutta että tutkimusta vuodesta 1918 on emerituksen mukaan tehty "punaisten ehdolla". Muutos alkoi heti jatkosodan jälkeen, kun "poliittiseksi voimatekijäksi palautunut äärivasemmisto" vaati vuoden 1918 historian kirjoittamista uudelleen.
Salminen sanoo, että siihen asti Suomen historiankirjoituksessa oli ollut vallalla valkoisten voittajien versio. Ilmeisesti vain se on emerituksemme mielestä sallittua? Pitäisikö muiden kärsiä kohtaloansa hiljaa?
Salmisen uusimman projektin ideologinen ulottuvuus on kummallinen. Ensimmäinen asia joka kiinnittää huomiota on täydellinen vivahteettomuus - sotapropagandaa tutkineen ja sen kielenkäytön omaksuneen emerituksen nykylukijaa ällistyttävä viholliskuva on selvä: on olemassa 1918-asioista kirjoittava paha vasemmisto ja hyvä oikeisto.
En usko että ketään keskeisistä 1918-tutkijoista voisi tämä jaottelu mielessään edes arvostella pätevästi. Romaanikirjailijoiden motiiveja en ala tässä setvimään, vaikka Väinö Linnan syyttäminen kommunistien myötäilijäksi panee mietityttämään emerituksemme kirjallisuushistoriallisia ja muitakin avuja.
Mutta Salmisen maailmankuvalle kaikessa kummallisuudessaan on looginen selitys.
Itse asiassa Salminen ideologisoi nykyaikaisen historiankirjoituksen käsittelytavat. On selvää, että varsinkin paikallisella tasolla tapahtumia tarkoin setvivä mikrohistoriallinen ote on ollut valkoiselle emerituksellemme liikaa. Vaiettu ja pois painettu valkoinen väkivalta sattuu lähes sadan vuoden takaakin eikä voitonriemusta ole päästy nauttimaan. Nationalistinen paatoskin on poissa.
Tutkimusta on tehty liikaa hävinneiden ehdolla ja väkivaltaa kärjistäen, Salminen sanoo ja valittaa suuren kertomuksen puutetta sanomalla, että tutkimuksessa ja 1918-romaaneissa kerrotaan hyvin vähän siitä, että valkoisten voitto oli itsenäisyyden säilymisen edellytys.
Salminen siis perää voittajien historiaa. On totta, että tätä yksipuolista maailmankuvaa julistavaa voittajan näkökulmaa ei ole juuri arvostettu viime vuosikymmenten historiankirjoituksessa missään päin akateemista maailmaa.
Historiantutkijan mielestä on nimittäin muutakin tekemistä kuin toistaa voittajien propagandaa, joka kyllä saa sanansa sanotuksi kaikkialla maailmassa. Tässä yhteydessä on kyllä pakko sanoa, että häviäjä ei saa läheskään aina omaa ääntänsä esille.
Yksipuolisuutta vastustavat nykyisin lähes kaikki historiankirjoittajat, eivätkä siksi vaikene häviäjästäkään ja voi olla, että on niitäkin, jotka haluavat nostaa usein väkivallalla vaiennetun häviäjän äänen kuuluville. Historiantutkimuksessakin kun eettiset kysymykset ovat olleet esillä jo vuosikymmenen. Niihin ei kuulu häviäjän vaientaminen.
Jos kuitenkin katsomme 1918-historiankirjoitukseen, voimme hyvin todeta, että voittajien näkemys tuli hyvin selväksi ns. vapaussotakirjallisuudessa ja kaunokirjallisuudessa sadoin teoksin 1920- ja 1930-luvulla, eikä sitä ole kukaan estänyt sen jälkeenkään kirjoittamasta.
Sanattomaksi eivät ole jääneet sellaiset tunnetut, aivan viime aikoina 1918-aiheitakin käsitelleet historioitsijat Mikko Uola, Martti Häikiö ja Juhana Aunesluoma tai Ohto Manninen. Suojeluskuntatutkimus on paremmalla tolalla kuin koskaan.
Salminenkin myöntää, että toisen maailmansodan loppuun asti oli vallalla "valkoisten voittajien versio". Hänen purkauksensa luettuaan on pakko kysyä, että sitäkö hän kaipaa takaisin? Vai onko hänellä mielessään jokin uusi valkoinen totuus? Mikä se mahtaa olla? Ja miksi hän vaikenee siitä?
Mikrohistoriallisia painotuksia ennen nationalistista tai muuta suurta - tässä valkoisen voittajan - kertomusta korostavaa tutkimusta on ajanut eteenpäin juuri vaikeneminen.
Nykyajan historiantutkija on kiinnostunut myös siitä, mistä ei kerrota, mistä vaietaan tai mikä jää epäselväksi. Se tarkoittaa myös vaikeiden asioiden setvimistä. Ratkaisevaa on hyvien kysymysten keksiminen ja niihin pätevästi vastaaminen.
Sitä tavoitetta tuskin voivat valkoista totuutta paapovat emeritusprofeetat nykyajan historiantutkijoilta himmentää.