Siitä, kuinka hyviä nuo perustelut ovat, voidaan olla montaakin mieltä. Mutta ihan pari esimerkkeinä Kallion ongelmista arkeologian hyödyntämisessä lie paikallaan: Kallio toteaa ajoitusyrityksessä hyödyntämästään vasarakirveskulttuurista (nuorakeramiikka) :"jonka on aina vanhastaankin katsottu indoeurooppalaaistaneen valtaosan Keski-ja Pohjois-Eurooppaa" (Mallory 1989)." Tässä on ongelmana se, että Mallory ei esitä perusteluja, vaan vetoaa aikaisempaan tutkimukseen. Tulos on sama kuin tarkasteltaessa skyyttiongelma tutkimushistoriaa; "vanhastaan katsotulle" on perusteluna oikeastaan vain tutkimustraditio. Se taas ei ole tieteellinen argumentti missään asiassa. Ongelma kulminoituu siinä, että miten nuorakeraaminen kulttuuri, joka aivan loppuvaihettaan lukuunottamatta mahtuu kokonaan kuoppa-kampakeraamisen kompleksin sisään, voi olla indoeurooppalaista? Laitan tänne asiaa koskevan kartan, jos julku vain kertoo, miten se tehdään.
Toinen arkeologian ongelma on kulttuuriprestiisi. Kuten "on tunnettua", keramiikka on naisten alaa. Kuitenkin esim. merkittävä osa Baltian alueen kuoppa-kampakeraamisen kompleksin sekoitetraditiosta (teknologia) on välimerellistä, kuviointi (etninen tunnus) pohjoista. Miksi naiset olisivat merkittävässä määrin etsineet itselleen aviomiehiä takapajuisesta talouskulttuurista ? Olen suunnittelemassa keskustelevaa artikkelia Kallion kirjoituksesta, mutta sitä tuskin koskaan julkaistaan, ainakaan Virittäjässä. Jos ei, tuon sen tänne.
Niinpä kanta-arja ja kantaurali näyttäisivät olevan samanikäisiä, jolloin lainaselitys arjasta uraliin on uskottava.
Kallio on aiemminkin Virittäjässä julkaistuissa artikkeleissaan esittänyt erikoisia "yhteensovittamisia", joissa kronologia on voimalla taivutettu sopimaan teoriaan, koska teoria ei tunnu sopivan kronologiaan.
2. On hyvin vaikea selittää uskottavasti, miten asusta *s'ata olisivat syntyneet *k'mtom-tyyppiset asut indoeurooppaan.
Ei oikeastaan. Kuten tunnettua ihmiset puhuvat foneemeilla, mutta kuulevat fooneja, jotka sovittavat oman kielensä foneemijärjestelmään. Kanta-indoeuroopassa ei ole ollut palataalista /´s/ foneemia, joten se on, etäisyyden kasvaessa lainakontaktista, korvattu palataalisella syllabisella klusiililla. Loppu-/m/ taas johtuu yksinkertaisesti siitä, että sana on lainattu obliikvisijassa, niin kuin kvanttorit niin usein. Vanha su-akk. pääte on -m. Aivan samoin "herrasväen d", dentaaliklusiili, ole suomessa "muuttunut" alveolaariseksi, vaan se on jo alkuaan äännetty niin, koska "sitä ei ole opittu kunnolleen", lainataksen Reinin Heerodots-käännöstä.