Emma-Liisa kirjoitti: ↑26.05.16 08:38
nylander kirjoitti: Oletko havainnut, että Danielsbackalla olisi sotavankikysymyksen suhteen Lars Westerlundiin (2009) verrattuna eriäviä käsityksiä?
Westerlund on jyrkempi, Danielsbacka pehmeämpi. Ehkä kyseessä oli vain se, että Westerlundille tulos oli uusi ja kauhistava, Danielsbacka on sen jo tiennyt ja voinut mennä konkreettisten syiden taakse inhimillisiin, kuitenkin niin etteivät ne vaikuta deterministisesti vaan aktualisoituivat tietyssä tilanteessa.
Ennen Danielsbackaa ei kukaan tutkija ole tietääkseni maininnut sitä, miten NL:n kieltäytyminen vastavuoroisuudesta (sotavankilistojen vaihto, kansainvälisten tarkastajien päästy leiriin) vaikutti. Ei ollut sitä luonnollista, ehkä vahvinta motiivia, että kohtelemalla vastapuolen sotilaita hyvin turvataan omat sotilaat vastapuolen leireissä. On kai pelätty, että sitä käytettäisiin puolustuksena.
Katastrofi olisi voitu välttää varsin yksinkertaisesti: jos työnantajat olisivat ruokkineet sotavangit (tai edes antaa heille lisäruokaa) eikä nääntyneitä olisi voitu uusiin, työnantajilla olisi ollut intressi pitää heidät elossa ja työkuntoisina.
Erityisen kiinnostava on se, että samaan aikaan kun katastrofi kehittyi, lehdistössä esitettiin moitteita sotavankien liian lepsusta kohtelusta maatiloilla sekä naisten moraalin vaarantumisesta. Näin aiemmat propagandajutut sotavankien humaanista kohtalosta löivät takaisin. Alettiin pelätä rintamamiesten mielialan laskua ja sotavangit vedettiin pois maatiloilta leireihin. Tosin sensuurioloissa keskustelu saattoi olla järjestetty.
Danielsbackan mukaan käänteen aiheutti ruotsalaisen ja tanskalaisen lehtimiehen artikkelit talvella 1941. Kun sodan lopputulos alkoi näyttää epäselvältä, Suomen oli alettava ottaa huomioon länsimaiden mielipide, jos se aikoi esittää itsensä sivistyneenä länsimaana.
Saksa lähti 1941 tuhoamaan Neuvostoliiton valtiona ja tappamaan suuren osan venäläisistä. Osa olisi jätetty henkiin helooteiksi arjalaisille. Väestön tappamisessa nälkiinnyttäminen oli hyvin tärkeä keino. Venäläisiin sotavankeihin saksalaiset sovelsivatkin sitä talvella 1941 – 1942 armottomasti. Ukrainan aroilla ja Puolassa avomaalla olevissa piikkilankaleireissä kuoli silloin nälkään ja kylmyyteen lähes 3 miljoonaa neuvostoliittolaista sotilasta. Saksalaisten tilastoinnin mukaan Puolassa silloin olleista 361 612 sotavangista menehtyi 307 816, eli 85 % (Christian Streit, Die Behandlung der sowjetischen Krigsfangenen und völkerrechtliche Behandlung, Uebershaar und Wette). Kyseessä on historiankirjoituksessa toistaiseksi hyvin vähälle huomiolle jätetty (intensiivinen) holokausti.
Suomalaisella kenraalikunnalla oli erittäin hyvät suhteet Saksaan. Esimerkiksi Mannerheim oli Göringin metsästyskaveri. Suomessa pyrittiin soveltamaan Saksasta omaksuttuja metodeja niin valloitettujen alueiden siviilien (Aunuksen keskitysleirit) kuin sotavankien käsittelyssäkin (suomalaiset sotavankileirit).
Kun Suomi Jatkosodassa lähti hyökkäämään, niin oli jo tiedossa Saksan saamat ensimmäiset suuret sotavankimäärät. Suomi pyrki vastaavaan ja saikin hyökkäysvaiheessa huomattavan määrän (n. 47000) sotavankia. Jos Suomi olisi pyrkinyt noudattamaan Geneven sopimusta sotavankien kohtelusta, niin jokin taho, esim. Mannerheimin johtama Punainen Risti, olisi voinut jo kesällä 1941 miettiä heidän ravintohuoltoaan.
Sen sijaan käsittelyohjeeksi tuli Lennart Oeschin kirje, jossa hän toteaa: Sotavankeja tulee käsitellä äärimmäisen ankarasti. Minkäänlainen lepsuilu ei tule kysymykseen - Niskoittelevat sotavangit tulee ampua saman tien varoittavana esimerkkinä toisille – On pidettävä mielessä, että ryssä on aina ryssä ja heille tulee pitää kuria sen mukaisesti. Kaikkinainen ymmärtäväisyys on poissa laskuista, sillä ryssä on tottunut sellaiseen ja pitää sitä ainoastaan isäntänsä luonteen heikkoutena … Niskoittelevat sotavangit ja kiihottajat (politrukit) tulee teloittaa armotta. Mikäli teloituksia suoritetaan, teloitetut sotavangit tulee merkitä luetteloihin merkinnällä ”poistettu”.
Oeschin ohjetta myös noudatettiin – erityisesti siinä korostettua etnisen taustan huomioimista noudatettiin tarkasti. Westerlundin (Sotavangit ja internoidut: Kansallisarkiston artikkelisarja) mukaan suomalaisilla sotavankileireillä venäläistä syntyperää olleiden sotavankien kuolleisuus oli kahdeksan kertaa suurempi kuin Baltian neuvostotasavalloista olleiden sotavankien kuolleisuus.
Vuonna 1943 Mannerheim alkoi suomettua. Kirjoitti Hitlerille: ”Minä en hyökkää enää”. Käski myös Lahden venäjänkielisen propagandaradion pienentää sordiinoa Neuvostoliittoon suunnatuissa lähetyksissään ja käski nimetä Aunuksen keskitysleirit siirtoleireiksi. Samalla myös olosuhteet sotavankileireillä paranivat.
Sen ansiosta venäläisten sotavankien kuolleisuus suomalaisilla vankileireillä oli vain hieman suurempaa kuin amerikkalaisten ja englantilaisten sotavankien kuolleisuus erittäin pahamaineisilla (
https://www.bbc.com/news/magazine-33931660) japanilaisilla sotavankileireillä.
P.S. Politrukit olivat upseereita. Seikka johon on yllättävän vähän kiinnitetty huomiota historiankirjoituksessa.