Ferdinand Schörner (1892 Munchen – 1973 Munchen), Wehrmachtin kenraali, Natsi-Saksan viimeinen marsalkka, Hitlerin suosikki rintamakenraaliensa joukossa, kova ja armoton sotapäällikkö. Saksan Petsamon joukkojen komentaja tammikuu 1942 - lokakuu 1943, jona aikana ansaitsi nimen ”Petsamon kauhu”. Saksan häikäilemättömimpiä rintamakenraaleja, ”Hitlerin palomiehiä”, komentajia joita siirrettiin rintamille joissa kaikkein vaikeinta. ”Sotilaallinen katastrofien hallinta oli hänen erikoisalaansa”, kuten Markku Jokisipilä on mitä osuvimmin luonnehtinut.
Toiminnastaan Petsamossa hänet palkittiin mm. seuraavin dekoraatioin:
4.6.1942 Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivänä Suomen Vapaudenristin 1. luokan risti tammenlehvien kera,
30.1.1943 NSDAP:n kultainen ansiomerkki ja
24.7.1943 kutsuttiin Natsipuolueen kunniajäseneksi.
Näistä päätellen hänen toimeksiantajansa olivat perin tyytyväisiä hänen toimintaansa Petsamossa.
”Omiensa keskuudessa Schörner oli julma, hirmuinen. ..Petsamossa on iso hautausmaa, johon oli peitetty niiden saksalaisten sotilaiden maalliset jäännökset, jotka oli ammuttu sotaoikeuden päätöksen perusteella. Schörnerin divisioonan osalta tätä hautausmaata oli viljelty runsaammin kuin kuulemma yhdenkään toisen saksalaisen divisioonan osalta oli missään tapahtunut aina vaikeaan vuoteen 1943 saakka”, näin häntä luonnehti aikoinaan Urho Kekkonen.
Kenraali Ferdinand Schörner oli mies, johon henkilöityy runsain mitoin sitä ”rumaa sotaa”, jota Saksa myös Suomessakin kävi. Selvittämättä on, montako suomalaista hän suoraan tai epäsuorasti surmasi Suomessa.
Ilmeisesti paras ja perusteellisin suomalainen esitys Schörneristä sisältyy teokseen, Robert Alftan (toim.): Aseveljet. Saksalais-suomalainen aseveljeys 1942-1944. Helsinki 2005. Sen kuvaus perustuu suomalaisten yhteysupseerien raportteihin mainituilta yhteistyön vuosilta. Muutoin Schörnerin persoona, työt ja elämänvaiheet ovat jääneet melko vähäiselle huomiolle Suomessa, vaikka hänen toimintansa Lapissa (Petsamo) ja myöhempi urakehityksensä, marsalkan arvonsa, erityisasemansa Hitlerin rintamakenraalina sekä sotavankeutensa Neuvostoliitossa 1945-1955 ja siihen liittyvät avoimet kysymykset kaikkineen antavat perusteet paneutua lähemminkin häneen.
Tiivis elämäkerta eräine kiinnekohtineen:
Tammikuussa 1945 Keskustan armeijaryhmän komentaja. Rautaristin timanttiristi [Brillianten zum Ritterkreuz des Eisernes Kreuzes (23. saaja, kaikkiaan 27 miestä sai sodan loppuun mennessä)].
Nimitettiin marsalkaksi [Generalfeldmarschall] 5.4.1945. Tapasi Hitlerin yhtenä viimeisistä rintamakomentajista Berliinissä johtajan bunkkerissa 21.4.1945, päivä Hitlerin 56-vuotissyntymäpäivän jälkeen. Viimeisessä Testamentissaan Hitler nimesi Schörnerin Saksan armeijan ylipäälliköksi 29.4.1945, muutamaa tuntia ennen omaa loppuaan.
Schörner taisteli hellittämättä loppuun saakka Sleesiassa, pidätellen marsalkka Konevin joukkoja, teki sen tavalla, johon sisältyi mm. oman rintamaeverstin teloittaminen, mutta josta Konev myöhemmin totesi: ”Ilman marsalkka Schörneriä me (Puna-armeija) olisimme rynnänneet Baijeriin asti”.
Marsalkka Ivan Konev liittyy muutoinkin Schörnerin elämän käänteisiin jatkossa. Saksan antauduttua 8.5.1945 ja amerikkalaisten ilmoitettua Schörnerille että hänen on aiheellista laskea aseensa, tämä, niin armoton kuin kaikille rintamakarkureille ja paikaltaan poistujille olikin ollut, otti ja lähti ja joukkonsa jättäen lensi Tyroliin. Hän pyrki Baijeriin ja ties minne, mutta joutui laskeutumaan Kitzbuelin tietämiin, jossa joutui US Armyn vangiksi. Nämä luovuttivat jostain syystä, jota on hyvä pohtia, hänet 15.5. tai 18.5.1945 Puna-Armeijalle. Neuvostoliitossa hän kohtasi uudemman kerran Prahan edustan vastustajansa, marsalkka Konevin. Tämä ”General Vperjod”, entinen rintamavihollinen oli noina vuosina eri tehtävissä puolustusministeriössä sekä Puna-armeijan tarkastajana ja mm. Korkeimman sotaoikeuden puheenjohtajana kun se 1953 tuomitsi Lavrenti Berijan kuolemaan. On täysi syy uskoa, että Konev aktiivisesti toimi myöskin sotavangiksi jääneen Schörnerin tutkinta-, syytös- ja tuomitsemisprosessissa. Myöhemmin Konev oli kukistamassa Unkarin kansannousua 1956.
Schörneriä, tuota laajasti tunnettua sotarikolliseksi epäiltyä, ei Neuvostoliitossa ammuttu eikä tuomittu kuolemaan, eikä edes elinkautiseen. Häntä kierrätettiin monissa selleissä: Krasnogorsk, Lubjanka, Butyrka, Lefortovo, Vladimirovo, Ivanovo. Tuomio langetettiin paperien mukaan 8. päivänä helmikuuta 1952. Siis lähes seitsemän vuoden tutkintovankeuden jälkeen. Tuomio oli: 25 vuotta vankeutta. Se alennettiin joko Stalinin toimesta tai kai muodollisesti Korkeimman neuvoston puhemiehistön päätöksin jo pari kuukautta myöhemmin 18 vuodeksi tai kuten yleisemmin ilmoitetaan 12½ vuodeksi. Vankeus Neuvostoliitossa päättyi kuitenkin jo 1955 tammikuussa, kun hänet luovutettiin Itä-Saksaan, josta hän pääsi muuttamaan Länsi-Saksaan, kotiinsa Muncheniin kolmisen vuotta myöhemmin 1958. Länsi-Saksassa käynnistyi melkoisen poliittisen ja juridisen painostuksen tuloksena uusi oikeudenkäynti, josta omien ampumisesta ym. rikoksista tuli vielä 4½ vuotta istuntoa, joka saattoi toisaalta olla, huomioiden marsalkan henkilökohtainen turvallisuus ym. yleiset näkökohdat, myös hänen omassakin intressissään. Vapaaksi Schörner pääsi vuonna 1963 ja vietti lopun elämäänsä, noin 10 vuotta, niin sanotusti matalalla profiililla.
Mielenkiintoinen kysymys Schörnerin elämänkerrassa on 1950-luvun alun huhut siitä, miten hän, kuten niin monet entiset natsiupseerit, olisi osallistunut Indokiinan (so. Vietnamin) jo tuolloin varsin tulenarkaan selkkaukseen ja yhä rajumpiin taisteluihin. Tästä asiasta kirjoitti yllättävän voimakkaasti helmikuun alussa 1951 pääministeri Urho Kekkonen. Hän suoraan väitti marsalkka Schörnerin operoivan ”kiinalaisten kommunistijoukkojen päällikkönä Indokiinassa”. Muodollisesti hän tukeutui mediaviesteihin, ”mikäli sanomalehtitiedot paikkansa pitävät”, mutta kun ottaa huomioon, että hän oli juuri hetkistä aikaisemmin 17.1.1951 pystyttänyt toisen hallituksensa, ja myöskin sen, miten tulenarasta kansainvälispoliittisesta ja sotilaallisesti delikaatista väittämästä oli kysymys, voinee perustellusti olettaa, että hänellä oli pelkkien päivälehtitietojen lisäksi jotain ”kättä pitempää” käytettävissään. Tässä tarkoitetun artikkelin hän nimittäin julkaisi juuri Suomen marsalkan, C.G.E.Mannerheimin kuoleman jälkeen 3.2.1951 ilmestyneessä Suomen Kuvalehden numerossa (SK n:o 5-1951). Laajanpuoleisen artikkelin nimi oli suorasukaisesti: ”´Petsamon Kauhu´ Indokiinassa”.
Kaiken lisäksi hän totesi, että ”Saksalainen veri virtaa siellä trikolorin alla ja puolesta. Kymmeniä tuhansia Ranskaan sotavangeiksi joutuneita saksalaisia on muukalaislegioonan riveissä lähetetty Indokiinaan, jonne myös Saksasta on värvätty vanhoja sotilaita. Niinpä ovatkin Horst Wesselin sävelet säestäneet ranskalaisten pataljoonien marssimista taisteluun. Tavallaanhan tuon ymmärtää: kommunismia vastaan vaikka Aasiassa ja vaikka Ranskan lipun alla”.
Kekkonen arvioi Schörnerin ominaisuuksien soveltuvuutta: "Schörnerin luulisi sopivan johtajaksi itämaiseen jättiläisarmeijaan, jossa ihmisen hengellä ei ole mitään arvoa ja jossaon vallalla sokea kuuliaisuus ynnä tyrannimainen kuri".
Urho Kekkosen suorasukaisesti esittämä väite Schörnerin kääntymisestä ei välttämättä saa tukea marsalkasta kirjoitetusta laajanpuoleisesta saksalaisesta kirjallisuudesta, päinvastoin siellä varsin kattavasti torjutaan venäläisten seireenilaulujen teho rautamarsalkkaan. Pääministeri Kekkonen kysyy suoraan: ”Minkä ideologian puolesta käy sotaansa marsalkka Schörner Indokiinassa?” Hän vastaa yhtä suoraan: ”Se on tarpeeton kysymys, sillä tähänkin maailmanaikaan on kondottieeri, palkkasoturi, asia sinänsä”. [UKK:n kirjoitus julkaistu nimimerkillä Veljenpoika].
Laajempi koostelmani kenraali, marsalkka Ferdinand Schörneristä, "Petsamon kauhusta" luettavissa blogistani:
Veikko Huuska.