Seppo Jyrkinen kirjoitti:Liittolaisuus vai erillissota? Pitkälti tosiaankin on kyse käsitteiden määrittelystä. Pohjalla odottaa kysymys syyllisyydestä: Tekikö Suomi väärin? Onko Suomi osaltaan vastuussa natsien hirmuteoista?
Minä sanon että Suomi oli perässäkulkija; meistä ei muuhun ollut. Saksan kannalta Suomi ei ollut riittävän voimakas, jotta sitä olisi voinut pitää liittolaisena.
Sotilaallisesti ja taloudellisesti Eurooppaa hallinneen Saksan seuraaminen tarjosi Suomelle välittömän henkireiän. Sen kanssa poikkiteloin asettuminen olisi johtanut varmaan tuhoon. Tämän vaihtoehdon raskautta lisää se, että suomalaiset olivat saksalaisten silmissä alempiarvoista rotua; jossain arjalaisten ja juutalaisten välimaastossa.
Natsi-Saksan ja Suomen yhteistyö oli epäpyhä allianssi. Muita epäpyhiä allianssejahan olivat Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton etupiirijako 1939 sekä demokraattisen USA:n ja kommunistisen Neuvostoliiton liittolaisuus.
Sekä Saksa että Neuvostoliitto olivat musertavan voimakkaita suurvaltoja. Puolta valitessaan Suomi teki valinnan pirun ja perkeleen välillä. - Ja jäi eloon.
Niinpä. En oikein muista kuka on esittänyt tuon kuluneen sanonnan ”valinta pirun ja perkeleen välillä”. Joka tapauksesa sen käyttötarkoitus on oikeuttaa Suomen liittolaisuus natsi-Saksan kanssa. Sillä tavalla – ja erillissotateesillä - Suomen poliittinen johto pääsee muka eroon liittolaisuudestaan natsi-Saksan kanssa. Tietääkseni myös Italia, Unkari ja Romania esittävät itse kukin erillissotateesiä – nämä kävivät kukin omaa muka erilllistä sotaa natsi-Saksan rinnalla.
Ei suinkaan ole yhdentekevää miten asia ilmaistaan. Kyse on synninpäästöstä ja puhdistautumisesta sitä väitettä vastaan, että Suomi liittoutui natsien kanssa. Voidaan tietysti kysyä tekikö Suomi väärin, mutta tähdellisempää olisi esittää kysymys muodossa valitsiko Suomen poliittinen johto suomalaisten kannalta huonosti (ja siinä mielessä "väärin") päättäessään siitä, että suomalaiset hyökkäävät yhdessä saksalaisten kanssa Neuvostoliittoon.
Selvää on, että Suomi hyökkäsi koordinoidusti Saksan kanssa Neuvostoliittoa vastaan. Suomen poliittinen johto, lähinnä ns. sotakabinetti, eli presidentti Ryti, ylipäällikkö Mannerheim, pääministeri Rangell, puolustusministeri Walldén ja ulkoministeri Witting johtivat siiviilipuolella neuvotteluja natsi-Saksan kanssa, joita käytiin pitkin kevättä -41. Varsinaiset suunnitelmat hyökkäyksestä ja Suomen joukkojen mobilisaatiosta tehtiiin Saksan korkeimman sotilasjohdon kanssa käydyissä neuvotteluissa touko/kesäkuun vaihteessa -41. Suomalaisten ja saksalaisten yhteisesti sopimat hyökkäyssuunnitelmat toteutettiin käytännössä alkaen kesäkuun 22. päivänä jolloin Saksa hyökkäsi kolmella eteläisellä rintamalla ja Suomen osaksi jäi hyökätä n. 14 divisioonalla (yhdellä - ja yhdellä erillisellä prikaatilla - saarrettiin Hangon meritukikohta). Talvisodassa olivat suomalaiset sitoneet 45 Neuvostoliiton divisionaa.
Suomi oli siis varustautunut hampaisiin saakka (taisteluvahvuus n. 475 000 miestä) eikä siis suinkaan ollut mikään pikkutekijä hyökkäyksessä. Ratkaisevaa ei tietysti ole, kuinka monta miestä on aseissa, vaan kuinka monta miestä on käytettävissä per rajakilometri. Natsi-Saksa tarvitsi jokikisen miehen jonka se irti sai – eikä riittänytkään - kolmella eteläisellä rintamalla. Montako miestä Saksa olsi tarvinnut eteläisillä rintamilla elleivät suomalaiset olisi sitoneet puna-armeijan joukkoja itärajallamme? Entä jos saksalaiset olisivat hyökänneet puolustautuvaan Suomeen? Saksalla oli n. 180 divisionaa Neuvostoliittoa vastaan. Jos ne arviolta 20 divisionaa, jotka suomalaiset sitoivat rajalla olisikin sitoneet saksalaisia, jolloin puna-armeijalle olisi vapautunut lisäjoukkoja saksalaisia vastaan. Yksinkertainen laskuoppi sanoo, että saksalaiset joilla olisi ollut 160 divisioonaa käytössä kun he olisivat tarvinneet 220 divisioonaa – eikä olisi siltikään riittänyt.
Mahdollisesti Saksa olisi tällaisessa skenaariossa kokonaan luopunut pohjoisesta rintamasta ja keskittänyt kaikki joukot etelään kuten Saksan sotilasjohto toivoi. Esimerkiksi kenraalieversti Franz Halder esitti eri yhteyksissä happamia huomautuksia Führerinsä järjenlahjoista, kun tämä oli hylännyt sotilasjohdon suunnitelman keskittää kaikki joukot Moskovaa kohtaan tehtävään hyökkäykseen, ja päätti hyökätä kolmella rintamalla, kahdella eteläisemmällä kohti Moskovaaa, mutta sitä ennen piti yhden rintaman murskata Leningrad. Se ei murskannut Leningradia eivätkä kaksi eteläisempää armeijaa tavoittaneet Moskovaa, vaan juuttuivat, sananmukaisesti, venäläiseen multaan (kelirikkoon).
Kesällä sodan alkaessa presidentti Ryti laaditutti etnisyyteen perustuvan selvityksen, jonka mukaisesti suomalaiset ilmoittivat Saksalle toivomuksensa uusista rajoista tulevassa rauhanteossa. Näissä oli viisi vaihtoehtoa, joista Neuvostoliitolta otettiin Suomelle toinen toisistaan laajempia alueita Itäkarjalassa. Kahdessa vaihtoehdossa oli lähtökohta, että Leningrad revittäisiin maan tasalle ja että Vienanmerestä tulisi Suomen sisämeri.
Eduskunta, mukaaanlukien sen ulkoasiainvaliokunta, sekä suurin osa hallituksen jäsenistä pidettiin pimennossa, hallitus aina kesäkuun 9. päiväään saakka ja eduskunta kunnes ulkoasiainvaliokuntaa vihdoin informoitiin 13 kesäkuuta saksalaisten kanssa käydystä neuvonpidoista ja sotilassopimuksista. Ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Väinö Voijonmaa (sos.dem.) maninitsi kokouksen jälkeen että ”arpa on heitetty, olemme siis akselivaltio” (kirjeessä pojalleen 15.6.41).
Eduskunnan jäsenten enemmistö oli julkisesti vakuuttanut olevansa puolueettomuuden kannalle. C.O. Frietsch (ruots.) on muistelmisaan laskeskellut, että enemmistö olisi eduskunnassa olisi voitu saada rauhan kannalle, mutta ylimmällä poliittisella johdolla oli yllätys valttinaan. Lisäksi uskottiin yleisesti natsi-Saksan voittoon, ja luotettiin Hermann Göringn lupaukseen, että Suomi saa ”omansa pois korkoineen”. Suomalaiset lähtivät siis sotaan soitellen. Presidentti Ryti laaditutti kesäkuussa 1941 saksalaisille esitettäviksi etnisyyteen muka perustuvat viisi erilaista toivomusta rajoista rauhanteossa, joista laajin käsitti joista lähdettiin siitä, että uusi rajassa rauhanteossa liittäisi Suomeen laajoja alueita Itäkarjalassa. Kahdessa vaihtoehdossa oli lähtökohta, että Leningrad revittäisiin maan tasalle, ja yhdessä, laajimmassa, että Vienanmerestä tulisi Suomen sisämeri. Suomi tavoitteli Suur-Suomea, kuten Ilmo Kekkonen totesi, eikä suinkaan tavoittelemaan "torjuntavoittoa" Neuvostoliiton saatua sotaonnen kääntymään edukseen kolme vuottas myöhemmin Tali-Ihantala linjalla.
Väite, että Suomi ei olisi kyennyt itsenäisesti harjoittamaan omaa politiikkkaansa, vaan ”joutui” tekemään Saksan toivomalla tavalla, ei tietystikään pidä paikkansa. Suomella oli selvää ulkopoliittista liikkumavaraa (joka on aina käytännössä rajoitettua, ei mikään valtio voi milloinkaan jättää ulkopolitiikassaan naapurien näkemyksiä huomiotta, sen sai esimerkiksi Neuvostoliitto havaita talvisodassa (ja Besarabian miehityksessä). Suomi lähti vapaaehtoisesti ja omasta halustaan hyökkäämään Neuvostoliittoa vastaan yhdessä Saksan kanssa. Suomi halusi sotaa, halusi revanssin.
Neuvostoliitto teki elokuussa 1941 rauhantunnusteluja Suomen suuntaan, joiden mukaan Neuvostoliitto olisi ollut halukas vanhaan (talvisotaa edeltävään) rajaan. Suomi kuitenkaan ei edes noteerannut Neuvostoliiton ehdotusta. Kuukausi sodan puhkeamisen jälkeen olisi sot saatu loptettua, mutta Suomessa uskottiin voittoon.
Väite, jonka mukaan ”Suomi teki valinnan pirun ja perkeleen välillä” on voimakaasti Suomen propagandassa liioteltu. Suomi ei sijainnut ”pirun ja perkeleen” välissä (siinä sijaitsivat Baltian maat) vaan hieman pohjoisempana. Suomen kautta eivät kulkeneet välttämättä mitkään rintamalijat. Suomi ei valinnut pirun ja perkeleen välillä vaan puolueettouuspolitiikan ja sotilaallisen liitoutumisen välillä. Suomi valitsi sodan ja hävi sen. Siitä huolimatta on fakta, kuten Seppo Jyrkinen kirjoitti, että Suomi ”jäi eloon” - mutta mikä oli keväällä 1941 eduskunnalta ja muulta hallitukselta paitsi sotakabinetilta salatun politiikan hinta. Kuka muistaa niitä nyt, jotka kritisoivat onnetonta sotapolitiikkaa.