Jonathan Littelin Hyväntahtoiset

[Tapio Onnela]

Nylander kirjoitti:

Asia ajankohtaistui mielessäni, kun nyt ole lukenut ranskaksi kirjoittavan anglosaksin Jonathan Littellin vuona 2008 suomennettua suurromaania Hyväntahtoiset. Kirja on mielestäni loisteliaasti kirjoitettu, entisen SS-upseerin fiktiivinen muistelmateos (Le Nouvel Observateur: "uusi Sota ja rauha").

Olen samaa mieltä, kiinnostava kirja! Littelin teoksessa on monia kiinnostavia kohtia ja pohdintoja, vaikka loppu kyllä minusta lässähti ja oli jotenkin epäuskottava.

Eräs kiinnostava jakso, joka jäi mieleeni kuvasi päähenkilön toimintaa itärintamalla, jossakin Ukrainassa muistaakseni. Tuossa jaksossa kuvattiin kylästä kylään eteneviä juutalaisten ja muiden teloituksia ja niiden toimeenpanoja. Eräässä kylässä muodostui vaikeaksi ongelmaksi joukkohautojen kaivaminen. Teloitusten johtajat joutuivat vaihtamaan lukuisia kertoja teloituspaikkaa, sillä he osuivat aina uudestaan vanhoihin joukkohautoihin. Kylän lähistöltä oli vaikeaa löytää enää tilaa uusille haudoille, jotka olivat syntyneet jo edellisten isäntien aikana.

[Emma-Liisa]

Tarmo Kunnas on käsitellyt Littelin romaania (sitä ei ollut silloin vielä käännetty) teoksessaan Paha.

[nylander]

Littelin teoksessa on monia kiinnostavia kohtia ja pohdintoja, vaikka loppu kyllä minusta lässähti ja oli jotenkin epäuskottava.

Olen lukenut Littellin [näin!] massiivista romaania (845 s.) tammikuun aikana iltalukemisena ja sain sen vasta nyt loppuun. Teoksen loppukolmannes (tai -neljännes) on tosiaan outoa luettavaa: Kirjaa kokonaisuudessaan voisi kenties verrata jättiläismäiseen sävelteokseen, jonka tonaliteetti alkaa loppupuolella vakavasti horjua - lähes luhistumiseen partaalle. (Mainittakoon, että Littell on antanut romaaninsa alaluvuille otsikoiksi musiikkitermit Toccata - Allemandes I et II - Courante - Sarabande - Menut - Air - Gigue.) Itse tulkitsisin loppujaksojen epäuskottavuuden metaforaksi Kolmannen valtakunnan (ja yleensä ihmisyyden?) romahtamisesta.

Oma tapauksensa on romaanin bisarri seksuaalikuvasto. Tuntematta tarkemmin freudilaisen oidipaaliteorian juonteita ja variaatioita mieleen tulee, että Littell haluaa kuvata Kolmatta valtakuntaa kirjaimellisesti jonkinlaisena anus mundina.

Kirjan loppusivujen näyttämönä on Berliinin Zoo, joka on saanut osansa puna-armeijan tulituksesta. Siellä täällä lojuu kuolleita tai pahasti haavoittuneita eläimiä, ja kaiken keskellä kirjan minä-kertoja suorittaa viimeisen veritekonsa murskaamalla ystävänsä ja auttajansa niskan häkistä irronneella kalterilla. Ei ehkä ole onnistunein tulkinta kuvata tätä kaikkea epäuskottavaksi; minusta loppusivut ovat surrealistisessa kauheudessaan ja kauneudessaan melkeinpä järkyttäviä. Paikalleen jäävä kertoja panoroi säästyneisiin eläimiin: "Puistokäytävää pitkin lähestyi pieni elefantti perässään kolme simpanssia ja oselotti. - - muistan yhä selvästi kaksi ruumista päällekkäin ja sillalla loittonevat eläimet." - Eläimet jättämässä ihmisyyden, joka on kärsinyt täydellisen haaksirikon?

Mutta edellä sanottu on vain spekulatiivisia mielleyhtymiä. Ehkäpä joku muukin haluaisi kertoa omia tulkintojaan tästä merkillisestä, minua askarruttamaan jääneestä kirjasta.

[Tapio Onnela]

Olen lukenut Littellin [näin!] massiivista romaania (845 s.) tammikuun aikana iltalukemisena ja sain sen vasta nyt loppuun.

Joo, kirjahan oli suorastaan vaarallisen paksu, ainakin kerran sain sen kipeästi päähäni kun nukahdin kesken.

Teoksen loppukolmannes (tai -neljännes) on tosiaan outoa luettavaa: Kirjaa kokonaisuudessaan voisi kenties verrata jättiläismäiseen sävelteokseen, jonka tonaliteetti alkaa loppupuolella vakavasti horjua - lähes luhistumiseen partaalle.
... ...
murskaamalla ystävänsä ja auttajansa niskan häkistä irronneella kalterilla. Ei ehkä ole onnistunein tulkinta kuvata tätä kaikkea epäuskottavaksi; minusta loppusivut ovat surrealistisessa kauheudessaan ja kauneudessaan melkeinpä järkyttäviä.

Tuo tonaliteetin horjuminen oli hyvä tulkinta! Minusta se horjahdus alkoi viimeistään siinä nenäkohtauksessa, se jotenkin tuhosi taian. Epäilemättä se oli kirjailijalta tietoinen veto, mutta olet varmaan oikeassa siinä, että "epäuskottava" ei ehkä sitten ole oikea tulkinta. Teos onnistui kuitenkin jotenkin niin hyvin imaisemaan minut sisälle maailmaansa, että ne lopun etäännyttävät kohtaukset jäivät vain jotenkin harmittamaan, mihin kirjailija niillä oikeastaan pyrki?