Emma-Liisa kirjoitti:Mikko Karjalainen on löytänyt Mannerheimista keväällä 1944 otetut röntgenkuvat, mutta niistä ei ole löytynyt oikeastaan mitään kerrottavaa
Vaikka röntgenkuvissa ei mitään (sota)historiallisesti relevanttia olekaan, on Karjalainen kuitenkin käyttänyt kuvia artikkelissaan. Käyttötarkoitus käy tekstistä ilmi:
Mikko Karjalainen/Kylkirauta 4/2016 kirjoitti:Yhtenä ratkaisuna olisi ollut kuvien julkaiseminen sellaisenaan, ilman suurempaa analysointia – mahdollisimman rohkea ja sensaatiomainen esiintulo riittäisi. Tällaistahan olemme viime kuukausina saaneet todistaa niin Mannerheimista kuin monista muistakin sotahistoriallisista teemoista – ilman lähdeviitteitä. Mannerheimin julkisuuden valokeilassa eri puolilta marinoidun hahmon ollessa kyseessä mahdollisuus tällaisen pikavoiton lunastamiseen olisi ilman muuta ollut olemassa. Päädyin kuitenkin toiseen ratkaisuun. Näyttäisin röntgenkuvia asiantuntijalle, jolle ne edustaisivat vain ja ainoastaan lääketieteellistä evidenssiä. Päättelin, että lääketieteen tohtori ja neurokirurgian erikoislääkäri saisi kuvien sisällöstä irti enemmän kuin humanisti.
Karjalaisen tapa käyttää Mannerheimista otettuja röntgenkuvia mainitaan esimerkkinä tavasta tehdä muuta kuin sensaatiohakuista (tai sellaiseksi väitettyä) Mannerheim-tutkimusta. Itseäni jää tässä hieman mietityttämään se, olisiko edes kaikkein innokkain Mannerheim-sensationisti kyennyt kuvista otsikoita repimään. Epäilen, että hän olisi joutunut toimimaan samalla tavalla kuin Karjalainen. Eli kuvat olisi ollut pakko kiikuttaa lääketieteen ammattilaisen analysoitavaksi. Ns. sensaatiotutkijan ja Karjalaisen ero onkin ehkä lähinnä siinä, että Karjalainen kertoo asiakirjalöydöstään sen sisällöstä riippumatta, kun taas "sensaatiotutkija" olisi todennäköisesti unohtanut koko jutun, mikäli toivottua sensaatiota ei olisi löytynytkään.
"Sensaatiotutkimus" on Mannerheimin yhteydessä huuto syyri, vaan mitä on se sensaatiotutkimus, on kysymys jyyri. Nykysuomen sanakirjan mukaan sensaatio on "kiihottava kokemus, jännittävä elämys; jnk herättämä kiihkeä huomio". Mannerheimin suhteen sensaationa voitaisiin varmaankin pitää sellaisen seikan ilmituloa, jota tutkijat, ja varsinkaan ns. suuri yleisö, ei ole osannut häneen yhdistää.
Karjalainen mainitsee Turtolan kirjan huipentuvan kuvaan Mannerheimin alkoholinkäytöstä, huumorintajuttomuudesta, tunne-elämän ongelmista ja sotataidon puutteista. Sikäli kun Mannerheimin huumorintajusta tai tunne-elämästä paljastuisi ongelmia, en ole aivan varma, täyttäisivätkö ne sinällään sensaation kriteerit. Mykistyisikö ns. suuri yleisö siitä, jos Mannerheim paljastuisi huumorintajuttomaksi ja/tai tunne-elämältään joltain osin ongelmalliseksi? Enpä usko.
Alkoholinkäytön suhteen asia saattaa jo olla toinen. Jos yleisölle kerrottaisiin, että Mannerheim nautti usein alkoholia, ei kovin moni tästäkään tiedosta varmaankaan mykistyisi. Meillähän on varsin runsas Mannerheimia koskeva ruoka- ja juomakirjallisuus, ja ns. suuri yleisökin todennäköisesti tietää, että Mannerheim edusti ns. eurooppalaista juomatapaa jo kauan ennen Suomen EU-jäsenyyttä. Mannerheim hyväksyi myös muiden - jopa rivimiesten - alkoholinkäytön. Ongelma oli vain siinä, että suomalaiskansallinen juomatapa poikkesi aika tavalla siitä juomatavasta, johon hän itse oli orientoitunut. Harmikseen Mannerheim joutui jatkosodan aikana useaan otteeseen ohjeistamaan alaisiaan upseereita sivistyneestä juomatavasta.
Jos sen sijaan kävisi ilmi, että Mannerheim oli "koko ajan ollut alkoholin vaikutuksen alainen", eli humalassa, niin tämä varmasti olisi jo jonkinasteinen sensaatio. Tällaisen alkoholinkäytön voitaisiin varmasti jo katsoa olleen viranhoidon kannalta hyvin ongelmallista, varsinkin kesällä 1944. Lukeva yleisö varmasti hämmästyisi, jos kävisi ilmi Mannerheimin kännänneen virka-aikana. (Tai sen ulkopuolellakin siten, että se oli vaikuttanut hänen kuntoonsa virka-aikana).
Suuri yleisö todennäköisesti myös yllättyisi aika tavalla tiedoista, joiden mukaan Mannerheimin sotataidoissa oli puutteita. Hän oli armeijan ylipäällikkö sekä talvi- että jatkosodassa, ja jos tällaisen henkilön sotataidot osoittautuisivat puutteellisiksi, olisi se varmastikin jonkinlainen sensaatio.
Mutta vaikka tutkimuksen tulos olisikin sensaatio, olisiko itse tutkimus automaattisesti "sensaatiotutkimusta"? Karjalaisen mukaan näin on asianlaita ensinnäkin silloin, kun sensaatiomaiseen tutkimustulokseen on päästy
sensaatiomaisella tulkinnalla. Karjalaisen kritiikin kohteina ovat Teemu Keskisarjan ja Martti Turtolan tuoreet Mannerheim-kirjat, ja ensin mainittu pääsee lähdeviitteidensä ja alkuperäislähteidensä ansiosta hieman helpommalla. Keskisarja mainitsee Mannerheimin kärsineen nuoruudessaan ADHD-oireista, minkä lisäksi ”rakkautta hän ei koskaan kokenut kaikkivoipana tunteena.” Lähdeaineistoa näiden "sensaatiotulkintojen" tueksi ei Keskisarja kuitenkaan Karjalaisen mukaan esitä. Lähdeaineiston puuttuessa voidaan tietysti myös kysyä, onko kyse ylipäätään tulkinnasta ollenkaan. Mitä nimittäin tulkitaan silloin, jos lähdettä ei lainkaan ole?
Toisaalta kyse voi myös olla liian korkealle viritetystä "näyttövaatimuksesta". Vaikka lääketieteellistä näyttöä Mannerheimia mahdollisesti vaivanneista sairauksista ei löytyisikään, saattaa muista lähteistä ilmetä seikkoja, joiden avulla voidaan tehdä kohtalaisen luotettaviakin johtopäätöksiä hänen terveydentilansa suhteen. Näihin johtopäätöksiin on kuitenkin sitten ehkä paikallaan liittää sellaisia lisämääreitä kuin "todennäköisesti", "käytettävissä olevien tietojen perusteella" tms.
Itselläni on sellainen käsitys, että Keskisarjalla ehkä saattaa olla hieman taipumusta vetää mutkia suoriksi. Kirjassaan
Tolvajärven jälkeen Keskisarja kuvaa jatkosodassa armeijakunnan komentajana toimineen Paavo Talvelan vaiheita sisällissodassa. Keskisarjan mukaan Talvela osallistui Kristiinankaupungin valtauksen yhteydessä antautuneiden surmiin. Kun Keskisarjan mainitsemaan lähteeseen tutustuu, osoittautuu edellä mainittu tulkinta kuitenkin varsin problemaattiseksi.
Turtola taitaa Karjalaisen näkökulmasta olla vielä Keskisarjaakin syntisempi, hänen kirjastaan kun puuttuvat niin lähdeviitteet kuin alkuperäislähteetkin. Lisäksi Turtola sohaisee ehkä kaikkein keskeisintä aluetta Mannerheim-tutkimuksessa, nimittäin hänen sodanjohtotaitoaan. Lähteitään Turtola ei siis mainitse, ja niiden puuttumisen syytä voi vain arvailla. Saattaa olla, että kyse on Turtolan tekemä tietoinen valinta. Sen taustalla ei kuitenkaan välttämättä ole lähteiden puute, vaan esimerkiksi mukavuudenhalu. Lähdeluettelo ja viitteet kun luonnollisesti lisäävät kirjoittajan työtä. Toisaalta kyse voi myös olla kustantajan toiveesta tai peräti määräyksestä. Kuten Karjalainenkin toteaa, monet kustantajat jostain syystä katsovat lukijoiden jotenkin häiriintyvät lähdeluettelon ja viitteiden olemassaolosta. Tämä on harmillista, sillä viitteiden puuttuminen tekee teoksesta usein - Karjalaisen sanoin - tutkimuksellisesti vähäarvoisen. Lähdeluettelon ja viitteiden karsastaminen on sitäkin oudompaa, etteivät ne mitenkään häiritse lukukokemusta. Lähteistä ja viitteistä piittaamaton voi ne yksinkertaisesti ohittaa.
Oli miten oli, Mannerheimin sotataitoihin liittyvien ongelmien lähteisiin perustuva pohtiminen ei olisi erityisen hankalaa. Siinä missä marskin väitetystä alkoholiongelmasta on kohtuullisen vaikea löytää viitteitä, nousevat ylipäällikön sodanjohtotaitoihin liittyvät kysymykset esiin useissakin teoksissa. Yksi tunnetuimmista lienee
K.L. Oeschin Suomen kohtalon ratkaisu Kannaksella v. 1944. Myös muistelmakirjallisuudessa on asiasta viitteitä. Esimerkkinä voi mainita Halstin muistelmien II osan. Yksittäisenä epätarkoituksenmukaisena sotatoimena, jossa ylipäällikön ikä, taidot ja (jo vanhentunut) ratsuväkitausta näyttelivät todennäköisesti merkittävää osaa, oli hänen 10.6.1944 määräämänsä ja Jääkäriprikaatin suorittama tiedusteluhyökkäys.
Nämä ja monet muut lähteet ovat varmasti Turtolallekin tuttuja, ja onhan hänellä itselläänkin jo perinteitä kriittisessä suhtautumisessa ylipäällikköön. Hänen Heinrichs-elämänkerrassaan nostetaan Mannerheimin johtamistapaan liittyneet ongelmat esiin, ja vieläpä lähdeviitteet mainiten.