Haik
Viestit: 199
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Olli Salmela: Epäuskottava kertomus säätiön vaikutuksesta syrjintään opettajakoulutusvalinnassa (HAik 3-2023)

Epäuskottava kertomus säätiön vaikutuksesta syrjintään opettajakoulutusvalinnassa

Historiallisessa Aikakauskirjassa (2/2023) julkaistiin Ville Okkosen kirjoitus ”Kaavailut kansakoulunopettajainkoulutuksen sisäänoton poliittisista rajauksista ja vasemmistolaisten opettajien valvonta 1950- ja 1960-lukujen taitteessa”. Siinä annettiin ymmärtää, että elinkeinoelämää lähellä oleva Suomalaisen Yhteiskunnan Tuki -säätiö (SYT) yhteistyössä korkeiden kouluviranomaisten ja SUPOn kanssa olisi luonut virkakieltojärjestelmän, jolla pyrittiin estämään vasemmistolaisesti ajattelevien pääsy opettajankoulutukseen. Tämä väite on varsin epäuskottava.

Väitteensä tueksi artikkelin kirjoittaja Ville Okkonen tuo esille yhden ainoan SYT:n järjestämän seminaarin vuodelta 1960, johon kouluviranomaisia oli osallistunut. Itse asiassa artikkelinsa lopuksi Okkonen joutuukin myöntämään, ettei hänellä mitään todisteita virkakiellosta olekaan, vaikka hän siihen suuntaan vihjailee ja liittää monta viatonta henkilöä tuohon kuviteltuun hankkeeseen.

Osallistuminen erilaisten sidosryhmien tilaisuuksiin kuului kouluhallituksessa työskentelevien virkatehtäviin, eikä se vielä todista mitään. Osallistuminen siis kuului asiaan, vaikkei itse olisikaan ollut samaa mieltä arvopohjasta, jonka perusteella esimerkiksi nyt mainittu säätiö toimi. Jutussa mainittu kansanopetusosaston koulutoimenjohtaja Alfred Salmela oli isoisäni ja olen perehtynyt hänen arkistoonsa, muihin lähteisiin sekä haastatellut useita aikalaisia ja kouluvaikuttajia kirjoittaessani hänen elämäkertansa. Kukaan, eikä mikään lähde, viittaa virkakieltoon, jonka olemassa ololla Ville Okkonen flirttailee.

Päinvastoin Alfred Salmela, joka oli kotoisin vaatimattomista olosuhteista, pyrki koko uransa aikana tasoittamaan kaikkien suomalaisten lasten opintietä tuomalla useita sosiaalisia uudistuksia, kuten maksuttoman koulunkäynnin, kaikkien ulottuville riippumatta lasten vanhempien varallisuudesta tai asuinpaikasta (tai poliittisesta suuntautumisesta). Hän näki sekä oikeiston että vasemmiston työväenliikkeen isänmaallisina ja Suomen etua ajavina. Tämänkään vuoksi ei vasemmistolaisesti ajattelevien diskriminointi olisi voinut tulla kyseeseen.

Omassa työssään Salmela pystyi valitsemaan hänelle raportoivat kansakouluntarkastajat. Tässäkään työssä hän ei katsonut hakijoiden puoluekantaa tai maailmankatsomusta. Tärkeintä oli pätevyys tehtävään. Näin muun muassa kouluhallituksen entinen pääjohtaja Erkki Aho (sd.) pääsi aloittamaan kouluhallintouransa aluksi tarkastajan sijaisena.

Alfred Salmela itse joutui usein poliittisen painostuksen alaiseksi, mutta pysyi virassaan loppuun asti, vaikka 1930-luvulla Lapuan liike ja sotien jälkeen kouluhallituksen pääjohtaja Yrjö Ruutu (SKDL) pyrkivät savustamaan hänet pois kouluhallituksesta. Ruutu pyrki kopioimaan Suomeen neuvostoliittolaisen mallin mukaisen koulujärjestelmän, minkä hankkeen Salmela pystyi pysäyttämään. Tämä tapahtui tuomalla sosialidemokraattisen kansanedustajan Aino Malkamäen avulla kunnallista keskikoulua koskeva lakialoite eduskuntaan, missä se hyväksyttiin syksyllä 1945. Malkamäki oli jäsenenä kansakoulukomiteassa, jonka puheenjohtaja Salmela oli.

Näin Suomeen luotiin ilmainen, tasa-arvoinen koulujärjestelmä jo 30 vuotta ennen peruskoulua. Valtion tiukasta taloustilanteesta johtuen näiden koulujen yleistyminen oli hitaampaa kuin Salmela olisi toivonut. Tässäkään suhteessa ei siis tapahtunut radikaalia koulutusajattelun muutosta 1960-luvulla, vaikka Okkonen artikkelissaan niin väittää.

Olli Salmela
dosentti
Helsinki

Haik
Viestit: 199
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Neuvottomille (HAik 4-2023)

Neuvottomille

”Oletko neuvoton”, tiedusteli René Gothóni opiskelijoille tarkoitetussa oppaassaan kolmisenkymmentä vuotta sitten.(1) Neuvottomaksi näytti julistautuvan muutama kirjallisuusalan toimija, kun Tekijänoikeusneuvosto antoi lokakuussa 2023 lausuntonsa teoksien lainaamisesta toisessa teoksessa. Lausunnon tiivistelmä kuuluu seuraavasti:
Lausuntopyynnössä mainittu teos oli todellisuudessa eläneitten eri henkilöiden elämää kuvaava kirja. Hakijoiden aiemmin ilmestyneistä tieteellisistä artikkeleista oli lainattu teokseen otteita lukuisista kohdista mainitsematta alkuperäistä lähdettä muuten kuin lähdeluettelossa. Lainaukset olisi tullut tehdä alalla vallitsevan hyvän tavan mukaisesti niin, että lainaukset ovat kirjan muusta tekstistä erotettavissa, lähde ja tekijä mainiten. Kysymys myös lainauksien laajuudesta. (2)
Muutama kirjallisuusalan edustaja kuvasi olevansa ymmällään: miten jatkossa voi enää julkaista tietokirjoja, jos raamit ovat näin "ankarat"?(3) Toimintaperiaatteita luvattiin pohtia, joskin kommenteissa oli sensuuntainen sivuvire, että kaikki hauska kielletään ja alan totutut käytännöt ovat uhattuina.

Monet kirjoitustyöläiset eivät kuitenkaan olleet neuvottomia. ”Lähteet voi edelleen sijoittaa yhtä hyvin loppuunkin, kunhan tekstistä tavalla tai toisella ilmenee, mitkä tekstin osat ovat sitaatteja ja keneltä”, totesi Mikko Hoikka Aikakausmediassa.(4) On tärkeää, että suoraan toiselta otettu teksti erottuu omasta tekstistä.

Suomen Kustannusyhdistyksen johtaja luonnehti Helsingin Sanomien mukaan, että kyseessä oli ”muutamia peräkkäisiä sanoja, jotka olivat täsmälleen samanlaisia kuin toisessa teoksessa”.(5) Tekijänoikeusneuvoston lokakuinen lausunto ei kuitenkaan puhu vain muutamista peräkkäisistä sanoista, vaan lausunnon kappale 43 kuuluu näin:
Koska artikkeleista lainattu teksti sellaisenaan tai muokattuna ei kuitenkaan ole varsinaisen siteerauksen yhteydessä erotettavissa lainkaan P:n omasta tekstistä eikä niistä myöskään ilmene alkuperäistekstien tekijät tai lähde millään tavalla, tekijänoikeusneuvoston arvion mukaan tilanteessa ei ole menetelty tekijänoikeuslain 11 § 2 momentin edellyttä-män hyvän tavan mukaisesti. Tämän johdosta myös tekijänoikeuslain 3 §:n mukaisia tekijöiden moraalisia oikeuksia on loukattu.
Kun syksyllä 2022 tein kyselyn tieteen, taiteen ja median edustajille, useimmat olivat sitä mieltä, että heillä on tiedossa sopivat tavat ja halua kiit-tää tietolähteitään. Jotkut käyttivät viitteitä, toiset löysivät muita tapoja kiittää henkilöitä, jotka olivat tukeneet heidän työtään. Valitettavasti osa kyselyyn vastanneista oli törmännyt tilanteisiin, joissa heidän oma työnsä oli ohitettu tai sitä oli käytetty huolimattomasti.(6)

Umberto Eco (1932–2016), tutkija ja kirjailija, erotti toisistaan suoran lainauksen, omin sanoin kirjoitetun parafraasin ja plagiaatin. Hän varoitti:
-- on oltava täysin varma, että kopioimanne kohdat todella ovat parafraaseja eivätkä lainauksia, joista puuttuvat lainausmerkit. Muutoin syyllistytte nimittäin plagioimiseen. -- lukija, joka saattaa aivan sattumalta huomata, ettei tekstissä olekaan kyse parafraasista, vaan siinä on kopioitu osia teoksesta ilman lainausmerkkejä, saa tästä huonon vaikutelman.(7)
Tekijänoikeuslaki on luku sinänsä, mutta joka tapauksessa suora kopiointi antaa huonon vaikutelman. Jos virhe tulee ilmi, asiasta saivartelu antaa vielä huonomman vaikutelman.(8)

Matias Ojanen totesi keväällä 2023 valmistuneessa tutkielmassaan, että digitaalisten aineistojen käyttö on historian opinnäytetöissä runsasta, mutta viittaustavat eivät ole vakiintuneet.(9) Tutkijakin joutuu jatkuvasti miettimään, miten käyttää digitaalisia aineistoja. Jos pohjatekstejä tulee kopioitua digitaalisesta julkaisusta, vahinkoplagioinninkin riski kasvaa. Mikko Hoikka ohjeistaa Aikakausmediassa, ettei kannata rakentaa tekstiä jonkun muun pohjille. On turvallisinta muotoilla virkkeet alusta alkaen omin sanoin.(10)

Siltä varalta, että joku lukija vielä kokisi neuvottomuutta, voi tämän pääkirjoituksen esimerkkejä käyttää muistin apuna: toisten sanomiset voidaan tuoda esiin lainauksin, sisennyksin, ala-viittein tai tekstiin upotetuin maininnoin.

Kuten olen toisaalla todennut, on monia voimia, jotka suhtautuvat vihamielisesti niin tutkijoihin, tietokirjallisuuteen kuin mediaankin. Niiden torjumiseen tarvittaisiin yhteistyötä. Olisi hienoa, jos vuoden vaihtuessa ainakin osa tämän vuoden kirjallisuus- ja korkeakoulukohuista saisi pisteen ja jos ensi vuosi toisi tullessaan lisää vuoropuhelua. Toki, lainatakseni itseäni, on olennaista, että ”virheen sattuessa tekijällä on tahtoa ottaa siitä vastuu ja korjata toimintaansa.”(11)

Käsillä oleva Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa joka tapauksessa taas runsaasti tutkijoiden omin sanoin kirjoittamaa alkuperäistutkimusta. Kiitän sydämellisesti kaikkia kirjoittajia, arvioitsijoita ja toimittajia, jotka ovat antaneet aikaansa tälle vuosikerralle. Levollista jouluaikaa, ja toivottavasti tapaamme taas ensi vuoden puolella, jolloin teemanumerot kertovat seksuaalisuuden historiasta (2/2024) ja eletystä kansakuntakokemuksesta (4/2024).

Anu Lahtinen anu.z.lahtinen@helsinki.fi

***

1. René Gothóni, Oletko neuvoton. Lohdutuksen sanoja opinnäytteen laatijalle. Yliopistopaino 1992.

2. Tekijänoikeusneuvoston lausunto 2023:8: Teoksien lainaaminen toisessa teoksessa. Lausunnot luettavissa osoitteessa https://okm.fi/tekijanoikeusneuvosto (19.11.2023).

3. Keskustelun koontia Anne Salomäki, Tietokirjailija arvostelee Maria Petterssonin puheita alalla vallitsevasta normaalista tavasta. STT 15.11.2023, julkaistu mm. Turun Sanomissa https://www.ts.fi/kulttuuri/6161808 (19.11.2023); Vaula Helin, Esimerkin voimaa ei kannattaisi valta-asemassa aliarvioida. Vaula Helinin analyysi tapauksesta Suomen historian jännät naiset. 15.11.2023, https://www.apu.fi/artikkelit/tapaus-su ... aula-helin (19.11.2023).

4. Mikko Hoikka, Tekijänoikeusneuvosto otti kantaa tekstin lainaamiseen. Näin teet entistä parempia sitaatteja, Aika- kausmedia 2.11.2023, https://www.aikakausmedia.fi/ajankohtai ... itaatteja/ (19.11.2023).

5. Miska Rantanen & Mari Korppinen, Lausunto. Maria Pettersson loukkasi tekijänoikeuksia. Helsingin Sanomat 4.11.2023.

6. Olen käsitellyt aiemmin aihetta muun muassa Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa 3/2021, 4/2021 sekä 4/2022, samoin artikkelissa Tutkija, taiteilija ja toimittaja historian tulkkeina. Teoksessa Ida Henritius, Olli Löytty & Anne Män-tynen (toim.) Tietokirjallisuuden lajit ja rajat. Gaudeamus 2023, 220–237, 284–290.

7. Umberto Eco, Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Italiasta kääntänyt Pia Mänttäri. Vastapaino 1992, 193. Kursivointi Econ.

8. V ilhelm Kvist, Maria Petterssons arrogans riskerar bli en skam för journalistkåren. Hufvudstadsbladet 19.11.2023.

9. Matias Ojanen, Digitaalisuus historian pro gradu -tutkielmissa Helsingin yliopistossa 2016–2022. Maisterintutkielma, Helsingin yliopisto 2023. http://urn.fi/URN:NBN:fi:hulib-202305302293 (19.11.2023).

10. Hoikka 2023.

11. Lahtinen 2023, 237.

Haik
Viestit: 199
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Tiedon muodot (HAik 1-2024)

Tiedon muodot

Vuoden ensimmäinen Historiallinen Aikakauskirja lähestyy eri näkökulmista tietoa, tiedonsaantia ja tiedon muotoja. Ensimmäisessä artikkelissa Asko Nivala ja Jasmine Westerlund käsittelevät suomenkielisten taideromaanien tilallisuutta: millaisia seutuja ja alueita romaaneissa mainitaan, ja millaisia merkityksiä eri alueille annetaan? Omaksi erityisalueekseen erottuu Helsingin kantakaupunki, josta numeron kansikuvakin on. Toisaalta myös sisämaasta löytyy merkittäviä taiteen ja kulttuurin paikkoja, joskin kotiseudulle tai maaseudulle palaaminen usein tarkoittaa taiteellisen uran hiljenemistä.

Nivalan ja Westerlundin artikkeli tarjoaa esimerkin siitä, miten aikaisempien vuosikymmenten kortistointi- ja poimintatyö tarjoaa pohjaa uudelle digitaaliselle tiedonkäsittelylle ja kartallistamiselle. Artikkeliin liittyvän hankkeen tietoja voi laajemmin tarkastella Suomalaisen kirjallisuuden atlaksen sivuilta, kuten Nivala ja Westerlund tarkemmin kuvaavat.

Janne Mäkirannan artikkeli tarkastelee karjanhoidon ja erityisesti navettarakentamisen muutoksia ja jatkumoita. Sotienjälkeisen ajan karjataloutta pyrittiin tehostamaan, ja Mäkirannan artikkeli tarjoaa tietoa siitä, millaiseen tietoon ja tiedekäsitykseen erilaiset navetta-uudistukset perustuivat. Kiinnostavaa kyllä, tehostamiseen pyrkivät asiantuntijat päätyivät suosittelemaan pihattoja, joissa lehmillä oli enemmän liikkumatilaa kuin parsinavetassa. Toisaalta pihattohankkeet eivät sellaisinaan saavuttaneet toivottua suosiota, vaan karjanhoitoon vaikuttivat monet seikat, joihin yksittäiset asiantuntijat ja suositukset saattoivat vaikuttaa vain rajallisesti.

Tehostaminen ja rationalisointi esitettiin uutuuksina, mutta käytännössä pihatolla oli esikuvansa vanhassa karjataloudessa. Kuten Mäkiranta tuo esiin, tehostamispuheen taustalla vaikuttivat osittain vanhat perinteet ja melko epätarkatkin ajatukset hyvästä karjanhoidosta. Rationalisointiin pyrkivä karjanhoito ei yhtäältä väistämättä johtanut siihen, että lehmien liikkumista olisi rajoitettu. Toisaalta pihatto-kokeilujen lähtökohtana ei ollut ensisijaisesti karjan hyvinvointi vaan tuotannon ja karjanhoidon tehokkuus.

Artikkeli tarjoaakin kiinnostavia näkökulmia siihen, mitä karjatalous on eri aikoina ollut ja mitä sen on sanottu olevan. Näin saadaan taustaa ja perspektiiviä nykypäivänkin keskusteluun karjataloudesta ja eläinten oikeuksista.

Juha-Matti Ritvasen artikkeli puolestaan käsittelee Venäjän ulkomaantiedustelua Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen, 1990-luvulla. On tyypillistä, että ulkomaantiedustelu kietoutuu diplomatiaan ja täydentää sitä. Tiedustelu on samalla ala, jonka toimijat pyrkivät välttämään yksiselitteisten lähteiden syntymistä ja saatavuutta.

Ritvasen käsittelemät esimerkit tarjoavat lisävaloa siihen, millainen oli ulkomaantiedustelun yleistilanne 1990-luvulla, kun vanhat viestintäreitit katkesivat. Valtiojohdon reaktiot ja säilyneet muistiot tarjoavat kiinnostavaa tietoa siitä, miten suomalaiset solmivat kiinteämpiä yhteyksiä lännen suuntaan. Artikkeli antaa myös kiinnostavaa peilauspintaa ja taustaa viime vuosien uusille turvallisuuspoliittisille siirroille.

Aleksi Martin tutkimusartikkelissa liikutaan historian opettamisen ja historiasta syntyvien malliskeemojen parissa. Historiaa hahmottaes- saan ihmiset kertovat tarinoita, jotka antavat myös moraalisia ohjeita tulevaisuutta varten. Marti tuo tutkimuksessaan esiin, miten erilaiset, osittain vastakkaiset historian tulkinnat tulevat esiin koululaisten kirjoituksissa. Esimerkiksi malliskeema ”vieraan vihollisen karkottamisesta” on kiinnostavaa pohdittavaa nykypäivän yleisessä maailmanpoliittisessa tilanteessa.

Vaikka koululaisten kirjoitustaidot tai jäsentelykyky eivät ole artikkelin ytimessä, päätoimittajana kiinnitin huomiota kirjoittajan huomioon, että aineistona olleista koululaisten kirjoituksista monet eivät muodostaneet yhtenäisiä narratiiveja, vaan tarjosivat lähinnä sattumanvaraisia havaintoja. Yksittäisten kirjoitustehtävien sisältöön vaikuttavat toki monet asiat, mutta koululaisten tietotaso ja ilmaisutaidot ovat olleet kuluneena talvena monien uutisten puheenaiheena.

Historiantutkijat joutuvat säännöllisesti pohtimaan sitä, miten tutkimustieto tavoittaa yleisönsä ja miten tietoa pitäisi välittää. Tutkimustietoa tulisi jakaa mahdollisimman selkeästi ja ymmärrettävästi. Tiedon julkistaja ei voi tulla loputtomasti vastaan, jos pohjatiedot ja yleiset taidot kuten asiatekstien lukutaito tai kirjoittamistaidot rapautuvat. Ja sitten taas toisaalta: historiallista tietoa ja keskustelua tulisi tuoda sinne, missä on kiinnostusta ja yleisöä. Jos historian tutkijoiden tieto ei vetoa yleisöön eikä tavoita sitä, löytyy muita, jotka kertovat menneisyydestä omien intressiensä mukaisesti. Martin artikkelin havaintoja voi ehkä miettiä tässäkin valossa – korostettakoon, että pohdintani ovat nyt omia jatkomietteitäni.

Kymmenisen vuotta sitten tuntui vielä vallitsevan optimismi, että uudet teknologiat auttavat tuottamaan ja luomaan tietoa uusilla, hyvinvointia ja ymmärrystä rakentavilla tavoilla. Tällä hetkellä yleiset odotukset eivät ole yhtä korkealla, vaikka median paniikkiuutisointi lyö ehkä turhan korkeita laineita. Parinkymmenen vuoden tiedetoimittajan työt kuitenkin muistuttavat itselleni liki päivittäin, että mikään ei pysy pitelemättä: ei tietotaso, ei yleinen osaamistaso, ei tieteellinen tutkimus, ei tiedeviestintä, ei sen resurssit.

Kyseessä ei ole vain tämän päivän ongelma, vaan tiedon välittäminen ja historiasta käytävä keskustelu on puhuttanut Historiallisen Aikakauskirjankin sivuilla jo yli sadan vuoden ajan. Historiallisen Aikakauskirjan julkaisuhistoriaa käsittelee Petri Karosen syväluotaus, jossa tarkastellaan Historiallisen Aikakauskirjan kirjoittajien ja julkaisujen vaihtelua 120 vuoden aikana. Syväluotaus perustuu aikakauskirjan juhlaseminaarissa pidettyyn esitelmään ja tarjoaa sekä määrällistä että laadullista tietoa lehden historiasta ja artikkelimääristä.

Lehden jälkipuoliskolta lukija puolestaan löytää lyhyitä puheenvuoroja, tiedeuutisia ja kirja- arvioita. Painoonmenon aikoihin toimitukselle on myös kertynyt koko joukko lyhyitä ja pitkiä tekstejä, jotka eivät ehtineet tähän numeroon mutta jotka lupaavat kuluvallekin vuodelle monipuolisia artikkeleita niin teemanumeroihin kuin vapaateemaisiinkin numeroihin. Kesäkuussa ilmestyvä toinen numero käsittelee seksuaalisuuden historiaa, loppuvuodesta taas pohditaan kansakunnan ja nationalismin teemoja.

Joka numeron parissa kirjoittajat, refereet, toimitus ja muut yhteistyökumppanit ovat tehneet paljon työtä tekstien parissa, usein oman toimen ohella ja ilman kummoisempaa korvausta kuin kiitokset ja hiukan sumea akateemisen vaihtotalouden valuutta. Lämpimät kiitokseni teille kaikille, ja jatketaan keskustelua menneisyydestä ja sen merkityksestä niin Historiallisessa Aikakauskirjassa kuin muuallakin.

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Viimeksi muokannut Haik, 22.04.24 11:08. Yhteensä muokattu 3 kertaa.

Haik
Viestit: 199
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Jyrki Vesikansa: Väärä todistus HAikin vaiheista (HAik 1-2024)

Väärä todistus HAikin vaiheista

Tämän aikakauskirjan 120-vuotistilaisuutta selostetaan HAikin joulunumerossa (4/2023). Valitettavasti en päässyt paikalle voidakseni oikaista keskustelupuheenvuoroa, jonka esittäjää ei lehdessä kerrottu. Hän syytti Historian Ystäväin Liittoa yrityksestä horjuttaa vuosituhannen vaihteessa HAikin tieteellistä perusolemusta. Väite on väärä.

En ehdi kaivaa esiin lukuisia muistioita, joissa HAikin tilannetta tuolloin pohdittiin. Olin silloin Historian Ystäväin Liiton nimeämänä ensin silloisen toimitusneuvoston, sitten aikakauskirjan uudistetun hallituksen puheenjohtaja. Toinen merkittävä liiton edustaja oli prof. Martti Häikiö.

Loimme aikakauskirjalle sen nykyisen, selkeän organisaation ja pyrimme vahvistamaan HAikin talouden pohjaa. Löytyy myös lukuisia dokumentteja siitä, miten nimenomaan me korostimme HAikin luonnetta tieteellisenä julkaisuna. Menestyvän median on oltava paras, mieluiten ainutkertainen omassa sarjassaan. Ei HAikilla ole edellytyksiä kilpailla populaarimedian kanssa. Viisaasti toimien tieteelliselle julkaisulle on sen sijaan elintilaa omassa sarjassaan.

Juuri HYL:n taholta esitettiin hyväksytty vaatimus siitä, että HAikin päätoimittajan on oltava Suomen Historiallisen Seuran tutkijajäsen. Päätoimittaja on jo lain mukaan median avainhenkilö. Toki viisas päätoimittaja kuuntelee muitakin. Kannatimme tietenkin vertaisarviointiin siirtymistä tieteellisissä artikkeleissa.

Katsoin silloin ja katson yhä, että HAikin levikin vahvistuminen on myös tieteen etu. Muun ohessa se mahdollistaa suuremmat sivumäärät. Lehden kiinnostavuutta voi ihan hyvin lisätä tieteellisyydestä tinkimättä – esimerkiksi seuraamalla valppaasti tuoreinta tutkimusta, ajankohtaista historiakeskustelua ja tiedemaailman tapahtumia. On tähän selvästi pyrittykin, mutta vaikkapa tuorein numero olisi luvalla sanoen voinut olla näissä suhteissa virkeämpikin. Vuoden kuluessa on ilmestynyt monta kiinnostavaa historiateosta ja on keskusteltu monista teemoista. Tiedemaailman seuranta on painottunut sinänsä tarpeellisiin nekrologeihin.

Vuosituhannen vaihteessa tiedeyhteisössä luotettiin edelleen vahvaan valtion tukeen myös HAikille – ehkei luoteta enää. Silti osuus HYL:n jäsenmaksuista lienee edelleen aikakauskirjan talouden perusta. Liiton strategiassakin tavoitellaan jäsenkunnan eli käytännössä HAikin tilaajakunnan lisäämistä. (Kari Salmi, HAik 4/2023). Ei se ole tieteeltä pois – päinvastoin.

Toki HAik voi käpertyä pienen ammattitutkijoiden joukon sisäiseksi julkaisuksi. Tarvitaanko siihen nykyaikana edes laadukkaasti painettua aikakauskirjaa? Historiatieteen etu sen sijaan on, että sitä seuraavat myös laajemmat, sivistyneet piirit. Ehkä se vastaa myös yliopistojen ns. kolmatta tehtävää ja – jos pateettisuus sallitaan – isänmaan ja ihmiskunnan etua.

Häikiö vertasi aikanaan HAikia tähtitieteilijöiden Ursan Tiede ja avaruus -lehteen, jonka levikki on nykyään 18 500 kpl – siis noin 15-kertainen HAikiin verrattuna. Häikiön mukaan Tiede ja avaruus -lehdessä tiede ja populaarimpi aineisto toimivat hyvin rinta rinnan – toisiaan tukien. Varmaankaan julkaisut eivät ole yhteismitallisia, mutta naapureilta voi toisinaan oppia jotakin. Toisena esimerkkinä hän on maininnut Liikunta ja tiede-lehden.

HAikissa voisi siis olla niin vertaisarvioituja, ankarasti tieteellisiä artikkeleja kuin muun muassa mahdollisimman kattavaa arviointia tuoreista historiateoksista. Kirjakritiikki olisi yhä tärkeämpää, kun yleislehdistössä tietokirjallisuutta arvioidaan yhä niukemmin eikä kukaan ehdi perehtyä läheskään kaikkeen ilmestyvään alan kirjallisuuteen. Aiempi käsitys, että vähän myöhässäkin HAik sanoo teoksesta ”viimeisen sanan”, ei ole välttämättä vanhentunut. Debatti puolestaan piristää aina.

Nimettömän keskustelijan väite HYL:n nimet- tömien edustajien ja päätoimittaja Juha Sihvolan ristiriidasta on oman kokemukseni mukaan väärä. Häikiön kanssa nostimme Sihvolan päätoimittajaksi ja keskusteluyhteyteni hänen kanssaan oli aina hyvä. Valitettavasti edesmennyt Sihvola ei voi enää kommentoida asiaa.

Jyrki Vesikansa
Filosofian tohtori, lehdistöneuvos

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”