Rauhaanpyrkimisiä kesäkuussa 1944

[Ciccio]

Hän myös teki Neuvostoliiton kanssa erillisrauhan, mihin saksalaisten kanssa tekemänsä sopimuksen mukaisesti Ryti ei ryhtynyt.

Ylikangas väittää, että Ryti ja hallitus olisivat tehneet rauhan jo juhannuksena, mutta Mannerheim muuttikin mielensä.

Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä seurasi myös kysymys uudesta rauhanaloitteesta ja
E.Linkomiehen hallitus oli siksi vaihdettava, Ramsayn hallituksen muodostamista kiirehti myös Mannerheim.
Linkomiehen hallituksen puolustusministeri Walden, marsalkan luottomies, kieltäytyi uuden hallituksen pääministeriydestä.
Ja myöhemmin Walden kieltäytyi Ramsayn hallituksen jäsenyydestä osoittaen E.Linkomiehen mukaan sen, ettei Mannerheim enää pitänyt hallitusvaihdosta suotavana.

Ramsayn alkaessa koota hallitustaan, lähetettiin samaan aikaan Ruotsin välityksellä E.Linkomiehen hallituksen esitys rauhanneuvotteluiden aloittamisesta.

Neuvostoliiton vastaus tuli 21/6-44 aamuna, siinä vaadittiin pääministerin ja ulkoministerin kirjallista ilmoitusta Suomen ehdoitta antautumisesta, kapitulaatiosta.
Ryti ja Tanner olisivat halunneet "jotakin" vastaamalla jatkaa rauhanpyrkimyksiä.
Illalla 21/6-44 H:kiin saapui myös von Ribbentrop.

Suomi menetti Viipurin 20/6 ja armeija oli siihen asti perääntynyt.

Neuvostoliiton vaatimus ehdottomasta antautumisesta teki hallitusvaihdoksen tarpeettomaksi, pääministeri E.Linkomiehen "vankilamuistelmista" saa sen käsityksen, että Mannerheim muutti kantaansa, koska "Suomen armeija taistelee taas"- rintamatilanne oli muuttumassa.

Miksi Neuvostoliitto suurhyökkäyksensä edetessä olisi vaatinutkaan muuta kuin ehdotonta antautumista ?
Samaan pyrki myös puna- armeija.

Rauhanhallituksen 5/3-43...8/8-44 pääministeri Edwin Linkomies osoittautui sodanjälkeiseen politiikkaan sopimattomaksi, koska hän ei ollut osoittanut riittävää lujuutta Neuvostoliittoa vastaan ja toisaalta Linkomies oli saanut osakseen Neuvostoliiton ja kotikommunistien vihan.

Realisti Paasikivi sopi Suomen lyhytaikaisimpien hallitusten, Hackzellin ja U.J.Castrénin pääministerikausien jälkeen hallituksenmuodostajaksi ja
rauhantekijä Edwin Linkomies vankilaan.
("Realisti" Juho Kusti unohti 10/ 1941 kirjoittamansa radiopuheen Leningradin valtauksen johdosta )

Historiallisista humanisteista:
http://www.helsinki.fi/historiallisethu ... _poli.html

Heinä- elokuun torjuntataistelut saivat Stalinin tyytymään Moskovan rauhan rajaan.
Heinä- elokuun taisteluissa saksalaiset vetäytyivät myös Narva-linjalta Virossa, eivätkä enää muodostaneet uhkaa Suomelle.
Ja
luulisi yli 2 miljoonan venäläissotilaan keskittämisen kesäkuun lopulla 1944
alkaneeseen operaatio Bagratioon olleen Suomen johdon tiedossa ?
--------------------------------------------------------
Samoin Teheranin konferenssin päätökset pääosin ?
=Suomen sodanaikaisen johdon pelko ehdottoman antautumisen vaatimuksesta on myöhemmin osoittautunut todeksi ?
Samoin pelko siitä, että minne asti puna-armeija pääsisi, sen alueen ja maat Länsi
hyväksyisi Neuvostoliiton etupiiriin kuuluvaksi.

Neuvostoliiton strategisen iskun torjuminen Suomeen 1944 kesällä oli se tekijä, joka
vaikutti.
Jälkeenpäin on spekuloitu sillä, että Stalin olisi tyytynyt 1940 Talvisodan rauhan rajoihin ja Suomen "demokratisointiin" rauhan tultua, Saksan reaktio sivuuttaen.

Veikko Palvo

[Ciccio]

Suomen sodanaikainen johto- Ryti, Tanner ja Mannerheim käynnistivät vuodenvaihteesta 1942/-43 rauhaanpyrkimisen entistä ponnekkaammin,
heille oli selvää ettei Saksa voittaisi sotaa.
Toisaalta Saksa pystyi yhä uhkaamaan Suomea.

Tidustelupäällikkö Aladár Paasonen piti Mannerheimin käskystä 11/2 1943 Eduskunnassa esitelmän sotilaallisesta tilanteesta- Saksa häviäisi sodan.
Tilannekuva vastaanotettiin eduskunnassa hyvin ristiriitaisesti.

Paasiki lähetettiin helmikuussa 1944 yksin Tukholmaan kuulemaan Kollontailta NL:n rauhanehdot, Jukka Seppisen mukaan hän osaltaan loikin rauhanehtoja, sekä otti esille
rauhan 1940 rajoilla = Karjalan luovuttamisella.
Paasikivellä oli valtuudet *vain* ehtojen kuulemiseen Kollontailta, ei neuvotteluvaltuuksia.

Ryti vaihtoi hallituksen Edwin Linkomiehen rauhanhallitukseen, joka
aloitti 5/3 1943.
Ja Enckell ja Paasikivi lähetettiin Moskovaan 27/3-44 tiedustelemaan Neuvostoliiton rauhanehtoja. Molotov sanoi NL:n vaatimuksena olevan
saksalaisten internoimisen Suomessa puna- armeijan tullessa "apuun", siis miehitys.

"Tukholman rauhanehdot" säilyivät Moskovassa, Karjalan luovutus ja saksalaisten internoiminen puna-armeijan avulla.
Paasikivi vaati hallitusta hyväsymään Moskovan ehdot, mutta eduskunnan päätös oli
yksimielisen kielteinen 15/4-44, k a i k k i olivat siis "sotapolitiikkoja," vaikka kaikki halusivat rauhaa.

Suomi olisi joutunut sotaan myös Saksaa vastaan, taistelutantereeksi.
Saksa keskeytti sotatarvike- ja elintarviketoimitukset Suomeen.

Jotkut kansanedustajat alkoivat ajatella myös omaa poliittista tulevaisuuttaan ja 33:n rauhankirjelmän 5/8 1943 allekirjoittajat pyrkivät myös vilpittömästikin rauhaan - ilmeisesti tietämättä Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon pyrkivän samaan ?

33:n kirjelmä vuodatettiin julkisuuteen Ruotsin kautta.
Sodan 1939-44 ajan sivuutettu Urho Kekkosen on kirjoitettu olleen 33:ten linjalla, ei allekirjoittajia.

Tiivistikö Tanner UKK:n sivuuttamisen syyn toteamalla tämän olevan
"poliittisen korkeushyppääjän ?"
Suomen johtomiehet pitivät ilmeisesti äksyä Paasikiveä liian myöntyväisenä,
Paasikivi sopi lähettilääksi Tukholmaan ja Moskovaan tai neuvottelijaksi
Tannerin tai Enckell´n kanssa, ei muihin tehtäviin ?

Kuutosille ja 33:sille annettiin YYA-aikana suuri merkitys rauhantekijöinä,
mutta
todelliset rauhantekijät näyttäisivät olleen Ryti, Tanner ja Mannerheim ?

Veikko Palvo

[Ciccio]

Paasikivi tapasi Moskovasta palattuaan samana päivänä Mannerheimin
1 / 4 -44 salonkivaunussa Pitäjänmäen asemalla.
Ulkoministeri Ramsay ja Carl Enckell olivat läsnä, Enckell - vaikka oli eri mieltä Paasikiven kanssa - jätti puhumisen Paasikivelle, joka väitti ettei parempia ehtoja tultaisi saamaan.

Samaa Paasikivi väitti samaa 2 / 4 1944 ulkoasiainvaliokunnalle, johon kuuluivat Linkomies, Ramsay, Tanner, Walden ja Reinikka.
Paasikivi ei kyennyt vakuuttamaan ketään, hämmästyttävän koleerisesti ja
kyynisesti hän kykeni näyttelemään milloin mitäkin.
Unohtamaan myös kirjoittamansa radiopuheen Leningradin valtauksen
johdosta 10 / 1941 - puhe jäi realisti Juho Kustilta pitämättä.

"Täällä eletään illuusioiden ja fatalismin vallassa" sanoi Paasikivi ja tiuskaisi Tannerille: "Suomella ei ole miehiä, eikä ole ollut koko sodan aikana."
Jukka Seppinen, Paasikiven aikakauteen
2001, isbn 951-566-064-5 sivut 245-246.
alaviite: Paasikiven päiväkirjat 1944 s. 366 - 377, Paavolainen 1989 s.262,
Tanner 1952 s.232

K.A.Fagerholm tapasi Paasikiven 1/4-44: "Paasikivi huusi suoraa huutoa
(domderade) Suomen politiikkaa vastaan ja vaati jatkoneuvotteluita, joissa
Suomi "varmasti" saisi myönnytyksiä."
Paasikivi kritisoi myös matkakumppaniaan Carl Enckelliä tämän esiintymisestä Moskovassa.

Eduskunta hylkäsi Stalinin ehdot yksimielisesti 15/4 -44.

Eduskuntaryhmissä asiasta keskusteltiin, mutta hallituksen kannalta eduskunta oli yksimielinen.
Suurin syy hylkäämiselle oli Karjala, ei haluttu hyväksyä Moskovan rauhan 1940 rajaa.
Tanner mm. sanoi ehtojen hyvksymisen merkitsevän
"selvää kansallista itsemurhaa."

Puna-armeija olisi marssinut Suomeen "auttamaan" saksalaisten karkoituksessa.

Olisiko puna-armeija poistunut, kuten Molotov oli nauraen Moskovassa sanonut ?

Veikko Palvo

Miten

[Ciccio]

Ryti erosi 1/8-44 ja Hackzell muodosti uuden hallituksen.
Mikkeliin uutta presidenttiä onnittelemaan kiirehtineelle sotamarsalkka Keitelille Mannerheim kategorisesti ilmoitti, ettei katsonut Rytin Ribbentropille ( yhteisesti sovitun ) henkilökohtaisen lupauksen sitovan itseään.

Hackzell, Enckell, Tanner, Ramsay, Heinrichs, Ryti sopivat Tamminiemessä
Moskovan rauhanneuvotteluista.
Paasikivi oli Edvin Linkomiehen Vaikea aika/ Otava 2006 mukaan
kiukkuinen, koska häntä ei pyydetty Moskovaan lähetettävään valtuuskuntaan ja Paasikivi sanoi: "Mannerheim oli Suomen ensimmäinen valtionpäämies, lieneekö hän myös viimeinen !"

Lasse Lehtinen- Hannu Rautkallio, Kansakunnan sijaiskärsijät, WSOY 2005
sivut 35-36 mukaan:
"Ensimmäinen vihje sotasyyllisistä oli kansanedustaja Urho Kekkosen puheessa 7/12 1943 Ruotsin valtiopäivätalolla."
Ja
"Kesällä 1944 Valpo/ Paavo Kastari asetti Kekkosen matkustuskieltoon."

"Yhteyksistä mm. OSS:n Wilho Tikanderiin Kekkosen pelasti maanpetossyytteeltä
ainoastaan sodan loppuminen."

"Sotasyylliset" solmivat siis rauhan Neuvostoliiton kanssa, rauhanoppositiolla ei näyttäisi olleen minkäänlaista merkitystä ?
Ja
se, että Stalin oli valmis rauhaan, oli seurauksena siitä että Suomi onnistui torjumaan NL:n suurhyökkäyksen.

Suomen armeija muutti tilanteen.

Jälkikäteen on spekuloitu monenlaisilla vaihtoehdoilla, joita ei ilmeisestikään ollut ?

Veikko Palvo

[ralf64]

Heikki Ylikankaan kirjassaan "Romahtaako rintama" esille nostamaa Paasosen tiedusteluraportin merkitystä ei ole julkisessa keskustelussa käsitelty riittävästi.

Olen aiemmin käsitellyt asiaa, mutta unohdin mainita että Paasosen raportin heikkoudet tunnisti jo vuosia sitten mm. tri Tapio Tiihonen. Tiihonen nimittäin havaitsi, että Paasosen raportti oli ensinnäkin täynnä virheitä. Paasonen laski puna-armeijan vahvuuden n. 5 divisioonaa heikommaksi kuin se oli todellisuudessa. Lisäksi Ylikangas unohti mainiti muutamia mielenkiintoisia seikkoja. Lisäksi Ylikangas jätti mielenkiitoisella tavalla siteeraamasta Paasos-sitaatissa yhtä lausetta. Tarkistin mikä se lause oli Jokisipilän kirjassa ja havaitsin heti, miksi Ylikangas jätti juuri tuon lauseen pois. Siinähän Paasonen totesi puna-armeijan aloittavan pian offensiivin myös Karjalan rintamalla.

Neuvostoliiton arkistoista saadut lisätiedot vahvistavat sen, että puna-armeijan tavoitteet eivät, kuten Ylikangas väittää, suinkaan olleet mitään rajallisia. Koko hyökkäysen tavoite oli selkeä - Suomen puolustuksen täydellinen luhistaminen 15.6.44 mennessä. Ts. jo 5 pv ennen Viipurin valtausta olisi NL jo päässyt tavoitteeseensa.

Miksi NL hyökkäsi tuona kesänä ensimmäiseksi juuri Suomea vastaan ja juuri Karjalan Kannaksella? NL Tiihosen (ja monien muidenkin tutkijoiden) mukaan pani liikkeelle ketjureaktiomaisen operatiivisen offensiivin. Lyömällä 5 päivässä Suomen puolustus täydellisesti Kannaksella olisi tie Etelä-Suomeen avautunut helposti. Tämä olisi luhistanut Suomen ja jättänyt loput Suomen Armeijasta (2/3 osaa, Itä-Karjalan divisioonat) kestämättömään tilanteeseen. Puna-armeija olisi kiertänyt Karjalan Armeijan selustaan, jolloin tämä olisi 20-21.6.44 aloitetun Aunuksen ja Maaselän hyökkäysoperaation paineessa luhistunut.

Tärkein tekijä olisi ollut kuitenkin se, että valtaamalla Etelä-Suomen olisi puna-armeija eristänyt Saksan Lapissa ja Norjassa olleet joukot sekä saartanut samalla kertaa Saksan Baltiassa olleet joukot. Huomattava osa Saksan asevoimista olisi siten menettänyt toimintavapautensa eikä se olisi enää kyennyt vakauttamaan tilannetta Suomen suunnalla.

Tätä Heikki Ylikangas ei kirjassaan maininnut. Ylikangas jäi liiaksi tuon Paasosen raportin lumoihin ja häneltä jäi Neuvostoliiton suuren kuvion salaisuus havaitsematta. Ylikangas ei kirjassaan tainnut mainita Tiihosen historiantutkimuksen löytöjä ollenkaan. Ylikankaan kirja on monelta osin epäonnistunut ja jää historiaan eräänlaisena suomettuneisuuden "Kannaksen halkijuoksu"-mantran toistajana. Ylikankaan suuri suosio Ylen toimittajakunnan keskuudessa kuitenkin takaa hänelle medianäkyvyyden aina kun hän sitä tarvitsee.