Asian ratkaisemiseksi olen ehdottanut Varekselle tapaamista, jossa hän voisi toistaa yhä mielikuvituksellisemmiksi käyneet väitteet kasvoista kasvoihin. Valitettavasti Vares piiloutuu mieluummin tekstiensa taaksen, joten hän on kieltäytyy. Toistuvasti. Siksi esitän nyt saman ehdotuksen myös muun historian tutkimuksesta kiinnostuneen yleisön nähden ja kuullen.
Erityisesti toivon, että kuulolla on Turun yliopiston poliittisen historian opiskelijoita. He olisivat tapaamiselle sopiva yleisö, sillä eiköhän opiskelijan oikeusturva edellytä, että he tietävät, millaisella arvostelukyvyllä varustettu henkilö arvioi heidän tekemäänsä työtä - ja siten vaikuttaa heidän tulevaisuuteensa.
Nyt vain odotamme, että selkärangattomalta raukalta vaikuttava dosentti kerää vihdoin rohkeutensa, ja löytää allakasta tapaamisellemme tilaa. Odotellessa liitän luettavaksi viimeisen Kanava-lehteen lähettämäni puheenvuoron.
Putte Wilhelmsson:
Vareksen viemäri, kenen Kanava?
”Ehkä minua ei sentään kannattaisi tyhmäksi luulla”, vakuuttaa Turun yliopiston poliittisen historian häpeäpilkku Vesa Vares Kanavassa, mutta valitettavasti hän ei tarjoa juuri muitakaan vaihtoehtoja.
Kuusi kuukautta, kaksi eri lehteä ja lukuisia sähköposteja kattaneen panettelukampanjan kohteena olen anonut ja vaatinut Varesta korvaamaan katteettomat syytöksensä konkreettisilla teon kuvauksilla. Lisäksi olen ehdottanut ensin Varekselle ja sitten hänen professorilleen tapaamista, jossa Vares pääsisi toistamaan syytöksensä kasvoista kasvoihin.
Vaiva ei olisi ollut kohtuuton, mehän opetamme samassa yliopistossa, käytännössä naapurirakennuksissa. Molemmat kuitenkin kieltäytyivät. Otaksun syyn olevan Vareksen pelkuruudessa, professorin kohdalla epäilen nahjusmaisuutta esimiestehtävien hoidossa.
Vasta nyt Vares on vihdoin taipunut antamaan ensimmäisen esimerkin siitä, miten minä ”keksin tyhjästä” (”Wilhelmssonilta ei mielikuvitus lopu”, Kanava 1/2009).
Vareksen mukaan olen väittänyt hänen käyttäneen ilmaisua ”historian totuus” (lainausmerkit Vareksen) ”seitsemän kertaa”. Todellisuudessa totesin hänen käyttäneen ilmaisua ”totuus” (lainausmerkit minun) kolmesti.
Normaalissa keskustelussa tällainen saivartelu olisi arvotonta ja naurettavaa, Vares ripustaa sen varaan minun hyvän maineeni toimittajana ja tulevien tutkijoiden kasvattajana. Ja nähtävästi myös oman kunniansa tiedemiehenä, sillä mitään muuta näyttöä hän ei esitä.
Muut luvatut ”esimerkit” minun taipumuksestani ”olemassa olevien sanojen vääristelyyn” koskevat jälleen kommentteja, jotka olen esittänyt tunnollisesti, vain sanatarkkojen lainausten yhteydessä.
Vareksen tarkkariraiviksen voikin tiivistää niin, että hänestä on vääristelevää kutsua toisen ajatusta tyhmäksi, jos hän itse tarkoitti sen viisaaksi.
Tällaista asennevammaa en ole hyväksynyt oppilailtani, vaikka ohjauksen saaminen ja arvostelun kuuleminen on joillekin vaikeaa. Enkä varmasti hyväksy sitä aikuiselta tutkijalta.
Avoimesti ja ylpeästi valehteleva historioitsija on minulle ylipäänsä uusi tuttavuus. Tutumpia ovat Vareksen kirjallisen ilmaisun alokasvirheet.
Passiivilauseiden käyttö argumentoinnin korvikkeena, josta moitin Varesta jo viimeksi (Kanava 9/2008), kielletään yleensä ensimmäisellä vuosikurssilla kaikissa tiedekunnissa. Yleisesti hyväksyttyä ei ole myöskään se, että olennaisen sijaan keskitytään epäolennaiseen ja perustelujen sijaan omaa mielipidettä vain toistetaan.
Vareksen muu teksti koostuu lähinnä harhaluuloista, jotka aivan liian moni tutkija sisäistää virkauran myötä: oma puheenvuoro käsittelee yleisesti tärkeää yksityiskohtaa, mutta toiset ”vuodattavat” jotain ”henkilöön” liittyvää, kuten Vares muotoilee.
Meillä kielenhuollossa tällaisia kutsutaan ponsisanoiksi, eikä niiden käyttöä suositella.
Tunneperäisinä metaforina ne eivät anna vaikutelmaa kypsästä harkinnasta tai paneutumisesta ulkopuoliseen maailmaan, jossa omat ajatukset eivät enää olekaan aina oikein. Ongelma ei katoa, kun Vares siirtyy painomedian rajoista rajattomaan bittiavaruuteen. Sähköpostiviestin samassa kappaleessa hän selittää minun ”toistavan vanhaa paradigmaa” ja ”kulkevan muodinmukaisessa virrassa”. Ei se ole ajatus. Se on rivi sanoja, joilla on kirjoittajalleen kielteinen tunnesisältö.
Myös lähteiden käytöstä pitää huomauttaa.
Vares on tähän mennessä kertonut omien tulkintojensa saavan tukea ”eräältä opiskelijalta” ja ”eräältä keskustelupalstan keskustelijalta”. Jos joukkoon vielä lisätään rikosuutisista tuttu ”tuntematon mieshenkilö”, on assistentilla koossa sököporukka. Keskustelun viitepohjaa hänellä ei ole.
Vesa Vares on osoittanut olevansa juuri sellainen henkilö, joka ensimmäisessä sähköpostissa kutsuu vastaanottajaa ”häiriintyneeksi” ja vasta toisessa muistuttaa, että virka-aikana virkahuoneesta toimittajan työhuoneelle lähetetty sähköposti onkin yksityisasia, jonka julkistaminen olisi ”moraalisesti ala-arvoista”.
Näitäkään kahta asiaa hän ei osannut laittaa oikeaan tärkeysjärjestykseen, mutta helposti käy omien virheiden selittäminen toisten luonnevioilla.
Niinpä ei ole yllätys, että Vares käyttää väärennettyä sitaattia osoittaakseen minun väärentävän sitaatteja. Yllättävämpää on se, että Vareksen alatyylinen kyökkipsykologia läpäisee yhä Kanavan toimituksen seulan, samoin kuin tekaistut syytökset, jotka todenperäisinä tekisivät mahdottomaksi työni jatkamisen toimittajana ja opettajana.
Nähtävästi toimitukselle on tapahtunut työtapaturma, jossa kaksi erilaista asiaa on sekoitettu keskenään. Nyt ne on syytä erottaa.
Kanavan sivuilla käyty Oula Silvennoisen ja Hannu Rautkallion kiista ”todellisuutta vastaamattomien mielikuvien luomisesta” kertoo tieteen tulkintojen kärjistymisestä, jolloin myös normaalia ankarampi arvostelu on aina sallittu. Vareksen väitteet ”olemassa olevien sanojen vääristelystä”, ”tyhjästä keksimisestä”, ”väärän todistuksen esittämisestä”, ”täysin yksiselitteisen väärän todistuksen antamisesta”, ”täysin tietoisesta ja tarkoituksellisesta vääristelystä” tai ”kuilusta alkuperäisen tekstin ja sille annetun muodon välillä” eivät ole eriäviä tulkintoja. Ne ovat lausuntoja painoteknisistä faktoista.
Vareksen mukaan olen väärentänyt sitaatin, ilmeisesti useitakin.
Jälleen kerran itse asia on mitätön, ja virren muotoilu nyt tämä: ”Putte Wilhelmsson on pitkään ja epätoivoisesti yrittänyt panna suuhuni ehdotusta, että sisällissodan punaiselta puolelta [--] pitäisi vaatia anteeksipyyntöä vuodesta 1918”.
Todellisuudessa olen pitkään ja kieltämättä hyvin epätoivoisesti pyytänyt Varesta näyttämään minkä tahansa kirjoitusteni kohdan, josta tuollainen ajatus löytyy. Liäsksi olen pyytänyt häntä osoittamaan, missä ihmeessä minä olen ”kytkenyt” hänet ”kysymykseen rodusta”.
Vares on kieltäytynyt tekemästä sitä kasvotusten ja hän kieltäytyy yhä tekemästä sitä julkisesti. Minä olen jo oikaissut molemmat väitteet siteeraamalla Kanavassa sanatarkasti kaiken mitä olen kirjoittanut asiasta Turun Sanomissa. Pitääkö minun vielä siteerata Kanavaa Kanavassa, vai joko toimitus itse heräisi tekemään sille kuuluvan toimitustyön?
Omasta puolestani olen yrittänyt sovitella tilannetta. Toimituksen osalta on lisäksi todettava, että se on kaikille lukijoille selityksen velkaa, ei ainoastaan minulle henkilökohtaisesti.
Miksi se salli, että Vesa Vares muutti arvovaltaisen Kanavan oman selittämättömän kaunansa viemäriksi?