Osaako historiatutkija tehdä muuta kuin historiatutkimuksen?
Arvioidessaan Loviisan ydinvoimalasta tehtyä historiatutkimusta Peteri Paju vähintäänkin riittävästi vihjailee siihen suuntaan, että hankkeessa rahoittaja on ollut varsinainen kirjoittaja ja tutkijat vain kyniä rahoittajan ja tyhjän paperin välissä.
Arvostelun luettua jää väistämättä ihmettelemään, millaisissa tilaustutkimuksissa Paju on ollut mukana. Onko hän todellakin ollut mukana hankkeissa, joissa tutkimuksen tilaaja/rahoittaja (jota voi nimetä myös asiakkaaksi) on päättänyt ostaa häneltä muuta kuin historiatutkimuksen, joka täyttää kaikki tutkimukselta edellytetyt muodolliset, ettiset ja tekniset kriteerit? Olen ollut mukana tekemässä tilaushistoriatutkimuksia vuodesta 1989 saakka. Osaltani en ole koskaan törmännyt niin tyhmään ja varakkaaseen instanssiin, joka olisi ostanut tai edes yrittänyt ostaa minulta muuta kuin historiatutkimuksen ja historian tutkimiseen liittyvää osaamista.
On vakava keskustelun paikka, jos lähtökohtaisesti ajatellaan, että rahoittaja on mainittava yhtenä tuloksiin ja arviointiin vaikuttavana tekijänä tutkimuksissa, joissa tutkijan elanto on tullut muista lähteistä kuin yliopistoista tai apurahoista. Tämä lähtökohta tarkoittaisi sitä, että yliopistojen historia(tieteen)laitoksilta valmistuu maistereita, jotka eivät osaa tehdä historiatutkimuksia, jos tilaaja/rahoittaja/asiakas on muu kuin yliopisto tai apurahoja läheisessä yhteistyössä yliopistojen kanssa myöntävä taho. Minun on vaikea uskoa, että tilanne on näin huono.
Ainoa ongelma historiantutkijoiden kannalta on se, että yliopistojen ulkopuoliset asiakkaat ostavat joskus historiatutkimuksen muilta kuin historiatutkijoilta. Tätä eivät kai yliopistot tai apurahojen myöntäjä tee. Toimittajat, kirjailijat ja muut kylän parhaat kynäilijät kyllä lupaavat surutta tehdä historiantutkimuksia, vaikka he eivät aidosti niitä tehdä osaa. Tämä on alallemme suuri imagohaaste, johon täytyisi tarttua.
Kimmo Levä
toimitusjohtaja
Oy Chronicon Ltd
Selvennystä arviostani
Hei,
jotta tämä hieman onneton keskustelupolku ei jatkuisi enempää, selvennän arvioni tekstiä. Kirjoitin: "Kirjan tilaaja on Loviisan voimalaitos ja maksaja ilmeisesti Fortum Oyj, koska esipuheessa kerrotaan vain sen antaneen taloudellista apua." Tämän enempää en aihetta käsitellyt, mutta Michelsen ja Särkikoski tekevät tästä aiheesta keskeisen hyökkäyksen kohteen vastineessaan arviooni.
Myönnän, että minun olisi pitänyt olla tarkempi, mutta arvostelun jo liiallinen pituus pakotti lyhyeen ilmaisuun. Tarkoitin, että kirjan esipuheessa kirjan maksaja(t) on ilmaistu sen verran epämääräisesti, että asia ei käy selvästi ilmi, joten jouduin päättelemään. Epämääräinen ilmaisu esipuheessa jättää tilaa epäillä, että asiassa on jotakin salailtavaa tai vaiettavaa. Michelsenin kanssa sähköpostitse keskustellessani paljastuikin, että Suomalainen ydinvoimalaitos-kirjaa oli tehty myös Suomen Akatemian palkalla! En ymmärrä miksi he eivät maininneet sitä kirjan esipuheessa. Samoin vastineessaan he 'unohtavat' moisen yksityiskohdan rummuttaessaan yksityisen rahoituksen puolesta.
Käsitykseni mukaan hyvää tutkimustapaan kuuluu kertoa tutkimuksen maksaja - oli tämä taho sitten julkinen tai yksityinen. En halunnut ottaa mitään kantaa kummankaan puolesta. Omat projektini selviävät kotisivuiltani niin ettei niiden perään tarvitse ihmetellä.
Petri Paju
jotta tämä hieman onneton keskustelupolku ei jatkuisi enempää, selvennän arvioni tekstiä. Kirjoitin: "Kirjan tilaaja on Loviisan voimalaitos ja maksaja ilmeisesti Fortum Oyj, koska esipuheessa kerrotaan vain sen antaneen taloudellista apua." Tämän enempää en aihetta käsitellyt, mutta Michelsen ja Särkikoski tekevät tästä aiheesta keskeisen hyökkäyksen kohteen vastineessaan arviooni.
Myönnän, että minun olisi pitänyt olla tarkempi, mutta arvostelun jo liiallinen pituus pakotti lyhyeen ilmaisuun. Tarkoitin, että kirjan esipuheessa kirjan maksaja(t) on ilmaistu sen verran epämääräisesti, että asia ei käy selvästi ilmi, joten jouduin päättelemään. Epämääräinen ilmaisu esipuheessa jättää tilaa epäillä, että asiassa on jotakin salailtavaa tai vaiettavaa. Michelsenin kanssa sähköpostitse keskustellessani paljastuikin, että Suomalainen ydinvoimalaitos-kirjaa oli tehty myös Suomen Akatemian palkalla! En ymmärrä miksi he eivät maininneet sitä kirjan esipuheessa. Samoin vastineessaan he 'unohtavat' moisen yksityiskohdan rummuttaessaan yksityisen rahoituksen puolesta.
Käsitykseni mukaan hyvää tutkimustapaan kuuluu kertoa tutkimuksen maksaja - oli tämä taho sitten julkinen tai yksityinen. En halunnut ottaa mitään kantaa kummankaan puolesta. Omat projektini selviävät kotisivuiltani niin ettei niiden perään tarvitse ihmetellä.
Petri Paju
Tämä keskustelu ei ole aiheeton
Petri Paju kääntää takkinsa ja vähättelee lausuntojaan. Jos tutkimuksen rahoittaja todellakin vaikuttaa tutkimuksen lopputulokseen, niin silloin rahoittajan roolia on syytä esipuheessa ja muutenkin arvioida. Jos kuitenkin tutkijat tekevät itsenäistä työtä rahoituslähteestä huolimatta, lukija saa rauhassa keskittyä tekstiin, eikä rahoittajaa tarvitse erikseen mainita. Pajun kommentti vahvistaa hänen suhtautumisensa rahoittajaan ja yleensä yksityisellä rahoituksella tehtyyn tutkimukseen. Siinä on aina jotain 'epäilyttävää'.
Jos tällaisia ajatuksia esittää, niin silloin pitää olla valmis myös osoittamaan, missä rahoittajan intressit on otettu huomioon ja objektiivisuudesta tingitty. Ei riitä, että heittää epämääräisiä epäilyjä ja vihjailuja. Se loukkaa tutkijaa ja hänen työtään.
Päinvastoin kuin Paju väittää, tämä keskustelu on erittäin tärkeää, koska merkittävä osa historiantutkimusta tehdään yksityisellä rahoituksella.
Kalle Michelsen
Jos tällaisia ajatuksia esittää, niin silloin pitää olla valmis myös osoittamaan, missä rahoittajan intressit on otettu huomioon ja objektiivisuudesta tingitty. Ei riitä, että heittää epämääräisiä epäilyjä ja vihjailuja. Se loukkaa tutkijaa ja hänen työtään.
Päinvastoin kuin Paju väittää, tämä keskustelu on erittäin tärkeää, koska merkittävä osa historiantutkimusta tehdään yksityisellä rahoituksella.
Kalle Michelsen
Kaksi keskustelua ja kuilu välissä?
Jaaha, Kalle Michelsen on päättänyt väkisin vääristellä kirjoittamaani. Käänsin takkini vain hänen päänsä sisällä. Tarkennettakoon siis edelleen.
Totta on, että mainitsin arviossa aluksi olettamani rahoittajan ikään kuin taustatiedoksi lukijalle, koska alempana parissa kohtaa viittasin tuon rahoittajan vaikutukseen ko. kirjaan. Joten toisin kuin Michelsen väittää, osoitin kyllä missä kohden rahoittajan vaikutus näytti olevan tuntuvin. Kohtia olivat ainakin: "Kaiken kaikkiaan suomalaisen insinöörin vastuuntunnosta piirtyy varsin kaunis kuva, välillä suorastaan epäilyttävän idealistinen. Piirre on toki erityisen mielenkiintoinen, mutta näyttö saisi olla vielä vahvempi." Ja toinen: "Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, että energiayhtiö Fortumin rahoilla ei ainakaan pitkästi kirjoiteta ydinvoiman vastustajista."
Lisäksi kirjan kirjoittajat tarjoavat samansuuntaisen vihjauksen esipuheessaan: "Erityisesti haluamme kiittää vuorineuvos [Kalevi] Nummista [...] omakohtaisesta kirjallisesta osallistumisesta".
Koska minä kirjoitin arvion, saanen kertoa mitä itse tarkoitin. En suinkaan tähdännyt mihinkään yleiseen keskusteluun yksityisestä ja julkisesta rahoituksesta historiantutkimuksessa vaan korkeintaan mietin, että miten rahoitus, joka kävi huonosti ilmi kirjasta, oli vaikuttanut tässä arvioitavana olleessa kirjassa. Minun puolestani historiantutkijat hankkikoot rahaa niin paljon mahdollista ja (melkein) mistä tahansa, kunhan raha ei liikaa ohjaa tutkimusta. Silti rahoittajat on syytä merkitä näkyviin, jotta lukijatkin voivat arvioida ovatko kirjoittajat pystyneet aidosti itsenäiseen työhön.
Petri Paju
Totta on, että mainitsin arviossa aluksi olettamani rahoittajan ikään kuin taustatiedoksi lukijalle, koska alempana parissa kohtaa viittasin tuon rahoittajan vaikutukseen ko. kirjaan. Joten toisin kuin Michelsen väittää, osoitin kyllä missä kohden rahoittajan vaikutus näytti olevan tuntuvin. Kohtia olivat ainakin: "Kaiken kaikkiaan suomalaisen insinöörin vastuuntunnosta piirtyy varsin kaunis kuva, välillä suorastaan epäilyttävän idealistinen. Piirre on toki erityisen mielenkiintoinen, mutta näyttö saisi olla vielä vahvempi." Ja toinen: "Kirjaa lukiessa tulee väistämättä mieleen, että energiayhtiö Fortumin rahoilla ei ainakaan pitkästi kirjoiteta ydinvoiman vastustajista."
Lisäksi kirjan kirjoittajat tarjoavat samansuuntaisen vihjauksen esipuheessaan: "Erityisesti haluamme kiittää vuorineuvos [Kalevi] Nummista [...] omakohtaisesta kirjallisesta osallistumisesta".
Koska minä kirjoitin arvion, saanen kertoa mitä itse tarkoitin. En suinkaan tähdännyt mihinkään yleiseen keskusteluun yksityisestä ja julkisesta rahoituksesta historiantutkimuksessa vaan korkeintaan mietin, että miten rahoitus, joka kävi huonosti ilmi kirjasta, oli vaikuttanut tässä arvioitavana olleessa kirjassa. Minun puolestani historiantutkijat hankkikoot rahaa niin paljon mahdollista ja (melkein) mistä tahansa, kunhan raha ei liikaa ohjaa tutkimusta. Silti rahoittajat on syytä merkitä näkyviin, jotta lukijatkin voivat arvioida ovatko kirjoittajat pystyneet aidosti itsenäiseen työhön.
Petri Paju
Petri Pajulle,
En halua arvokkaan keskustelun juuttuvan tyhjänpäiväiseen 'juupas-eipäs-tilanteeseen'. Sen sijaan haluan käydä keskustelua tärkestä asiasta, johon varsin moni historiantutkija törmää. Tämä asia on rahoituksen ja tutkimuksen väliinen suhde. Petri Paju yrittää nollata keskustelun, mutta toivon että se kuitenkin jatkuu.
Siis pohditaan todellista ongelmaa: Historiantutkijan työ on vaikeaa, koska se kohdistuu ihmisten ja insituutioiden menneisyyteen. Menneisyys kiinnostaa, mutta mikä on totuus menneisyydestä. Tästä ongelmasta on kirjoitettu ainakin kirjastollinen kirjoja, joten siihen en puutu.
Sen sijaan on syytä miettiä, voiko historiantutkija ylipäätään kirjoittaa historiaa, jonka aloite tulee toimijalta itseltään, tässä tapauksessa Loviisan ydinvoimalan johdolta? Ja vielä vaikeampi kysymys: Voiko historiantutkija ottaa vastaan tällaisen työtehtävän, jos toimija haluaa maksaa työstä palkan? Menettääkö tutkija mahdollisuutensa objektiivisen tiedon tuottamiseen (Petri Pajun väite) vai voiko hän ihan oikeasti tuottaa objektiivista ja totuudellista tietoa tärkeästä asiasta (Michelsenin ja Särkikosken väite)?
Ne historiantutkijat, jotka ovat kasvaneet akateemisen maailman suojissa suhtautautuvat epäilleen tällaisiin työtarjouksiin. Tieteen autonomiaan vedoten he väittävät, että ainoastaan tutkijan itsensä keksimä aihe on pätevä ja käyttökelpoinen. Ei siis 'tilaustyö'.
Jos näin toimittaisiin, melkoinen osa historiallista tietoa jäisi kirjoittamatta. Esimerkiksi massiivinen paikallishistoriallinen tieto on kokonaan tilaajien (kuntien) rahoittamaa tietoa. Sama koskee työväenliikkeen tutkimusta, josta melkoinen osa rahoitetaan AY-liikkeen tai sitä lähellä olevien rahoitusinstanssien kautta. Suomessa on myös vahva yrityshistoriallinen tutkimusperinne, joka on tuottanut korvaamattoman arvokasta tietoa yrityksistä ja niiden toiminnasta.
Tällaiseen tietoon eivät akateemisessa maailmassa olevat tutkijat olisi koskaan päässeet käsiksi. On nimittäin hyvä muistaa, että laki suojaa myös yksityiset arkistot ja niiden omistajilla on täysi valta päättää siitä, kenellä papereita näytetää ja ketkä jäävät nuolemaan näppejään.
Loviisan ydinvoimalaitoksen historiaprojektissa pääsimme lukemaan dokumentteja, joista saimme ainutlaatuista tietoa ydinvoimalaitoksen suunnittelusta ja toiminnasta. Tähän tietoon emme olisi päässeet käsiksi, jos Fortum ei olisi käynnistänyt historiahanketta.
Petri Paju ei näistä asioista tiedä mitään, koska hän on kasvanut akateemisen maailman sisällä. Siksi hän epäilee kaikkea, mikä on hänen oman kokemusmaailmansa ulkopuolella.
Tämä on suuri loukkaus niitä tutkijoita kohtaan, jotka tekevät työtä yliopistojen suojamuurien ulkopuolella. Pahinta mitä tutkijalle voi sanoa, on asettaa hänen tutkimuseettiset valintansa kyseenalaiseksi. Valitettavasti Petri Paju on jällleen yksi niistä, jotka pitävät oikeutenaan heittää sen ensimmäisen kiven. Suomessa tätä tehdään aivan liikaa ja syy on aina tuo sama: Työn on maksanut joku muu kuin veronmaksaja.
Uskon ja tiedän, että vahvalla ammattitaidolla varustettu tutkija voi ottaa vastaan minkälaisen haasteen tahansa. Hänen ei tarvitse selitellä valintojaan kriitikoille, jotka eivät ymmärrä historiantutkimuksen todellisuutta. Kiitämme kirjamme esipuheessa vuorineuvos Kalevi Nummista, koska saimme käyttöömme hänen muistelmansa käsikirjoituksen. Siinä on kiteytetty hiljaista tietoa, jota ei ole missään dokumenteissa. Tämäkin oli kuitenkin Petri Pajulle liikaa, valitettavasti.
Kalle Michelsen
En halua arvokkaan keskustelun juuttuvan tyhjänpäiväiseen 'juupas-eipäs-tilanteeseen'. Sen sijaan haluan käydä keskustelua tärkestä asiasta, johon varsin moni historiantutkija törmää. Tämä asia on rahoituksen ja tutkimuksen väliinen suhde. Petri Paju yrittää nollata keskustelun, mutta toivon että se kuitenkin jatkuu.
Siis pohditaan todellista ongelmaa: Historiantutkijan työ on vaikeaa, koska se kohdistuu ihmisten ja insituutioiden menneisyyteen. Menneisyys kiinnostaa, mutta mikä on totuus menneisyydestä. Tästä ongelmasta on kirjoitettu ainakin kirjastollinen kirjoja, joten siihen en puutu.
Sen sijaan on syytä miettiä, voiko historiantutkija ylipäätään kirjoittaa historiaa, jonka aloite tulee toimijalta itseltään, tässä tapauksessa Loviisan ydinvoimalan johdolta? Ja vielä vaikeampi kysymys: Voiko historiantutkija ottaa vastaan tällaisen työtehtävän, jos toimija haluaa maksaa työstä palkan? Menettääkö tutkija mahdollisuutensa objektiivisen tiedon tuottamiseen (Petri Pajun väite) vai voiko hän ihan oikeasti tuottaa objektiivista ja totuudellista tietoa tärkeästä asiasta (Michelsenin ja Särkikosken väite)?
Ne historiantutkijat, jotka ovat kasvaneet akateemisen maailman suojissa suhtautautuvat epäilleen tällaisiin työtarjouksiin. Tieteen autonomiaan vedoten he väittävät, että ainoastaan tutkijan itsensä keksimä aihe on pätevä ja käyttökelpoinen. Ei siis 'tilaustyö'.
Jos näin toimittaisiin, melkoinen osa historiallista tietoa jäisi kirjoittamatta. Esimerkiksi massiivinen paikallishistoriallinen tieto on kokonaan tilaajien (kuntien) rahoittamaa tietoa. Sama koskee työväenliikkeen tutkimusta, josta melkoinen osa rahoitetaan AY-liikkeen tai sitä lähellä olevien rahoitusinstanssien kautta. Suomessa on myös vahva yrityshistoriallinen tutkimusperinne, joka on tuottanut korvaamattoman arvokasta tietoa yrityksistä ja niiden toiminnasta.
Tällaiseen tietoon eivät akateemisessa maailmassa olevat tutkijat olisi koskaan päässeet käsiksi. On nimittäin hyvä muistaa, että laki suojaa myös yksityiset arkistot ja niiden omistajilla on täysi valta päättää siitä, kenellä papereita näytetää ja ketkä jäävät nuolemaan näppejään.
Loviisan ydinvoimalaitoksen historiaprojektissa pääsimme lukemaan dokumentteja, joista saimme ainutlaatuista tietoa ydinvoimalaitoksen suunnittelusta ja toiminnasta. Tähän tietoon emme olisi päässeet käsiksi, jos Fortum ei olisi käynnistänyt historiahanketta.
Petri Paju ei näistä asioista tiedä mitään, koska hän on kasvanut akateemisen maailman sisällä. Siksi hän epäilee kaikkea, mikä on hänen oman kokemusmaailmansa ulkopuolella.
Tämä on suuri loukkaus niitä tutkijoita kohtaan, jotka tekevät työtä yliopistojen suojamuurien ulkopuolella. Pahinta mitä tutkijalle voi sanoa, on asettaa hänen tutkimuseettiset valintansa kyseenalaiseksi. Valitettavasti Petri Paju on jällleen yksi niistä, jotka pitävät oikeutenaan heittää sen ensimmäisen kiven. Suomessa tätä tehdään aivan liikaa ja syy on aina tuo sama: Työn on maksanut joku muu kuin veronmaksaja.
Uskon ja tiedän, että vahvalla ammattitaidolla varustettu tutkija voi ottaa vastaan minkälaisen haasteen tahansa. Hänen ei tarvitse selitellä valintojaan kriitikoille, jotka eivät ymmärrä historiantutkimuksen todellisuutta. Kiitämme kirjamme esipuheessa vuorineuvos Kalevi Nummista, koska saimme käyttöömme hänen muistelmansa käsikirjoituksen. Siinä on kiteytetty hiljaista tietoa, jota ei ole missään dokumenteissa. Tämäkin oli kuitenkin Petri Pajulle liikaa, valitettavasti.
Kalle Michelsen
Vielä kerran
Mielikuvitus on tehnyt tepposet Kalle Michelsenille. Hän kuvittelee minusta yhtä ja toista, panee väitteitä suuhuni ja pyrkii leimaamaan. Onhan tuokin yksi tapa vastata kirja-arvioon. Hänelle tämä kaikki yhdistyy arvokkaaseen keskusteluun, mutta omasta puolestani en voi yhtyä moiseen mielipiteeseen.
Pyydän ihmisiä lukemaan arvioni, minulla kun ei ole siihen näiltä osin lisättävää, ja totean, että kirja oli suorastaan herkullinen varsinkin verrattuna tähän ajatustenvaihtoon. Ainoastaan veronmaksajista haluan muistuttaa sen verran, että jos tarkkoja ollaan niin mehän (tai valtio ensisijassa) omistamme Fortumista pääosan, joten Michelsen ja kumppanitkin ovat paiskineet hommia ”meidän kaikkien” rahoilla (Fortum ja Suomen Akatemia). Omalta osaltani päätän keskustelun täällä tähän ja jatkan sitä vastauksena vastineeseen Tieteessä tapahtuu -lehdessä.
Petri Paju
Pyydän ihmisiä lukemaan arvioni, minulla kun ei ole siihen näiltä osin lisättävää, ja totean, että kirja oli suorastaan herkullinen varsinkin verrattuna tähän ajatustenvaihtoon. Ainoastaan veronmaksajista haluan muistuttaa sen verran, että jos tarkkoja ollaan niin mehän (tai valtio ensisijassa) omistamme Fortumista pääosan, joten Michelsen ja kumppanitkin ovat paiskineet hommia ”meidän kaikkien” rahoilla (Fortum ja Suomen Akatemia). Omalta osaltani päätän keskustelun täällä tähän ja jatkan sitä vastauksena vastineeseen Tieteessä tapahtuu -lehdessä.
Petri Paju
Vielä kerran Petri Pajulle:
Tässä ehkä kiteytys keskustelustamme, jota kuvaat tylsäksi ja turhaksi:
Tarinan mukaan Suomen ensimmäisen vaalitaistelun aikaan 1900-luvun alussa Suomettarelainen puolue oli Hämeeseen lähettänyt ääniä kalastamaan kuuluisan puhujan ja kansantalousmiehen Ernst Nevanlinnan. Hänen vanavedessään kulki kuitenkin nuori sosiaalidemokraatti Sulo Vuolijoki ja aina kun Nevanlinna oli paatoksella esittänyt jonkin viisauden, kuului takapenkiltä Sulo Vuolijoen ääni: "Valehtelee". Yhtä vähän kuin hämäläisen vaalisaarnan kuuntelijat kykenivät ymmärtämään Nevanlinnan hienoja, vaikka ei varmasti valheellisia väitteitä, yhtä vähän voidaan olettaa kokouksen kuulijoiden ymmärtäneen Sulo Vuolijoen reaktioita. Mutta lopulta aina helpompi on uskoa valheeksi väitteet, kun kerran joku on niin oikealla äänensävyllä sanonut.
Tämän ajatuksen olen lainannut yhteiseltä ystävältämme, akateemikko Erkki Aukusti Laurilalta. Tämä ajatus kiteyttää myös kriitikon ja tutkijan välisen eron.
Kalle Michelsen
Tässä ehkä kiteytys keskustelustamme, jota kuvaat tylsäksi ja turhaksi:
Tarinan mukaan Suomen ensimmäisen vaalitaistelun aikaan 1900-luvun alussa Suomettarelainen puolue oli Hämeeseen lähettänyt ääniä kalastamaan kuuluisan puhujan ja kansantalousmiehen Ernst Nevanlinnan. Hänen vanavedessään kulki kuitenkin nuori sosiaalidemokraatti Sulo Vuolijoki ja aina kun Nevanlinna oli paatoksella esittänyt jonkin viisauden, kuului takapenkiltä Sulo Vuolijoen ääni: "Valehtelee". Yhtä vähän kuin hämäläisen vaalisaarnan kuuntelijat kykenivät ymmärtämään Nevanlinnan hienoja, vaikka ei varmasti valheellisia väitteitä, yhtä vähän voidaan olettaa kokouksen kuulijoiden ymmärtäneen Sulo Vuolijoen reaktioita. Mutta lopulta aina helpompi on uskoa valheeksi väitteet, kun kerran joku on niin oikealla äänensävyllä sanonut.
Tämän ajatuksen olen lainannut yhteiseltä ystävältämme, akateemikko Erkki Aukusti Laurilalta. Tämä ajatus kiteyttää myös kriitikon ja tutkijan välisen eron.
Kalle Michelsen
-
Tapio Onnela
- Viestit: 4903
- Liittynyt: 13.09.05 12:40
- Viesti: Kotisivu
Puheena oleva teos on arvosteltu myös Ennen ja nyt - historian tietosanomat -lehdessä:
Niklas Jensen-Eriksen: Insinöörit atomiaikaan Karl-Erik Michelsen ja Tuomo Särkikoski, Suomalainen ydinvoimalaitos. Helsinki: Edita 2005. (Ennen ja nyt - historian tietosanomat 2/2006.)
Niklas Jensen-Eriksen: Insinöörit atomiaikaan Karl-Erik Michelsen ja Tuomo Särkikoski, Suomalainen ydinvoimalaitos. Helsinki: Edita 2005. (Ennen ja nyt - historian tietosanomat 2/2006.)
-
Tapio Onnela
- Viestit: 4903
- Liittynyt: 13.09.05 12:40
- Viesti: Kotisivu
Keskustelua Seppisen neuvostotiedustelukirjasta
Keskustelua Seppisen neuvostotiedustelukirjasta
Jukka Seppisen teoa Neuvostotiedustelusta Suomessa on herättänyt runsaasti keskustelua. Kokosin oheen joitakin löytämiäni aihetta käsitteleviä sivustoja. Täydentäkää.
Kari Kaunismaa: Seppinen ampuu hehtaaripyssyllään epätarkasti
Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 - 1991, Strategia ja toiminta (Kari Kaunismaa, Agricolan kirja-arvostelu)
Jouni Huhtanen: "Historia kuitenkin jatkaa kulkuaan..."
Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 - 1991. Strategia ja toiminta (Jouni Huhtanen, Agricolan kirja-arvostelu)
Harri Holkeri: Arkistojen salarakas(Kolumni, Turun Sanomat 10.10.2006)
Jukka Tarkka: Hyvä kehys – huono kuva (Kaleva 21.9.2006 ja Etelä-Suomen Sanomat)
Jukka Seppinen: Skp ja Nkp nostattavat uuden kommunistisen ponnistuksen(Ajatus kirjat, lukunäyte Seppisen kirjasta)
Seppinen laskee uIkoministeriössä olevan yhä monia KGB-suhteilla uransa luoneita Supon arkistoihin päässeen tutkijan mukaan KGB ohjaili taustalla Mauno Koivistoa
(Taneli Heikka, TS, 21.9.2006)
Wikipedia: Jukka Seppinen
Jukka Seppisen teoa Neuvostotiedustelusta Suomessa on herättänyt runsaasti keskustelua. Kokosin oheen joitakin löytämiäni aihetta käsitteleviä sivustoja. Täydentäkää.
Kari Kaunismaa: Seppinen ampuu hehtaaripyssyllään epätarkasti
Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 - 1991, Strategia ja toiminta (Kari Kaunismaa, Agricolan kirja-arvostelu)
Jouni Huhtanen: "Historia kuitenkin jatkaa kulkuaan..."
Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917 - 1991. Strategia ja toiminta (Jouni Huhtanen, Agricolan kirja-arvostelu)
Harri Holkeri: Arkistojen salarakas(Kolumni, Turun Sanomat 10.10.2006)
Jukka Tarkka: Hyvä kehys – huono kuva (Kaleva 21.9.2006 ja Etelä-Suomen Sanomat)
Jukka Seppinen: Skp ja Nkp nostattavat uuden kommunistisen ponnistuksen(Ajatus kirjat, lukunäyte Seppisen kirjasta)
Seppinen laskee uIkoministeriössä olevan yhä monia KGB-suhteilla uransa luoneita Supon arkistoihin päässeen tutkijan mukaan KGB ohjaili taustalla Mauno Koivistoa
(Taneli Heikka, TS, 21.9.2006)
Wikipedia: Jukka Seppinen
Vastaukseni vastineeseen
Historioitsijat keskustelevat toistensa ohi?
Vastaus Karl-Erik Michelsenille ja Tuomo Särkikoskelle (Petri Paju)
Tieteessä tapahtuu 7/2006
Voi tätä ns. tieteellisen keskustelun tasoa. Professori Karl-Erik Michelsen ja DI, YTL, tutkija Tuomo Särkikoski kirjoittivat vastineen kirja-arviooni teoksesta Suomalainen ydinvoimalaitos. Asiallisen kritiikkiin vastaamisen sijaan he ovat keksineet tykittää ylipäänsä jonnekin ja toistavat nimeäni (18 kertaa) niin kuin kriittinen palaute sillä menisi pois.
Temppuja on monia. He tekevät minun yksittäisistä lauseistani päätelmiä mielipiteistäni ja näkemyksistäni, he johdattavat keskustelun haluamaansa ja arvioni kannalta epäoleelliseen suuntaan sekä rakentavat viholliskuvan, jonka mukaan edustan kriittistä marxismia, joka tuomitsee heidän oikeat työtapansa. Tätä hullunkurista ja jo syntyessään ajan hampaan pahasti puremaa olkinukkea he sitten sohivat ilmeisesti teräviksi luulemillaan lauseilla.
Yritin tehdä vakavan arvion, paneutua heidän teokseensa ja esittää tasapuolista kritiikkiä. Kehuin kirjaa sen hyvistä puolista. Vedin yhteen: ”Totta kai Suomalainen ydinvoimalaitos syventää merkittävästi lukijan tietämystä kotimaisesta ydinvoiman tuotannon kehityksestä.” Lisäksi on mahdollista ymmärtää myönteisessä hengessä se, että heidän teoksensa avulla on nostettavissa keskusteluun suomalaisuuden ja teknologian rinnakkainen rakentaminen, mutta tuo mahdollisuus jää kirjoittajilta käyttämättä. Pikemminkin nyt saa vaikutelman, että he ovat kirjoittaneet jossakin määrin paremman kirjan kuin tajuavat. Vielä haluan lisätä, että itse olisin tyytyväinen, jos joku arvioisi näkyvästi tutkimusryhmämme uuden Välimuistiin kirjoitetut -kirjan tietotekniikan kulttuurihistoriasta Suomessa. Vastapalveluksena he ovat lukeneet arvioni huolimattomasti ja kuvitelleet omiaan.
Michelsen ja Särkikoski arvelevat minun karsastavan yksityistä tutkimusrahoitusta ja edustavan jotakin kummaa perinteistä historiantutkimusta, joka jäljempänä vastineessa liitetään vasemmistoaaltoon tiedepolitiikassa 1970-luvulla ja kriittisiin marxisteihin. Kirjoittajien mielikuvitustulkinta johtui lauseesta, jossa totesin että kirjan maksaja on ilmeisesti Fortum Oyj.
Minun olisi pitänyt olla tarkempi, mutta arvostelun pituus pakotti lyhyeen ilmaisuun. Tarkoitin, että kirjan esipuheessa kirjan maksaja on ilmaistu sen verran epämääräisesti, että jouduin päättelemään. Epämääräinen ilmaisu esipuheessa jättää tilaa epäillä, että asiassa on jotakin salailtavaa tai vaiettavaa. Sähköpostikeskustelussa Michelsen kertoi, että hän on tehnyt Suomalainen ydinvoimalaitos -kirjaa myös Suomen Akatemian palkalla. Tätä hän ei kuitenkaan mainitse esipuheessa. Tästä rahoitusaiheesta keskustelimme hiljattain Agricola-historiaverkon kirja-arvioiden keskustelupalstalla.
Olen yksinkertaisesti eri mieltä Michelsenin kanssa. Huvittavaa kyllä, että kun huomataan valtion omistus Fortumista ja Suomen Akatemian tuki, niin kritisoin arviossa pääosin julkisella rahalla tehtyä historiahanketta! Myttyyn meni vastineen viholliskuva minusta.
Ymmärrän nyt, kuinka herkkä paikka tutkimusrahoitus on tilaushistorioiden tekijöille. Missään tapauksessa en pyrkinyt yleistämään tulkintaani arvioitavasta kirjasta kaikkeen tilattuun historiankirjoitukseen. Sen sijaan uskon, että kaikki, siis myös julkinen, tutkimusrahoitus vaikuttaa tutkimukseen (aiheenvalinta on ehkä selkein ja tärkein vaikutus), ja siksi rahoitus tulee merkitä teokseen näkyviin, jotta lukija voi arvioida ovatko tutkijat pystyneet itsenäiseen työhön.
Vastineen kirjoittajien huolimattomuutta osoittaa, että he väittävät minun kirjoittaneen heidän kirjansa kahden luvun lähdeviitteitä koskien, että ”suurin osa” on sitä ja tätä, kun tosiasiassa kirjoitin ”suuri osa”. Ja tällä perusteella he naljailevat minun matematiikan taidoissani olevan parantamisen varaa!
Kirjoittavat kertovat vastineessa, että eivät ole ehtineet viitata uusiin tutkimuksiin ydinvoiman historian alalta, koska kirjoittivat kirjan jo 2000-luvun alussa. Lähdeluettelossa loistaa kuitenkin poikkeuksena Allan Tiitan Suomen Akatemian historia vuodelta 2004, joten aivan mahdotonta viittausten tekeminen vuoden 2000 jälkeen ei liene ollut. Muistan, että juttelin Michelsenin kanssa atomihistoriasta vuonna 2001 konferenssissa Kaliforniassa. Lähetin seuraavana vuonna hänelle yhden kirjoitukseni aiheesta, ja hän pyysi lisää sähköpostitse vuonna 2003. Vastineessa todetaan lisäksi, ettei kaikkea luettua tarvitse kirjata lähdeluetteloon. Näin varmaankin on, mutta kehotan kirjoittajia miettimään, haluavatko he samaa toimintatapaa sovellettavan jatkossa myös omiin julkaisuihinsa.
Arvostelin kirjaa siitä, että Erkki Laurilaa ei ollut tutkittu kriittisesti. Vastineessa kirjoittajat argumentoivat Laurilan olleen sankari, vaikka muka toista väitin. Vaan kuin en väittänyt. Michelsen ja Särkikoski ovat ymmärtäneet, että en usko Laurilan suureen merkitykseen heidän kirjansa kohteessa. Päinvastoin, mutta lisäksi uskon Laurilan työn (ainakin yleisesti) olleen vielä merkittävämpi kuin Michelsen ja Särkikoski kertovat. Käsitykseni perustuu kuitenkin Laurilan toimien (ml. tekstien) kriittiseen luentaan ja niiden taustateorialtaan toisenlaiseen, laaja-alaiseen, tulkintaan (ks. lisää arvioni viitteestä Paju 2006). Heidän kirjassaan kritisoin sitä, että tulkinta Laurilasta vaikuttaa tehdyn melko epäkriittisesti, esim. Laurilan tekstit sellaisinaan uskoen eikä tulkinta siten ole niin vahva, että sen perusteella voisi täysin uskottavasti esittää heidän esittämiään väitteitä.
***
Hieman yllättäen olin ymmärtänyt kirjan suomalaisuus-teeman monimutkaisemmin ja syvällisemmin kuin mitä kirjan kirjoittajat olivat tarkoittaneet. Heillä oli kirjaa tehdessä ja vastineesta päätellen on melko yksinkertainen ja suoraviivainen käsitys siitä, mitä oli ja on suomalainen teknologia (jonka käsityksen taustalla tosin lymynnee kansallinen teknologinen tyyli -käsite, esim. Thomas Hughesilta), kun taas itse luin teemaa väitöskirjassa tutkimani teknologian kulttuurisen rakentumisen tarkastelun kautta ja käyttäen apuna ajatusta kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä (Benedict Anderson). Omassa lähestymistavassani ydinvoiman yhdistäminen kansallisen identiteetin tarkasteluun Ranskassa (Gabrielle Hechtin kirja) on tärkeä esimerkki ja rinnakkaistapaus, kun taas Michelsen ja Särkikoski katsovat, että Hechtin tutkimus ei ollut heille relevantti – sehän koskee eri maata eikä konkreettisia yhteyksiä löydy!
Vaikuttaa siltä, että yritämme keskustella kahdella kielellä. Yleisemmin kiinnostavaa lienee, mistä tässä on kysymys. Ainakin on kysymys kahdesta erilaisesta tavasta ymmärtää ja tutkia historiaa. Omaan taustaani kulttuurihistorian tutkijana sisältyy sellainen tutkimustapa, jossa historian tutkimukseen kuuluu myös keskustelu muun tutkimuksen kanssa ja tutkimusten oletusten, tausta-ajattelun ja tulosten eksplikointi sekä kriittinen arviointi.
Suomalainen ydinvoimalaitos on tehty toisin. Se edustaa tutkimustapaa, jossa arkisto- ym. lähteet saavat kertoa omaa, etuoikeutettua tarinaansa eikä muuta tutkimusta ole tarpeen huomioida. Tästä syystä kirjoittajat eivät myöskään näe yhtäläisyyksiä ulkomaiseen tutkimukseen pintaa syvemmältä, vaikka sieltä (kansainvälisen keskustelun seuraamisen kautta) on kenties saatu vaikutteita, joita ei ole edes huomattu tai ei ainakaan selvitetä lukijalle.
Lopuksi Michelsen ja Särkikoski olettavat, että mustamaalaan heitä ydinvoiman sanansaattajiksi. Totesin kuitenkin vain, miten heidän rivienvälinsä ymmärsin. Onneksi maailma on muuttunut viime vuosikymmenten vastakkainasetteluista: nykyään voinee neutraalisti todeta, että jotkut henkilöt kannattavat ydinvoimaa, tai että heidän tekstinsä voi lukea niin, eikä se heitä pahenna. Vaikka Michelsen ja Särkikoski eivät vastineessa ilmaise kantaansa täysin yksiselitteisesti, luulen että olemme suunnilleen samaa mieltä ydinvoiman tarpeellisuudesta.
Petri Paju
Kirjoittaja on fil. lis. ja tutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös Tieteessä tapahtuu-lehdessä 7/2006.
Vastaus Karl-Erik Michelsenille ja Tuomo Särkikoskelle (Petri Paju)
Tieteessä tapahtuu 7/2006
Voi tätä ns. tieteellisen keskustelun tasoa. Professori Karl-Erik Michelsen ja DI, YTL, tutkija Tuomo Särkikoski kirjoittivat vastineen kirja-arviooni teoksesta Suomalainen ydinvoimalaitos. Asiallisen kritiikkiin vastaamisen sijaan he ovat keksineet tykittää ylipäänsä jonnekin ja toistavat nimeäni (18 kertaa) niin kuin kriittinen palaute sillä menisi pois.
Temppuja on monia. He tekevät minun yksittäisistä lauseistani päätelmiä mielipiteistäni ja näkemyksistäni, he johdattavat keskustelun haluamaansa ja arvioni kannalta epäoleelliseen suuntaan sekä rakentavat viholliskuvan, jonka mukaan edustan kriittistä marxismia, joka tuomitsee heidän oikeat työtapansa. Tätä hullunkurista ja jo syntyessään ajan hampaan pahasti puremaa olkinukkea he sitten sohivat ilmeisesti teräviksi luulemillaan lauseilla.
Yritin tehdä vakavan arvion, paneutua heidän teokseensa ja esittää tasapuolista kritiikkiä. Kehuin kirjaa sen hyvistä puolista. Vedin yhteen: ”Totta kai Suomalainen ydinvoimalaitos syventää merkittävästi lukijan tietämystä kotimaisesta ydinvoiman tuotannon kehityksestä.” Lisäksi on mahdollista ymmärtää myönteisessä hengessä se, että heidän teoksensa avulla on nostettavissa keskusteluun suomalaisuuden ja teknologian rinnakkainen rakentaminen, mutta tuo mahdollisuus jää kirjoittajilta käyttämättä. Pikemminkin nyt saa vaikutelman, että he ovat kirjoittaneet jossakin määrin paremman kirjan kuin tajuavat. Vielä haluan lisätä, että itse olisin tyytyväinen, jos joku arvioisi näkyvästi tutkimusryhmämme uuden Välimuistiin kirjoitetut -kirjan tietotekniikan kulttuurihistoriasta Suomessa. Vastapalveluksena he ovat lukeneet arvioni huolimattomasti ja kuvitelleet omiaan.
Michelsen ja Särkikoski arvelevat minun karsastavan yksityistä tutkimusrahoitusta ja edustavan jotakin kummaa perinteistä historiantutkimusta, joka jäljempänä vastineessa liitetään vasemmistoaaltoon tiedepolitiikassa 1970-luvulla ja kriittisiin marxisteihin. Kirjoittajien mielikuvitustulkinta johtui lauseesta, jossa totesin että kirjan maksaja on ilmeisesti Fortum Oyj.
Minun olisi pitänyt olla tarkempi, mutta arvostelun pituus pakotti lyhyeen ilmaisuun. Tarkoitin, että kirjan esipuheessa kirjan maksaja on ilmaistu sen verran epämääräisesti, että jouduin päättelemään. Epämääräinen ilmaisu esipuheessa jättää tilaa epäillä, että asiassa on jotakin salailtavaa tai vaiettavaa. Sähköpostikeskustelussa Michelsen kertoi, että hän on tehnyt Suomalainen ydinvoimalaitos -kirjaa myös Suomen Akatemian palkalla. Tätä hän ei kuitenkaan mainitse esipuheessa. Tästä rahoitusaiheesta keskustelimme hiljattain Agricola-historiaverkon kirja-arvioiden keskustelupalstalla.
Olen yksinkertaisesti eri mieltä Michelsenin kanssa. Huvittavaa kyllä, että kun huomataan valtion omistus Fortumista ja Suomen Akatemian tuki, niin kritisoin arviossa pääosin julkisella rahalla tehtyä historiahanketta! Myttyyn meni vastineen viholliskuva minusta.
Ymmärrän nyt, kuinka herkkä paikka tutkimusrahoitus on tilaushistorioiden tekijöille. Missään tapauksessa en pyrkinyt yleistämään tulkintaani arvioitavasta kirjasta kaikkeen tilattuun historiankirjoitukseen. Sen sijaan uskon, että kaikki, siis myös julkinen, tutkimusrahoitus vaikuttaa tutkimukseen (aiheenvalinta on ehkä selkein ja tärkein vaikutus), ja siksi rahoitus tulee merkitä teokseen näkyviin, jotta lukija voi arvioida ovatko tutkijat pystyneet itsenäiseen työhön.
Vastineen kirjoittajien huolimattomuutta osoittaa, että he väittävät minun kirjoittaneen heidän kirjansa kahden luvun lähdeviitteitä koskien, että ”suurin osa” on sitä ja tätä, kun tosiasiassa kirjoitin ”suuri osa”. Ja tällä perusteella he naljailevat minun matematiikan taidoissani olevan parantamisen varaa!
Kirjoittavat kertovat vastineessa, että eivät ole ehtineet viitata uusiin tutkimuksiin ydinvoiman historian alalta, koska kirjoittivat kirjan jo 2000-luvun alussa. Lähdeluettelossa loistaa kuitenkin poikkeuksena Allan Tiitan Suomen Akatemian historia vuodelta 2004, joten aivan mahdotonta viittausten tekeminen vuoden 2000 jälkeen ei liene ollut. Muistan, että juttelin Michelsenin kanssa atomihistoriasta vuonna 2001 konferenssissa Kaliforniassa. Lähetin seuraavana vuonna hänelle yhden kirjoitukseni aiheesta, ja hän pyysi lisää sähköpostitse vuonna 2003. Vastineessa todetaan lisäksi, ettei kaikkea luettua tarvitse kirjata lähdeluetteloon. Näin varmaankin on, mutta kehotan kirjoittajia miettimään, haluavatko he samaa toimintatapaa sovellettavan jatkossa myös omiin julkaisuihinsa.
Arvostelin kirjaa siitä, että Erkki Laurilaa ei ollut tutkittu kriittisesti. Vastineessa kirjoittajat argumentoivat Laurilan olleen sankari, vaikka muka toista väitin. Vaan kuin en väittänyt. Michelsen ja Särkikoski ovat ymmärtäneet, että en usko Laurilan suureen merkitykseen heidän kirjansa kohteessa. Päinvastoin, mutta lisäksi uskon Laurilan työn (ainakin yleisesti) olleen vielä merkittävämpi kuin Michelsen ja Särkikoski kertovat. Käsitykseni perustuu kuitenkin Laurilan toimien (ml. tekstien) kriittiseen luentaan ja niiden taustateorialtaan toisenlaiseen, laaja-alaiseen, tulkintaan (ks. lisää arvioni viitteestä Paju 2006). Heidän kirjassaan kritisoin sitä, että tulkinta Laurilasta vaikuttaa tehdyn melko epäkriittisesti, esim. Laurilan tekstit sellaisinaan uskoen eikä tulkinta siten ole niin vahva, että sen perusteella voisi täysin uskottavasti esittää heidän esittämiään väitteitä.
***
Hieman yllättäen olin ymmärtänyt kirjan suomalaisuus-teeman monimutkaisemmin ja syvällisemmin kuin mitä kirjan kirjoittajat olivat tarkoittaneet. Heillä oli kirjaa tehdessä ja vastineesta päätellen on melko yksinkertainen ja suoraviivainen käsitys siitä, mitä oli ja on suomalainen teknologia (jonka käsityksen taustalla tosin lymynnee kansallinen teknologinen tyyli -käsite, esim. Thomas Hughesilta), kun taas itse luin teemaa väitöskirjassa tutkimani teknologian kulttuurisen rakentumisen tarkastelun kautta ja käyttäen apuna ajatusta kansakunnasta kuviteltuna yhteisönä (Benedict Anderson). Omassa lähestymistavassani ydinvoiman yhdistäminen kansallisen identiteetin tarkasteluun Ranskassa (Gabrielle Hechtin kirja) on tärkeä esimerkki ja rinnakkaistapaus, kun taas Michelsen ja Särkikoski katsovat, että Hechtin tutkimus ei ollut heille relevantti – sehän koskee eri maata eikä konkreettisia yhteyksiä löydy!
Vaikuttaa siltä, että yritämme keskustella kahdella kielellä. Yleisemmin kiinnostavaa lienee, mistä tässä on kysymys. Ainakin on kysymys kahdesta erilaisesta tavasta ymmärtää ja tutkia historiaa. Omaan taustaani kulttuurihistorian tutkijana sisältyy sellainen tutkimustapa, jossa historian tutkimukseen kuuluu myös keskustelu muun tutkimuksen kanssa ja tutkimusten oletusten, tausta-ajattelun ja tulosten eksplikointi sekä kriittinen arviointi.
Suomalainen ydinvoimalaitos on tehty toisin. Se edustaa tutkimustapaa, jossa arkisto- ym. lähteet saavat kertoa omaa, etuoikeutettua tarinaansa eikä muuta tutkimusta ole tarpeen huomioida. Tästä syystä kirjoittajat eivät myöskään näe yhtäläisyyksiä ulkomaiseen tutkimukseen pintaa syvemmältä, vaikka sieltä (kansainvälisen keskustelun seuraamisen kautta) on kenties saatu vaikutteita, joita ei ole edes huomattu tai ei ainakaan selvitetä lukijalle.
Lopuksi Michelsen ja Särkikoski olettavat, että mustamaalaan heitä ydinvoiman sanansaattajiksi. Totesin kuitenkin vain, miten heidän rivienvälinsä ymmärsin. Onneksi maailma on muuttunut viime vuosikymmenten vastakkainasetteluista: nykyään voinee neutraalisti todeta, että jotkut henkilöt kannattavat ydinvoimaa, tai että heidän tekstinsä voi lukea niin, eikä se heitä pahenna. Vaikka Michelsen ja Särkikoski eivät vastineessa ilmaise kantaansa täysin yksiselitteisesti, luulen että olemme suunnilleen samaa mieltä ydinvoiman tarpeellisuudesta.
Petri Paju
Kirjoittaja on fil. lis. ja tutkija Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineessa.
Tämä kirjoitus on julkaistu myös Tieteessä tapahtuu-lehdessä 7/2006.
Kommentteja Helena Pilken Halsti-arvosteluun
”Minä puolestani en ole juurikaan perehtynyt perinteiseen
sotahistoriaan”, aloittaa Helena Pilke. Kannattaako tällaista asiaa erityisesti mainostaa? Jos arvostelee kirjan, varmaan olisi hyvä kirjan aihe, aihepiiri ja tekijän muu toiminta tuntea. Toisaalta perehtymättömyys tuskin on koskaan riittävä perustelu arvostelun puutteille.
Halsti ei ”osallistunut rauhan tultua myös Suomen sota 1939-1945
-kirjasarjan tekoon”. Hän kirjoitti ko. 3-osaisen kirjasarjan, jolla oli vähän samanlainen nimi kuin Suomen ns. virallisella sotahistorialla Suomen sota 1941 - 1945. Halsti muutoin erosi vakinaisesta palveluksesta sodan jälkeen.
Vuonna 1939 Halsti oli vähän muutakin kuin vain nuori kapteeni. On selvää, että kuka hyvänsä nuori kapteeni ei arvosteltavaa kirjaa olisi kirjoittanut. Halsti kuului Adolf Ehrnroothin kanssa siihen harvalukuiseen joukkoon, joka oli saanut sekä aktiiviupseerin peruskoulutuksen (kadettikoulussa) että käynyt sotakorkeakoulun. Jääkäriupseerithan eivät kadettikoulua olleet käyneet.
”Harjoiteltuaan” yleisesikunnassa Halstin sotilasarvo oli yleisesikuntakapteeni. Tämän asian korostaminen ei ole saivartelua, vaan viittaa siihen, että Halsti oli kykenevä arvioimaan kirjansa laajaa aihetta. Hänen sodanaikaiset tehtävänsä olivat jotain muuta kuin pataljoonan komentamista, mihin kapteenin arvo viittaisi. Vain pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Halsti oli divisioonan esikuntapäällikkönä, ~10.000 miestä komentavan everstin lähimpänä avustajana.
Suurimpana puutteena arvostelussa näen sen, että sensuuria ei ole pyritty suhteuttamaan mihinkään. Ei pitäisi olla sensaatio, että jokin sotilasasioissa on salaista tai todennäköisten vihollisten nimeäminen on jotenkin arveluttavaa. On kulunut aikaa, kun Halstini luin, mutta uskoakseni siinä on ollut relevantimpaa tietoa kuin suuressa osassa sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista informaatiota. Kyse on myös laajemmasta ilmiöstä. Arvostelun mainitsemaa sotilasmaantiedettä on käsitelty esim. K. Adaridin kirjassa Suomi sotanäyttämönä, Sotilasmaantieteellinen yleiskatsaus, 1923.
Vertailukohdan löytämiseksi sekä mennäkseni yleisempään ja keskustelevampaan suuntaan annan esimerkin sodan jälkeisestä ”tiedottamisesta”. Vuodesta 1945 lähtien Kymenlaakson suunnalla oli rauhanajan joukkoja noin divisioonan verran. Ikäluokkien pienentyessä joukot ovat vähentyneet, mutta joukkojenkeskittymä oli suomalaisittain vahva esim. Kekkosen presidenttikauden loppuun saakka. Kymenlaaksosta kukaan ei julkisuudessa ole puhunut paljon mitään. Sen sijaan joka paikassa on vuosikymmeniä toisteltu tietoja Pohjois-Suomen maavoimien vahvistamisesta. Oikeastaan Sodankylään siirrettiin 1960-luvulla yksi ainoa jääkäripataljoona. Kun toisesta paikasta Pohjois-Suomea (Oulusta) siirrettiin patteristo, kokonaisuudelle annettiin nimeksi prikaati. Sensuuria ei tarvittu, sillä media toisteli selvää disinformaatiota mitään kyselemättä ja varmaankaan mitään edes ajattelematta
sotahistoriaan”, aloittaa Helena Pilke. Kannattaako tällaista asiaa erityisesti mainostaa? Jos arvostelee kirjan, varmaan olisi hyvä kirjan aihe, aihepiiri ja tekijän muu toiminta tuntea. Toisaalta perehtymättömyys tuskin on koskaan riittävä perustelu arvostelun puutteille.
Halsti ei ”osallistunut rauhan tultua myös Suomen sota 1939-1945
-kirjasarjan tekoon”. Hän kirjoitti ko. 3-osaisen kirjasarjan, jolla oli vähän samanlainen nimi kuin Suomen ns. virallisella sotahistorialla Suomen sota 1941 - 1945. Halsti muutoin erosi vakinaisesta palveluksesta sodan jälkeen.
Vuonna 1939 Halsti oli vähän muutakin kuin vain nuori kapteeni. On selvää, että kuka hyvänsä nuori kapteeni ei arvosteltavaa kirjaa olisi kirjoittanut. Halsti kuului Adolf Ehrnroothin kanssa siihen harvalukuiseen joukkoon, joka oli saanut sekä aktiiviupseerin peruskoulutuksen (kadettikoulussa) että käynyt sotakorkeakoulun. Jääkäriupseerithan eivät kadettikoulua olleet käyneet.
”Harjoiteltuaan” yleisesikunnassa Halstin sotilasarvo oli yleisesikuntakapteeni. Tämän asian korostaminen ei ole saivartelua, vaan viittaa siihen, että Halsti oli kykenevä arvioimaan kirjansa laajaa aihetta. Hänen sodanaikaiset tehtävänsä olivat jotain muuta kuin pataljoonan komentamista, mihin kapteenin arvo viittaisi. Vain pari vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen Halsti oli divisioonan esikuntapäällikkönä, ~10.000 miestä komentavan everstin lähimpänä avustajana.
Suurimpana puutteena arvostelussa näen sen, että sensuuria ei ole pyritty suhteuttamaan mihinkään. Ei pitäisi olla sensaatio, että jokin sotilasasioissa on salaista tai todennäköisten vihollisten nimeäminen on jotenkin arveluttavaa. On kulunut aikaa, kun Halstini luin, mutta uskoakseni siinä on ollut relevantimpaa tietoa kuin suuressa osassa sodan jälkeistä turvallisuuspoliittista informaatiota. Kyse on myös laajemmasta ilmiöstä. Arvostelun mainitsemaa sotilasmaantiedettä on käsitelty esim. K. Adaridin kirjassa Suomi sotanäyttämönä, Sotilasmaantieteellinen yleiskatsaus, 1923.
Vertailukohdan löytämiseksi sekä mennäkseni yleisempään ja keskustelevampaan suuntaan annan esimerkin sodan jälkeisestä ”tiedottamisesta”. Vuodesta 1945 lähtien Kymenlaakson suunnalla oli rauhanajan joukkoja noin divisioonan verran. Ikäluokkien pienentyessä joukot ovat vähentyneet, mutta joukkojenkeskittymä oli suomalaisittain vahva esim. Kekkosen presidenttikauden loppuun saakka. Kymenlaaksosta kukaan ei julkisuudessa ole puhunut paljon mitään. Sen sijaan joka paikassa on vuosikymmeniä toisteltu tietoja Pohjois-Suomen maavoimien vahvistamisesta. Oikeastaan Sodankylään siirrettiin 1960-luvulla yksi ainoa jääkäripataljoona. Kun toisesta paikasta Pohjois-Suomea (Oulusta) siirrettiin patteristo, kokonaisuudelle annettiin nimeksi prikaati. Sensuuria ei tarvittu, sillä media toisteli selvää disinformaatiota mitään kyselemättä ja varmaankaan mitään edes ajattelematta
Lisäys
Agricolan toisella alapalstalla keskustellaan sotahistoriasta varsin, eh, vilkkaasti. Ottaen se huomioon haluan korostaa, että ilmaisuni "Toisaalta perehtymättömyys tuskin on koskaan riittävä perustelu arvostelun puutteille", liikkui yleisellä tasolla. Kyseisessä kappaleessa pyrin ehkä epämääräisesti keveämpään ilmaisuun, kuin miten tekstin halutessaan voi tulkita. En missään nimessä väitä enkä vihjaa, ettei Pilke aihetta tuntisi erinomaisen riittävästi kirja-arvostelun tarpeisiin. Arvostelussaan Pilke mielestäni pitäytyi varsin perinteisessä sotahistoriassa (oikeastaan sotilashistoriassa). Oma otsikkoni oli "Kommentteja", ei siis korjauksia, oikaisuja, virheitä, vastineita, vaateita ja vekseleitä. Tunnen Halstin tuotannon, ja sain päähäni siitä jotain kirjoittaa lähinnä ulkomuistista.
-
Jyrki Ilva
- Viestit: 340
- Liittynyt: 30.11.05 15:04
- Paikkakunta: Helsinki
- Viesti: Kotisivu
Kommentti arvioon Lopputöiden lukijakuntaa laajentamassa
Kommentti arvioon "Lopputöiden lukijakuntaa laajentamassa"
Maarit Jaakkolan laatimassa kirja-arviossa oli paljon hyvää ja lukemisen
arvoista pohdiskelua. Yllätyksekseni kirjoittaja ei kuitenkaan maininnut
mitään siitä, että myös opinnäytteiden julkaiseminen "kokotekstinä" verkossa
on yleistynyt nopeasti muutaman viime vuoden aikana (kuten
Agricolan keskustelupalstankin Uudet mediat -osiosta on voinut havaita).
Pisimmällä tässä suhteessa on itse asiassa arvion kirjoittajan oma alma
mater eli Tampereen yliopisto, jossa verkossa ilmestyy jo yli 60%
kaikista uusista graduista (ks. kustannuspäällikkö Outi Sisätön esitys
"Open Access - Kohti avointa julkaisemista"-seminaarissa 29.11.2006).
Tampereen lisäksi mm. Jyväskylän yliopistolla on jo pitkät perinteet
tällä alalla, ja vastaavia enemmän tai vähemmän kattavaan
julkaisemiseen tähtääviä suunnitelmia pyöritellään muuallakin.
Gradujen sisältämät tutkimustulokset eivät siis ehkä tulevaisuudessa
enää jää kirjastoihin pölyttymään, vaan ne voivat löytyä verkon kautta
yllättävänkin vaivattomasti.
Olen sinänsä samaa mieltä kirjoittajan kanssa, että gradujen muok-
kaaminen eteenpäin esim. tieteellisissä lehdissä tai kokoomateoksissa
julkaistaviksi artikkeleiksi olisi monissa tapauksissa mielekästä ja
edistäisi sekä tiedon leviämistä että tekijän omaa oppimisprosessia.
Opinnäytteeksi laaditun tekstin olennaisen sisällön tiivistäminen ja
muokkaaminen artikkelimuotoon palvelisi todennäköisesti sekä lukijoita
että kirjoittajia itseään. Toinen asia sitten on, miten mielekästä olisi
tällaisen ylimääräisen vaatimuksen lisääminen pakollisena tutkintoon,
sillä graduvaihe on monille opiskelijoille jo nyt tavattoman raskas, eikä
yhden uuden esteen lisääminen valmistumisen tielle välttämättä
herättäisi ainakaan universaaleja riemunkiljahduksia.
Maarit Jaakkolan laatimassa kirja-arviossa oli paljon hyvää ja lukemisen
arvoista pohdiskelua. Yllätyksekseni kirjoittaja ei kuitenkaan maininnut
mitään siitä, että myös opinnäytteiden julkaiseminen "kokotekstinä" verkossa
on yleistynyt nopeasti muutaman viime vuoden aikana (kuten
Agricolan keskustelupalstankin Uudet mediat -osiosta on voinut havaita).
Pisimmällä tässä suhteessa on itse asiassa arvion kirjoittajan oma alma
mater eli Tampereen yliopisto, jossa verkossa ilmestyy jo yli 60%
kaikista uusista graduista (ks. kustannuspäällikkö Outi Sisätön esitys
"Open Access - Kohti avointa julkaisemista"-seminaarissa 29.11.2006).
Tampereen lisäksi mm. Jyväskylän yliopistolla on jo pitkät perinteet
tällä alalla, ja vastaavia enemmän tai vähemmän kattavaan
julkaisemiseen tähtääviä suunnitelmia pyöritellään muuallakin.
Gradujen sisältämät tutkimustulokset eivät siis ehkä tulevaisuudessa
enää jää kirjastoihin pölyttymään, vaan ne voivat löytyä verkon kautta
yllättävänkin vaivattomasti.
Olen sinänsä samaa mieltä kirjoittajan kanssa, että gradujen muok-
kaaminen eteenpäin esim. tieteellisissä lehdissä tai kokoomateoksissa
julkaistaviksi artikkeleiksi olisi monissa tapauksissa mielekästä ja
edistäisi sekä tiedon leviämistä että tekijän omaa oppimisprosessia.
Opinnäytteeksi laaditun tekstin olennaisen sisällön tiivistäminen ja
muokkaaminen artikkelimuotoon palvelisi todennäköisesti sekä lukijoita
että kirjoittajia itseään. Toinen asia sitten on, miten mielekästä olisi
tällaisen ylimääräisen vaatimuksen lisääminen pakollisena tutkintoon,
sillä graduvaihe on monille opiskelijoille jo nyt tavattoman raskas, eikä
yhden uuden esteen lisääminen valmistumisen tielle välttämättä
herättäisi ainakaan universaaleja riemunkiljahduksia.
Ei ole pätevyyttä arvioida, miten asioiden pitäisi olla, mutta paljon on muuttunut. Käsittääkseni jossain vaiheessa lisuria ei voinut jatkaa väitökseen asti, jos lisuri oli julkaistu. Edelleeenkin tiedän, että gradujen lainaamista rajoitettiin, jos maisteri ilmaisi vähäisimpiäkin jatkohaluja. Irvileuat sanoivat juuri näistä jatkajista, että huonoimpia ei kehtaa näyttää kenellekään. Nykyään tiedon jakamista pidetään siis hyvänä jo tutkijanuran alussakin.
On tässä toinenkin puoli. Sotakorkeakoulun erään diplomityön päätelmät on kopsattu gradustani persoonallisia ilmaisujani myöten (toimitin sen itse sota-arkistoon). "Päätelmät" tulivat diplomityöhön tyhjästä ilman että niitä teemoja olisi työssä käsitelty. Graduni ei ollut edes lähdeluettelossa. Kun ottaa huomioon kapiaisten suuren joustavuuden myöntää erehtyväisyytensä, nielin harmini. (SKK:n suorittaminen vastaa nykyään kai lisensiaatin tutkintoa. Olen lukenut siksi monta sivulavin tapaista diplomityötä, että tiedän, ettei substanssi kasva, vaikka ye-upseereille annettaisiin akateemikon arvo. Alan miehet ovat tehtävissään hyviä, mutta prikaatin komentaminen sodassa ei ole tutkijan hommaa.)
On tässä toinenkin puoli. Sotakorkeakoulun erään diplomityön päätelmät on kopsattu gradustani persoonallisia ilmaisujani myöten (toimitin sen itse sota-arkistoon). "Päätelmät" tulivat diplomityöhön tyhjästä ilman että niitä teemoja olisi työssä käsitelty. Graduni ei ollut edes lähdeluettelossa. Kun ottaa huomioon kapiaisten suuren joustavuuden myöntää erehtyväisyytensä, nielin harmini. (SKK:n suorittaminen vastaa nykyään kai lisensiaatin tutkintoa. Olen lukenut siksi monta sivulavin tapaista diplomityötä, että tiedän, ettei substanssi kasva, vaikka ye-upseereille annettaisiin akateemikon arvo. Alan miehet ovat tehtävissään hyviä, mutta prikaatin komentaminen sodassa ei ole tutkijan hommaa.)
Kommentti Timo Vilénin arvosteluun Gürtler: Kroisokset
Silmäilin Gürtlerin jo 2005 suomeksi ilmestynyttä kirjaa kohtalaisesti, ja sain siitä negatiivisemman vaikutelman, kuin mitä Timo Vilén ainakaan haluaa tuoda esille. Jaottelu sen mukaan, mikä on ollut vaurauden lähde, tekee kirjan jäsentelystä sekavan, siinä hypitään estoitta vuosisadalta toiselle ja syyllistytään melkoisiin “kurvit suoriksi” -tulkintoihin. Jako taloudellisen ja poliittisen vallan välille jää epäselväksi kirjassa, ja on tainnut jäädä lähtökohtaisesti epäselväksi Gürtlerillekin (en ilkeä puhua mistään “tehtävän asettelusta“).
Havainnollisena esimerkkinä kirjassa on tosiaankin käsitelty melkoisessa laajuudessa tunnettua hahmoa, jonka suomalainen nimi on Roope Ankka. Kun Vilén on tarttunut rohkeasti arvostelussaan ankkaa pyrstöstä, haluaisin jatkaa aiheesta.
Detlef Gürtler esittelee Roopea jotensakin lähes vakavassa hengessä esimerkkinä huonosta taidosta johtaa yrityksiä. Kukaan Walt Disneyn tuotantoon “perehtynyt” ei voi olla raivostumatta moisesta solvaamisesta.
1) Juuri nykyään koetaan etenkin länsimaisissa yrityksissä olevan vallalla muoti-ilmiö keskittyä kapealle osaamisalueelle, ja pyrkiä sillä markkinajohtajaksi koko maailmassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ainoa tie menestykseen. Monialaisuutta harjoittaa Roope Ankan lisäksi monikin aasialainen yritys ja esim. General Electric. Se toimii paitsi nimensä mukaisella alalla, myös laajasti mediakentässä omistaen NBC:n. Suomesta GE osti hiljattain Instrumentariumin.
2) Detlef Gürtler pitää Roopen suurena puutteena vaikeutta tulla toimeen muitten…ankkojen kanssa. Tällaista asennetta Gürtler pitää huonona kroisokselle. Tässä hän kuitenkin syyllistyy melkoiseen perspektiivin puutteeseen. Toki Bill Gates (jota Detlef Gürtler hyvin kuvaakin) pyrkii miellyttämään laajaa väestöä, hänhän pyrkii myymään tuotteitaan joka kotiin. Mutta vielä nykyäänkin Donald (!) Trump on tehnyt öykkäröinnistä oman brändinsä. Trump pyrkii myymään arvoasuntoja maksukykyisille asiakkaille. Sen takia - ei pelkästä esiintymishalusta - hän näyttää TV:ssä, miten rikkaan sopii simputtaa alaisiaan.
Roope Ankan esikuvana ei tietenkään ole ollut Gates tai Trump, vaan John D. Rockefeller Sr. Tämä mies oli saita, eli monin tavoin vaatimattomasti, kohteli alaisiaan huonosti, ajoi kilpailijansa vararikkoon ja harjoitti lopuksi suurellista filantropiaa. Jopa viimeksi mainittua harjoitti myös Roope Ankka, vaikka asian tunteminen edellyttääkin jo syventäviä Roope-opintoja. Oikeastaan Rockefeller harjoitti myös laajamittaista alaistensa sukupuolista häirintää, mutta tätä roolimallia ei ole liitetty Roopeen ilmeisesti sen takia, että lukeehan lehteä kai jopa lapsetkin.
(Ylläpito: otsikolle saisi olla enemmän tilaa. Yritin iskevämpää otsikkoa Roope Ankan maineenpalautus, mutta sitten ei enää ollut tilaa viitaukseen arvostelusta.)
Havainnollisena esimerkkinä kirjassa on tosiaankin käsitelty melkoisessa laajuudessa tunnettua hahmoa, jonka suomalainen nimi on Roope Ankka. Kun Vilén on tarttunut rohkeasti arvostelussaan ankkaa pyrstöstä, haluaisin jatkaa aiheesta.
Detlef Gürtler esittelee Roopea jotensakin lähes vakavassa hengessä esimerkkinä huonosta taidosta johtaa yrityksiä. Kukaan Walt Disneyn tuotantoon “perehtynyt” ei voi olla raivostumatta moisesta solvaamisesta.
1) Juuri nykyään koetaan etenkin länsimaisissa yrityksissä olevan vallalla muoti-ilmiö keskittyä kapealle osaamisalueelle, ja pyrkiä sillä markkinajohtajaksi koko maailmassa. Tämä ei kuitenkaan ole mitenkään ainoa tie menestykseen. Monialaisuutta harjoittaa Roope Ankan lisäksi monikin aasialainen yritys ja esim. General Electric. Se toimii paitsi nimensä mukaisella alalla, myös laajasti mediakentässä omistaen NBC:n. Suomesta GE osti hiljattain Instrumentariumin.
2) Detlef Gürtler pitää Roopen suurena puutteena vaikeutta tulla toimeen muitten…ankkojen kanssa. Tällaista asennetta Gürtler pitää huonona kroisokselle. Tässä hän kuitenkin syyllistyy melkoiseen perspektiivin puutteeseen. Toki Bill Gates (jota Detlef Gürtler hyvin kuvaakin) pyrkii miellyttämään laajaa väestöä, hänhän pyrkii myymään tuotteitaan joka kotiin. Mutta vielä nykyäänkin Donald (!) Trump on tehnyt öykkäröinnistä oman brändinsä. Trump pyrkii myymään arvoasuntoja maksukykyisille asiakkaille. Sen takia - ei pelkästä esiintymishalusta - hän näyttää TV:ssä, miten rikkaan sopii simputtaa alaisiaan.
Roope Ankan esikuvana ei tietenkään ole ollut Gates tai Trump, vaan John D. Rockefeller Sr. Tämä mies oli saita, eli monin tavoin vaatimattomasti, kohteli alaisiaan huonosti, ajoi kilpailijansa vararikkoon ja harjoitti lopuksi suurellista filantropiaa. Jopa viimeksi mainittua harjoitti myös Roope Ankka, vaikka asian tunteminen edellyttääkin jo syventäviä Roope-opintoja. Oikeastaan Rockefeller harjoitti myös laajamittaista alaistensa sukupuolista häirintää, mutta tätä roolimallia ei ole liitetty Roopeen ilmeisesti sen takia, että lukeehan lehteä kai jopa lapsetkin.
(Ylläpito: otsikolle saisi olla enemmän tilaa. Yritin iskevämpää otsikkoa Roope Ankan maineenpalautus, mutta sitten ei enää ollut tilaa viitaukseen arvostelusta.)