Painetut lähteet

[Jouko Heyno]

Historiantutkimuksen keskeinen materiaali ovat kirjoitetut lähteet. Käytännön työssä tutkija joutuu usein tyytymään/hyödyntämään painettua aineistoa, ts. materiaalia, joka ei tarkkaan ottaen ole aitoa. Ongelmaksi tässä tulee etenkin ei-asiakirjalähteistön kohdalla teosten toimittaminen; Paasikiven päiväkirjat ovat edelleen julkaisematta (teos on nykymuodossaan Paasikiven itsensä jälkeenpäin tarkastama ja muuttama), esimerkiksi Simone de Beauvoirin "Toinen sukupuoli" on lyhennelmä ja Suomen ehkä kansainvälisesti tunnetuimman kansallisen ikonin, C.G.E. Mannerheimin matkakertomuksen kauan kaivattu uusintajulkaisu on lopulta kaikkea muuta kuin Mannerheimin luomus. Mikä onkaan historiantutkijan rooli tällaisten "Pilatut Palat" -teosten syntymisessä?

C.G. Mannerheim
Ratsain halki Aasian 1906 – 1908
Uusi lyhennetty laitos
Valikoiden suomentanut Harry Halén
Otava, Helsinki
576 s.


Kiireellä kiireettömyyden ajasta


C.G.E. Mannerheim on yksi Suomen kansainvälisesti tunnetuimmista tieteen piirissä toimineista ihmisistä. Hänen keskeinen merkityksensä on ollut ennen kaikkea Kiinan ja sinne Venäjältä johtaneen reitin varrella asuneiden kansojen tuntemuksen lisäämisessä. Matkoiltaa viime vuosituhannella Mannerheim piti päiväkirjaa, jonka ”siviilitiedot” (varsinaisesti matkallahan oli selkeä sotilaallinen tehtävä) julkaistiin hänen palattuaan. Mannerheimin kuva- matkamuistokokoelma on pääosin julkisesti nähtävillä (ajoittain), mm. Kansallismuseossa.

Kustannusyhtiö Otava on yrittänyt, yhteistyössä Suomalais-Ugrilaisen Seuran ja Museoviraston kanssa, palauttaa mieliin Mannerheimin merkitystä tieteen saralla. Yritys on kuitenkin monesta syystä jäänyt torsoksi, ja oikeastaan, huolimatta selkeästä tarpeesta julkaista matkakertomus uudelleen, tehnyt enemmän haittaa kuin hyödyttänyt tarkoitustaan.

Mannerheimin valokuvakokoelmiin perustuva kuva-aineisto on toki upeaa, ja hienosti valittua. Painotyö on asiallista, ja paperivalinta luo kuvaa vanhasta, menneiden aikojen, matkakirjasta. Selkeät positiiviset mielteet jäävät kuitenkin varjoon niiden uskomattomien toimituksellisten temppujen rinnalla, joita kirjaa laadittaessa on tehty.

Kirjallisena raiskauksena on pidettävä teoksen lähtökohtaa, ”lyhennetty laitos” ja ”valikoiden suomentanut”. Alkuperäisistä päiväkirjoista on jätetty pois jopa 40%. Teos ei siis ole C.G. Mannerheimin, niin kuin nimiölehti väittää, vaan kääntäjä/toimittaja Harry Halénin. Tällainen lyhentely on Suomessa yleistymässä, ja taustalla näyttää olevan kuvitelma lukijoiden ”kiireellisyydestä”, siitä ettei nykylukijalla olisi kärsivällisyyttä lukea sitä, mitä tekijä on kirjoittanut. Samaan sarjaan kuuluvat Valittujen Palojen lyhennelmät ja vaikkapa taannoinen Beauvoire-suomennos (Toinen sukupuoli): Tarkoituksena on kait antaa ihmisille mahdollisuus snobbailla lukeneensa ”Dostojevskin teokset viime viikonloppuna”, lukematta niitä.

Ongelmat ja Halénin toimiminen kirjailijana eivät pääty kuitenkaan tähän. Myös itse tekstiin on puututtu. Mannerheimin käyttämää nimistöä on ”paranneltu” suoraan tekstiin, joten siltäkään osin teos ei enää ole hänen. Oikea tapa olisi ollut laittaa ”parannukset” ja ”korjaukset” alaviitteisiin. Nykymuodossaan teos ei ole sen enempää ajankuva 1900- luvun alusta kuin modernikaan versio. Mannerheimin käyttämää nimistöä Halén on ”yhdenmukaistanut” Wade-Giles -järjestelmän mukaiseksi (tosin vain osittain), huolimatta siitä, että siitä on yleisesti pyritty luopumaan. Myös kansojen nimiä on vaihdettu ”oikeiksi” suoraan tekstiin ja eräitä termejä on omavaltaisesti muutettu (mm. lama >> munkki).

Halén kertoo esipuheessa tarkoituksenaan olleen Mannerheimin henkilökuvan ”kirkastamisen”, tarkoitus, jota Mannerheimilla itsellään ei taatusti ole ollut. On valitettavaa, että tällainen historiallisesti merkittävä matkakertomus, joka olisi soveltunut julkaistuksi tutkimuslähteeksi kasvavaan Kiina-tutkimukseen, on saatu ulos painosta muodossa, joka kelpaa ainoastaan iltojen viihdykkeeksi ja ”outojen kansojen hämmästelyyn”. Loistokkaan ja ”lyhentämättömän” kuvituksen takia teos on kuitenkin hankkimisen arvoinen.

[Toni Selkala]

En tiedä oliko tämä nyt kirja-arvostelu joka oli verhottu kysymyksen muotoon? No, yhtä kaikki, voisin kuvitella, että näinä päivinä historian tutkimus on monesti varmasti helpompaa kuin aikaisemmin, kiitos Internetin. Yhä suurempi määrä myös alkuperäislähteitä on saatavissa sähköisessä muodossa, täysin muokkaamattomina (toki voitaisiin huomauttaa, että mistä tiedämme tekstin kirjanneen henkilön olleen "objektiivinen"). Siksi käännöskirjallisuus, eritoten henkilöltä, joka on kansallisesti erityisen kiinnostava, palveleekin eittämättä muita tarkoituksia kuin rooliaan lähdekirjallisuutena. Näin uskoisin eritoten olevan Mannerheimin matkakirjojen osalta.

Mitä tulee käännöskirjallisuuteen niin voisin varsin suurella varmuudella sanoa, että aina kun käännetään merkitys muuttuu. Kääntäminen itsessään lienee kategorisesti neutraali kommunikationaalinen siirtotoimenpide, mutta johtuen sitä suorittavasta tai suorittavista subjekteista tämä toimenpide saa arvotetun sisältönsä. Sille nyt ei vain voi mitään. Siksi vaikkapa mainitsemasi de Beauvoir onkin parempi kääntää niin, että hänen tarkoittamansa ajatukset parhaiten välittyvät. Esimerkiksi ne kohdat de Beauvoirin ajattelusta, jotka ovat voimakkaasti sidoksissa vaikkapa kirjoitusajan Ranskaan eivät ole järin kiinnostavia mikäli lukija haluaa tietää miten de Beauvoir pyrkii raivaamaan tietä feminismille. Mikäli lukija haluaa tutustua "aitoon ja alkuperäiseen" niin sekin on nykyään helposti saatavissa, kiitos jälleen kerran, Internetin. Ja monesti vielä paljon suomalaista versiota halvemmalla.

Tuntuukin suurelta illuusiolta, että niin monet suhtautuvat kirjoituksiin aivan kuin ne sisältäisivät jonkin kiteytyneen, absoluuttisen totuuden, joka on uutettavissa yhteen oikeaan tulkintaan. Näin ajateltuna kieli olisi todellakin sitä kiveen kirjoitettua riimua, jonka vivahteikkaita merkityksiä emme enää kykene ymmärtämään. Aina kun kirjoitamme asetamme kuulijoiksemme tietyn joukon, kommunikaatiomme vastaanottajat. Tämän joukon läsnäolo on välttämätöntä viestin välittymiselle, mutta se samalla tekee viestistä monimutkaisen ja kahlitsemattoman. Ehkä siitä syystä historiakaan ei ole kuten valkohapsiset tieteilijäsedät sanovat sen todella olevan, vaan aivan jotain muuta. Me jotka tulkitsemme teemme niin tästä ajasta ja arvostuksista vaikka kuinka muuta haluaisimme. Voimme tiedostaa rajoittuneisuuden, muttei tämä poista itse ongelmaa. Tai, onko kyseessä ongelma ensinkään vaiko vain rikkaus? Siitä syystä ehkä täälläkin voitaisiin vaihteeksi kohdentaa katse sen tarkasteluun mitä sanoillamme pyrimme sanomaan kuin siihen kuka on samaa sanaa (eri merkityksellä) käyttänyt aikojen saatossa. Tekstit, olivat ne sitten kuinka vanhoja tahansa, eivät kerro tuon taivaallista, jollei ymmärrä mitään siitä missä nuo tekstit on kirjoitettu.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[Jouko Heyno]

En tiedä oliko tämä nyt kirja-arvostelu joka oli verhottu kysymyksen muotoon? No, yhtä kaikki, voisin kuvitella, että näinä päivinä historian tutkimus on monesti varmasti helpompaa kuin aikaisemmin, kiitos Internetin. Yhä suurempi määrä myös alkuperäislähteitä on saatavissa sähköisessä muodossa, täysin muokkaamattomina (toki voitaisiin huomauttaa, että mistä tiedämme tekstin kirjanneen henkilön olleen "objektiivinen"). Siksi käännöskirjallisuus, eritoten henkilöltä, joka on kansallisesti erityisen kiinnostava, palveleekin eittämättä muita tarkoituksia kuin rooliaan lähdekirjallisuutena. Näin uskoisin eritoten olevan Mannerheimin matkakirjojen osalta.

Halen toteaakin esipuheessaan tarkoituksenaan olleen Mannerheimin henkilökuvan syventäminen. Se aivan taatusti taas ei ollut Mannerheimin tarkoitus päiväkirjojaan pitäessään. Ja Internetin merkityksestä lähteenä on täällä toisaalla hyviä esimerkkejä; ne ovat usein puutteellisia, tarkoitushakuisia ja "toimitettuja". Alkuperäisdokumentteja on äärimmmäisen vähän, yleensä kyse on englanninkielisistä käännöksistä. Se, onko esim. Mannerheim ollut päiväkirjoissaan "objektiivinen" on tässä irrelevanttia.

Mitä tulee käännöskirjallisuuteen niin voisin varsin suurella varmuudella sanoa, että aina kun käännetään merkitys muuttuu. Kääntäminen itsessään lienee kategorisesti neutraali kommunikationaalinen siirtotoimenpide, mutta johtuen sitä suorittavasta tai suorittavista subjekteista tämä toimenpide saa arvotetun sisältönsä. Sille nyt ei vain voi mitään. Siksi vaikkapa mainitsemasi de Beauvoir onkin parempi kääntää niin, että hänen tarkoittamansa ajatukset parhaiten välittyvät. Esimerkiksi ne kohdat de Beauvoirin ajattelusta, jotka ovat voimakkaasti sidoksissa vaikkapa kirjoitusajan Ranskaan eivät ole järin kiinnostavia mikäli lukija haluaa tietää miten de Beauvoir pyrkii raivaamaan tietä feminismille. Mikäli lukija haluaa tutustua "aitoon ja alkuperäiseen" niin sekin on nykyään helposti saatavissa, kiitos jälleen kerran, Internetin. Ja monesti vielä paljon suomalaista versiota halvemmalla.

Toki noin voi tehdä, jos osaa ranskaa. Mutta itse käännökseen: Jos vaikkapa Beauvoirin ajatukset "parhaiten välittyvät" jättämällä puolet teoksesta pois, herää kysymys, oliko Beavoir enemmän kuin hieman tyhmä? Tietääkö editoija, mitä Beavoirin päässä liikkui, vai pitäisikö kääntäjä/toimittaja laittaa teoksen kirjoittajaksi?

Periaatteessa tämän lyhentelyn hyväksyminen "oikeaksi" tavaksi kääntää legitimoi Pilatutu Palat -tyyppisen julkaisemisen. Lyhyesti siis Rikos ja rangaistus: Raskolnikov tappaa koronkiskurin, jää kiinni ja kertoo syyt teolleen. Mitäs sitä enempää lukemaan, Dostojevski kun turhaan sotki filosofiaansa asiaankuulumattomuuksia.

Tekstit, olivat ne sitten kuinka vanhoja tahansa, eivät kerro tuon taivaallista, jollei ymmärrä mitään siitä missä nuo tekstit on kirjoitettu.

Tästä juuri on kyse, ja esittämäsi Beauvoirin kohdalla jättää tuon ymmärtämisen kääntäjä/lyhentäjälle. Sama koskee tietysti myös Mannerheimia ja mitä tahansa muuta teosta. Ongelma, johon viittaan, ei ole kääntäminen, vaan lyhentäminen ja muu "editointi".