Viimeinen Taisto kirjoitti:Kulunut sanonta "voittaja kirjoittaa historian" pätee mielestäni erittäin selvästi siihen mitä on julkaistu sinä aikana mistä itselläni on jonkunlainen käsitys. Saksan pahat teot on käyty läpi juurta jaksain, vaikka aina jotain uutta yksityiskohtaista tietoakin tulee esille. Tämä sinänsä täydentää kuvaa edelleen, mutta ei muuta peruslähtökohtaa natsi-Saksan pahuudesta.
Suurin muutos viimeisen vuosikymmenen aikana tuntuu olevan että voittajavaltojen toimia punnitaan kriittisemmin, esimerkkeinä vaikka Saksan kaupunkien pommittaminen, atomipommien todellinen(?) välttämättömyys, partisaaniuhrit Suomessa j n e. Edellä mainitusta Gustloffista luin ensi kertaa 2000-luvulla, samoin joukkoraiskausten laajuudesta Itä-Pommerissa ja Berliinissä. Tätä taustaa vasten tuntui yllättävältä se tietyissä piireissä kiivaskin itseruoskinta johtuen Valpon yhteistyöstä natsi-Saksan kätyreiden kanssa Pohjois-Suomessa...
Tässäkin tekstissä näkyy mielestäni heijastuksia viime vuosina kasvaneesta pyrkimyksestä tarkastella toista maailmansotaa jonkinlaisen pahuuden pariteetin tai symmetrian näkökulmasta. Revisioituihin tulkintoihin pyrkimisestä on suomalaisiltakin historioitsijoilta riittävästi esimerkkejä yleisessä historiakeskustelussa vaikkapa juuri päättyneeltä vuodelta 2008.
Mitkään revisiointiyritykset eivät kuitenkaan tee tyhjäksi sitä, että natsi-Saksa edusti sodanaikaisissa teoissaan metahistoriallista pahuutta. Asiaa voi verestää vaikkapa juuri äskettäin puheena olleesta Jonathan Littellin romaanista Hyväntahtoiset, jonka kuvausta olisi järjetöntä väittää pelkäksi fabuloinniksi, olkoonkin että kyseessä on kaunokirjallinen teos. Littellin kuvaus on siksi asiantuntevaa, että sen täytyy perustua vahvaan dokumentointiin.
Pysyn edelleen väitteessäni siitä, että Suomessa julkaistiin 1960-luvulle asti huomattavassa määrin kansallissosialistista Saksaa kohtaan vähintään suopeita teoksia. Aikaisemmin mainitsemieni lisäksi vaikkapa sellainen viattomalta tuntuva muistelmateos kuin ilmeisesti 1950- ja 1960-luvun vaihteessa (?) suomennettu lääkäri Hans von Lehndorffin Lopun jälkeen esittää tapahtuneen niin kuin toisen maailmansodan aiheuttamat kärsimykset alkaisivat siitä, kun puna-armeija työntyi Itä-Preussiin. (En minäkään näiden teosten aikalainen ole, mutta olen kaivellut niitä kirjastoista ja antikvaarisista kirjakaupoista.) Shirerin Nousun ja tuhon julkaiseminen selittyy (businesstekijöiden ohella) sillä, ettei suomalaistakaan yleisöä sentään täysin voitu pitää pimennossa tapahtuneesta. Ilmeisesti vasta Eichmannin prosessi Israelissa 1960-luvun alkutaitteessa nosti holokaustin laajemmin suomalaisen yleisön tietoisuuteen.
Jos jätetään sivuun käännöskirjallisuus, niin muutenkin suomalaisessa kustannustoiminnassa oltiin 1950-luvulla hyvin "rohkeita" (esim. Boman-Parvilahden täysin natsihenkiset muistelmakirjat, Arvo PoikaTuomisen "paljastuskirjat" ym.) jopa siinä määrin, että julkaisutoiminnan on arveltu osaltaan olleen vaikuttamassa vuoden 1958 ns. yöpakkasten syntyyn.
Tätä taustaa vasten 1970-luvun poliittisten rabulistien jatkuva voivottelu "itsesensuurista" tuntuu vähintäänkin tekopyhyydeltä.
Kovin konstruoidulta vaikuttaa sellainenkin selittelykehä, että kun sodanjälkeisinä vuosikymmeninä ei muka oikein ollut tarjolla käännettäväksi muuta kuin saksalaista sotakirjallisuutta jota sitten käännettiinkin todella reippaasti, niin Goldhagenin maailmankuulu Hitler´s willing executioners olisi puolestaan vauraalla 1990-luvulla jäänyt kääntämättä käännösoikeuksien kalleuden takia, kuten loppukesällä tässä ketjussa väitettiin!