Onko ihminen museoesine?

[Annastiina Mäkilä]

Luin uutisen, jossa kerrottiin Australian aboriginaaliesta, jotka olivat pitkän prosessin jälkeen saaneet hakea esi-isiensä luut yhdysvaltalaisesta museosta haudatakseen ne omaan maahansa. (Ks. swissinfo.ch: First Aboriginal remains to be returned from U.S., 26.7.2008) Tapaus vaikutti tutulta ja etsin käsiini samantyyppisen uutisen kesäkuun alusta - siinä kerrottiin kuinka kanadalaisen Tseycum First Nation -heimon jäsenet törmäsivät sattumalta esi-isiensä luihin vieraillessaan New Yorkilaisessa museossa. Tässä tapauksessa museo oli hyvin avulias ja luut luovitettiin heimon jäsenille, jotta he saivat haudata nämä uudestaan. (Ks. Sapa-AP: Museum returns ancestral remains, 11.6.2008) Kummassakin uutisessa huomautettiin, etteivät nämä tapaukset olleet mitenkään poikkeuksellisia. Moni yhteisö ympäri maailman pyrkii saamaan sukulaistensa luita takaisin niin museoista kuin yliopistoistakin, joissa niitä on pidetty tutkimustarkoituksessa.

Suomi ei tälläkään saralla ole mikään poikkeus. Esimerkiksi saamelaisten luita on koottu mm. antropologista ja rotuopillista tutkimusta varten. Vuonna 2006 alkoi vajaa kaksivuotinen projekti, jossa pyrittiin hahmottamaan missä kaikissa Pohjoismaisissa museoissa ja yliopistoissa on saamelaisesineistöä, mukaanluettuna osteologinen aineisto. (Ks. Interreg IIIA-projektin loppuraportti (2008)) Projektin loppuraportissa kerrotaan Suomen tilanteesta seuraavaa:

Vuonna 1992 Aki Arponen suoritti Inarin vanhassa hautuumaasaaressa arkeologista inventointia metsähallitukselle. Raportin ilmestyessä tuli julki, että Helsingin yliopistolla oli olemassa pääasiassa 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa kerätyt anatomiset kokoelmat. Näiden kokoelmien osana oli myös Inarista, Utsjoelta ja Muoniosta kerättyä aineistoa. Saamelaisyhteisössä heräsi keskustelu, jonka tavoitteeksi tuli saada luut uudelleenhaudattaviksi. Tiedeyhteisö oli unohtanut anatomiset kokoelmat, sillä niiden hyödyntäminen tutkimuksissa oli hiipunut uusien tutkimusmenetelmien myötä.

Vuonna 1995 Helsingin yliopisto palautti 95 pääkalloa, jotka uudelleenhaudattiin Inarin vanhalle hautuumaasaarelle. Samassa yhteydessä kävi selväksi että koko kokoelma pitäisi inventoida ja luetteloida asianmukaisesti. Tehtävään nimitettiin arkeologeista, lääketieteen alojen edustajista sekä museoalan ja paleontologian erikoisasiantuntijoista koostuva luukomitea. Inventointi ja luettelointi aloitettiin saamelaiskokoelmista ja konsultointiapuna toimi Suomen saamelaiskäräjien puheenjohtaja Pekka Aikio. Vuonna 2001 jäljellä oleva saamelaiskokoelma kuljetettiin Inariin, jossa ne sijoitettiin saamelaismuseo Siidaan. (Söderholm 2002: 3; 6-7). Kokoelmia hallinnoivat saamelaismuseo ja saamelaiskäräjät, mutta niillä ei ole oikeutta kokoelman uudelleenhautaukseen.

Konkreettiset esineet toki auttavat sekä muistamisessa että tutkimuksessa, mutta onko ihminen kuoltuaan museoesine siinä missä hänen käyttämänsä tavaratkin? Ja ainakin minun mielestäni kuollut ihminen on kuollut ihminen, välittämättä siitä milloin hän on kuollut tai mikä hänen statuksensa yhteisössä on ollut. Toisaalta niinkuin moni muukin asia, ei tämänkään kohdalla ole helppo muodostaa vankkaa mielipidettä suuntaan tai toiseen. Mitä esimerkiksi olette mieltä siitä, että pitäisikö Puolan valtion antaa säveltäjä Frédéric Chopinin sydän tutkijoiden ronkittavaksi? Sydän säilöttiin alkoholiin säveltäjän kuoleman jälkeen vuonna 1849 ja siitä saakka se on köllötellyt koskemattomana Varsovalaisessa kirkossa. (Ks. Associated Press: Poland says no to DNA testing of Chopin's heart, 25.7.2008)

Menneisyyttä ei voi tutkia ilman jälkiä tutkittavasta ajankohdasta. Aina ne eivät voi olla kirjallisia, joten esineet ja jopa luut ja sydämet voivat kertoa meille jotain uutta. Mutta onko tuo tieto aina niin tärkeää, että kuollut ihminen muuttuu museoesineeksi? Itse en ainakaan osaa tuohon vastata, mitä mieltä te olette?

[Juha Jarvela]

Suomessa klassikkotapaus on myös murhamies Matti Haapojan luuranko, joka oli näytteillä rikosmuseossa, kunnes se muuttui esineestä ihmiseksi ja haudattiin 1995.
Laajemmin näistä jutuista on kirjoittanut Janne Vilkuna (Vainajat museoeettisenä kysymyksenä. Julkaisussa Näkökulmia museoihin ja museologiaan. Helsinki: Ethnos 2000).

[szeskola]

Palasin juuri Dublinista, jossa oli heidän kansallismuseossaan esillä hieno Kingship and sacrifice -näyttely Irlannin soista löydetyistä suoruumiista. Esillä näyttelyssä oli neljä hämmästyttävän hyvin säilynyttä ruumista tuhansien vuosien takaa. Ruumiiden kasvoilta pystyi erottamaan heidän ilmeensä ja sormistaan jopa sormenjäljet. Suoruumiit toivat mennesisyyden ihmisen lähemmäs kuin se voi mitenkään olla muutoin nykyihmiselle mahdollista. Nämä ruumiit kertovat ainutlaatuista tarinaa Irlannin menneisyydestä, tavosta ja uskomuksista, jota ei olisi pystytty ilman näitä ruumiita selvittämään. Ruumiiden käsistä pystyttiin päättelemään, että he olivat korkeaa yhteiskunnallista statusta. Tutkijat ovat päätelleet että he ovat luultavasti vihollisheimojen vangittuja päälliköitä, jotka on uhrattu vihollisuuksien päätyttyä maan jumalattarelle. Kaikki Irlannista löytyneet haudat on sijoitettu heimojen välisille rajoille. Haudatun päällikön uskottiin estävän vihollisheimon vihamieliset hyökkäykset.

Olen todella kiitollinen museolle saadessani nähdä nämä suoruumiit eikä niitä ollut päätetty kätkeä museon varastoihin vain tutkijoiden nähtäväksi. Tämä siitäkin huolimatta että kaikki eivät museossa osanneetkaan suhtautua museovitriinissä makaavaan ihmisruumiiseen sen ansaitsemalla kunnioituksella.

Kysymykseesi siitä kuuluuko ihmisjäännökset lainkaan museovitriiniin on vaikea etenkin rajanvetojen suhteen. Milloin vitriiniin nostettu ihminen muuttuu taas esineestä ihmiseksi esim. Egyptin ja Etelä-Amerikan muumioiden tai Pohjois-Euroopan suoruumiiden kohdalla? Riippuuko se jäännösten iästä vai kenties siitä kuuluuko vitriinissä oleva ruumis johonkin nykyäänkin elossa olevaan kulttuuriin tai kansaan? Myös talteenoton konteksti ja sen aatteellinen viitekehys on otettava huomioon. Saamelaisjäännösten kohdalla luiden tallettaminen museoon kertoo tämän päivän ihmiselle ehkä enemmän 1800-luvun lopun tieteen eugenistisista piirteistä kuin saamelaisista itsestään.