Luin viimeinkin Meinanderin Mannerheim-elämäkerran
Gustaf Mannerheim - aristokraatti sarkatakissa.
Lainaan ensin Erkki Tuomiojaa:
Henrik Meinanderin tuore teos on puolestaan monipuolisesti ja tasapainoisesti kohdettaan tarkasteleva kokoava katsaus Mannerheimin elämään. Työssään Meinander on onnistunut niin hyvin, että jos olisi marsalkan elämänvaiheisiin aikaisemmin tutustumattomalle lukijalle suositeltava vain yhtä Mannerheimia käsittelevää teosta niin olisi helppo päätyä Meinanderiin.
Meinander on toiminut 90-luvulla Mannerheim-museon intendenttinä, mutta mikään varsinainen Mannerheim tutkija hän ei kuitenkaan ole, mutta sitäkin laajemmin perehtynyt Suomen historiaan ja kykenee valtavasta julkaistusta aineistosta tekemään erittäin osuvan ja oleelliseen keskittyvän yhteenvedon. Mannerheim-kirjan erityinen ansio on Meinanderin laaja katsaus Mannerheim-kirjallisuuteen ja hänen rooliinsa suomalaisessa historiapolitiikassa.
https://tuomioja.org/kirjavinkit/2017/0 ... kkaa-2017/
Meinanderin ja Martti Turtolan tapaa esittää kritiikkiä voisi luonnehtia niin, että siinä missä Turtola hyökkää päätä pahkaa kuin härkä, Meinander pistää elegantisti floretilla. Seuraus on, että Turtola herättää enemmän vastustusta kuin Meinander.
Tähän liittyy se, että Turtola menee henkilökohtaisuuksiin ja arvioi Mannerheimia oman, myöhemmän ajan ja keskiluokkaisen moraalinsa perusteella (kuten Klinge on sanonut), kun Meinander ei vaadi Mannerheimilta sellaista, mitä 1800-luvun puolivälissä syntyneeltä aristokraatilta ei voi edellyttää, puhumattakaan siitä että soimaisi tätä Venäjän-aikana puuttuvasta patriotismista ja vastarintahengestä.
Mitään kovin uutta ei Meinanderin kirjassa historian heavyuserille ole, mutta varmaankin suurelle yleisölle on. Ennen kaikkea tietenkin tulkinta, että Mannerheimille Suomen itsenäisyys ei ollut 1918 ensisijainen tavoite vaan "järjestyksen palauttaminen", jotta voitaisiin hyökätä Pietariin ja kukistaa bolshevikit kehtoonsa. Meinanderin mielestä Mannerheim alkoi korostaa vapaussota-puolta, kun saksalaiset tulivat Suomeen. Käsitys Mannerheimista elämänikäisenä antibolsevikkina löytyy tietysti jo Meinanderin teoksesta
Suomi 1944, nyt Meinander vain käyttää käsitettä "vastavallankumouksellinen".
Siinä missä Turtola epäilee, ettei Mannerheim kerta kaikkiaan
voinut uskoa Saksan häviöön näin varhain, Meinander uskoo asiaa, koska Mannerheim oli paitsi anglofiili myös geopolitiikko eli arvioi sodan lopputulosta resurssien perusteella. Mannerheim vastusti saksalaisten tuloa, koska se esti hyökkäyksen Pietariin.
Kiinnostavaa kyllä, Meinander katsoo Mannerheimin olleen osaltaan vastuussa siitä, että Suomen hallitus ei ollut syksyllä 1939 toimintakykyinen (muut syyt olivat Kallion ja Cajanderin heikkous). Tässä yhteydessä Meinander mainitsee Rentolan esiintuomat vakoilutiedot (Mannerheimin pessimistinen arvio briteille, joka meni Cambridgen viisikon kautta Moskovaan, sai Stalinin uskomaan, että Suomi myöntyisi).
Meinander selostaa pitkään Göringin viestiä, mutta tyrmää lopulta Ylikankaan teorian: viestiä käytettiin vain perustelemaan muulle hallitukselle, miksi rauha piti tehdä, mutta siihen ei uskottu - kukaan ei voinut
tietää, että Saksa kukistaisi Ranskan nopeasti.
Ennen kauttakulkusopimuksen solmimista Mannerheim osallistui päivälliselle, jolla olivat läsnä Rytin lisäksi mm. Paasikivi ja sai näiden hyväksymisen sopimukselle. Tämän Ryti sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä "unohti" - mutta Meinander toteaa, ettei kertominen olisi hyödyttänyt mitään, päinvastoin se olisi ryvettänyt myös Paasikiven maineen eli ollut Suomelle vahingoksi.
Meinander upottaa jälleen kerran ajopuuteorian, mutta katsoo, että Suomella oli kesällä 1940 kaksi vaihtoehtoa: Ruotsi tai Saksa. Eikä Ruotsi halunnut. Kun hallitus selosti kesäkuussa 1941 asioita laajemmalle poliitikkojen piirille, nämä kyllä tajusivat, mistä oli kyse, vaikka sitä ei ollut sanottu, mutta hyväksyivät, ettei asioita ollut voitu hoitaa muuten kuin salassa.
Rytin kuuluisasta puheesta
jatkosodan alussa Meinander sanoo, että vaikka Ryti puhui uudesta puolustussodasta, tämän äänensävy samoin kuin Saksaa koskeva osuus osoitti voitonvarmuutta.
Siinä missä Turtola pitää hyökkäystä Itä-Karjalaan erehdyksenä, Meinanderista se todistaa, että Suomen johto uskoi Saksan voittoon, jolloin seurauksena olisi NL:n hajoaminen. Mannerheim ei koskaan puhunut "erillissodasta" ja hyökkäys oli koordinoitu Saksan kanssa. Mannerheimin miekantuppikäskyn syy oli ilmeisesti se, että korostamalla heimoromantiikkaa Saksan-yhteys painettiin pois näkyvistä. Päiväkäsky ei ollut soolo vaan siitä oli sovittu hallituksen kanssa.
Siinä missä Turtola kummeksuu, kun Mannerheim ei Mikkelissä veljeillyt iltaisin alaistensa kenraalien kanssa, Meinanderin mielestä sellainen käytös olisi ollut virhe ja vienyt auktoriteettia.
Siinä missä Juhani Suomi ja Turtola arvostelevat Mannerheimia sodanjohtajana, Meinander panee
tämän kontolle lähinnä vain sen, että kesän 1944 suurhyökkäykseen ei ollut kunnolla valmistauduttu, mutta katsoo, että on paljon tärkeämpää oli, että tämä ymmärsi geopolitiikkaa, toisin kuin useimmat kenraalit.
Kun Suomi ja Turtola moittivat Mannerheimia rauhanteon viivyttelystä 1944, Meinander tulkitsee mm, että Mannerheim odotti, miten Hitler reagoi.
Ja Meinander torjuu Suomen tulkinnan, että Mannerheim halusi presidentiksi saadakseen revanssin - syynä oli velvollisuudentunto.
Paasikiven moitteet
Mannerheimin itsekeskeisyydestä, kunnianhimosta, oman hännän nostamisesta ja yksipuolisesta muistelusta Meinander hyväksyy - mutta lisää, että Paasikivellä oli samat ominaisuudet.
Lisätty kursivoidut selvennykset
Poistettu talvisotaa koskeva kappale, jossa oli väärinymmärrys Meinanderin oman näkemyksen suhteen.