Suomalaisen yhteiskunnan vaikeisiin kipupisteisiin kuuluu 1970-1980-luvuilla vaikuttaviin asemiin päässeiden vasemmistolaisten halu ja tarve vaieta tuosta aikakaudesta. Suomea vietiin vauhdilla sosialismiin, ja tuon kauden perinteitä vaikuttaa vieläkin vahvasti hallintokoneistossa, korkeakouluissa ja tiedotusvälineissä.
70-luvun politiikkaa voi toki helposti palauttaa mieliin. Kiintoisampaa ja ehkä hyödyllisempääkin olisi psykohistoriallinen tutkimus ja selvittely.
Hyvin kiintoisaa olisi selvittää, missä vaiheessa yhteiskunnallisesti aktiivisista vasemmistoon lukeutuneista tai liittyneistä ihmisistä tuli tietoisia valehtelijoita. Mihinkäänhän ei päästä siitä tosiasiasta, että monenmonet vasemmistolaiset vaikuttajat taatun tietoisesti ja tarkoituksellisesti valehtelivat.
Kysyin eräässä tilaisuudessa joskus 90-luvun puolimaissa yhdeltä SKDL – Vasemmistoliitossa vaikuttaneelta yliopistoihmiseltä arvioita korkeakouluvasemmistolaisten jakautumisesta hyväuskoisiin hölmöihin ja tietoisiin valehtelijoihin. Sain vastaukseksi, että runsas puolet yliopistoilla vaikuttaneista vasemmistolaisista oli lähinnä virran mukana ajelehtivia, noin neljänneksen hän arveli olleen hyväuskoisiksi hölmöiksi kutsumassani kategorissa. Tuon arvion mukaan ehkä viidennes olisi siis luettava tietoisiin valehtelijoihin.
Tietoinen ja tarkoituksellinen valehtelu toimintatapana tulee mieleen vallankin niiden vaikuttajien kohdalla, jotka N-liiton hajottua ja sosialismin kulissien kaaduttua äkkiä alkoivatkin esittää hyvin oikeistolaismallisia mielipiteitä.