Ylikankaan teosta kommentoidaan koko marraskuu

[Mauri L.]

Onko niin, että professori Ylikankaalla on päähänpinttymänä saada aikaisiksi sensaatioita. Vai omaako hän omasta mielestään kyvyn nähdä olettamansa pahuuden taakse! Jotenkin tuntuu siltä, että hän toistaa historiassaan tätä mielipidettä. Miksi hän oikeasti hyökkää kaikkia niitä vastaan ja halventavasti, jotka erehtyvät olemaan hänen kanssansa erimieltä.

Romahtaako riippumaton lehdistö?

Miksi ne, jotka uskaltavat olla erimieltä ja perustelevat mielipiteensä uskottavalla tavalla, leimataan oudoiksi ja asenteelliseksi tyypeiksi ja he mukamas' estävät Suomen kohoamasta sivistysvaltioiden joukkoon. Tuohon näkemykseensä Ylikangas on ladannut jotakin, joka ei kuulu tiedemiesmäiseen toimintaan.

Sitä saa mitä tilaa

Ylikankaalla on ollut kaikissa populääriteoksissaan kaksi tahoa: sortaja ja sorrettu tai herrat ja kansa. Sortajana on ollut mm. aatelisto, virkamiehet, vapaussodan upseerit ja nyt uudestaan upseerit toisessa maailmansodassa sekä heidän aatteelliset perillisensä, keskuudessamme olevat nykypäivän upseerit. Vastapuolena sortajille hänellä on ollut talonpojat, punaiset, työväenluokka ja sotamies.

Ilmeisesti saamme sitä mitä tilaamme. Haluamme uskoa, että myös toisessa maailmansodassa suomalaiset herrat, nyt tässä tapauksessa upseerit, olivat mitä olivat ja jätkää vastaan.

Myyntistrategia

Sorrettuna on siis Ylikankaalla teoksissaan ollut Suomen kansa. Tähän samaan myyntistrategiaan kuuluu, että Ylikangas leimaa hänen kanssa erimieltä olevat tiedemiehet herrojen puolustajiksi. Kyseinen mielikuva luodaan ainakin jätkän ajatusmaailmaan. Tämän tietämyksen levittämisessä on medialla keskeinen rooli, tai se ei leviäisi ilman toimittajia. Valtamediasta vastaan pomppaa kyseinen näkemys, ei tiedemiesten väliset mielipiteet.

Herravihassa

Ylikankaan herraviha on todella läpinäkyvää. Asia on helposti ymmärrettävissä selailemalla peräkkäin vaikkapa kirjat Nuijasota (1978), Käännekohdat Suomen historiassa (1986), Tie Tampereelle (1993), Tulkintani talvisodasta (1981), Suomen historian solmukohdat (2007) ja Romahtaako rintama (2007).

Kirjat eivät jätä mitään epäselvää Ylikankaan tarkoitushakuisesta tavasta ja näkökulmasta kirjoittaa historiamme uusiksi. Jotenkin tulee mieleen muinaisten generalissimusten historiankirjoitus.

Vastineiden mestari

Edellä kerrottuun kun liitetään Ylikankaan oma suhtautumisensa normaaliin, tiedemaailmaan kuuluvaan arviointiin ja hänen saavuttamansa asema, niin enää tuskin löytyy tutkijoita, jotka lähtisivät kumoamaan julkisuudessa hänen pätemättömät sohaisunsa. Tutkija joutuisi pohjattomaan vastineiden suohon. Niistä ensimmäinen Ylikankaan vastine olisi takuuvarmasti henkilöön käypä ja kriitikkonsa osaamista halveksiva kirjoitus. Asia on helposti tarkistettavissa esimerkiksi Ylikankaan katkerasävyisestä blogistaan.

Alisteinen media

Jos nyt viimeisiä vaiheita katselee Ylikankaan uusimman kirjan medioinnista, niin lehdistössä ja televisiossa lähinnä ihmetellään ja oudoksutaan sitä, miten joku saattaa olla erimieltä Ylikankaan kanssa. Tällä voidaan oikeasti kyseenalaista nykyisten valtamedioidemme riippumattomuus! Toisaalta voidaan kysyä mitä viestimiä on mahdollisilla kriitikoilla käytössään tässä tilanteessa? Vaihtoehdot ovat vähissä!

Sama Ylikankaan aggressiivinen ja halveksiva vastinepolitiikka koskee myös toimittajia, jotka kritikoituaan Ylikangasta saavat takuuvarmasti leimakirveen otsaansa. Tosin leimaajina eivät ole enää pelkästään professori vaan toimittaja- ja kirja-arvostelijalauma, jolle on reflektoitunut samanlaiset käyttäytymismallit kuin sopuleilla.

Uusi tapa teesiensä sementoinnissa Ylikankaalla on leimata häntä mahdollisesti arvostelevat toimittajat jo kirjassaan. Nyt heidät tuomittiin etukäteen Romahtaako rintama?-kirjassa asenteellisiksi ja liittoutuneiksi herrojen kanssa, siis upseerien kanssa ja totuuden salaajiksi. Kyseinen Ylikankaan omaksuma leimaava, toisia halventava toimintatapa ei voi kuulua sivistysvaltion eikä sen sivistyneistön tapaan tutkia kansansa historiaa. Miksi toimittajat eivät ole reagoineet edellä mainittuun? Siksi, koska …

summa summarum,

Ylikangas on selittelyssään ’herrat sortaa kansaa’ mestari ja tässä taidossaan hän on ylitse muiden. Hän pystyy kuvaamaan valkoisen mustaksi ja mustan valkoiseksi. Ylikankaan perustelemattomista ja tarkoitushakuisista väitteistä leivotaan hänelle alisteisissa Suomen valtamedioissa - ja sitä myöden kansalaismielipiteessä - totta!

[nylander]

Suomen historiankirjoitus -teoksen ylevänä mottona on Max Weberiltä oleva lause: "Jokainen tieteellinen suoritus herättää uusia kysymyksiä; se pyytää tulla ohitetuksi ja vanhentuneeksi." Useinkin tuntuu siltä, ettei suomalainen, varsinkin 1900-luvun kriisejä käsittelevä historiantutkimus voisi olla etäämmällä edellä mainitusta maksiimista.

Nähdäkseni juuri prof. emer. Heikki Ylikangas on suomalaisista tutkijoista se, joka viime vuosikymmeninä eräiden muiden rinnalla rohkeimmin ja oivaltavimmin avannut Suomen historiaan uusia näkökulmia. Palkkiona on useimmiten ollut kiihkeän vastustava, voisipa sanoa maaninen (käytetty tässä teknisenä terminä) reaktio. Muuta ei todellakaan voi sanoa, kun on seurannut Ylikankaan teosten vastaanottoa vaikkapa päälinjalla Nuijasota - Tie Tampereelle - Tulkintani talvisodasta - Romahtaako rintama?

Mistä tämä kaikki sitten kertoo? Tietenkin kysymys on suureksi osaksi poliittis-ideologisin syin tapahtuvasta kansalliskonservatiivisen idyllin särkijän rankaisemisesta . Ylikangas onkin itse jossain yhteydessä todennut vapaasti muistista siteeraten), että suuren joukon takaa ovat vähän heikkovoimaisemmatkin kriitikot uskaltaneet vuorollaan käydä nirhaisemassa.

Juha Siltalan kirjaa lukiessani tuli lisäksi mieleeni, voisiko Ylikankaan löylyttämisessä olla kysymys jonkinlaisesta ns. ryhmädynaamisesta psyykkisestä lohkomisesta, jossa "paha" halutaan kiinnittää oman itsen ulkopuolella olevaan objektiin, "hyvään viholliseen".

On selvää, että Ylikankaan teoksissa on virheitä ja yksiviivaisia, liian karkeasyisiä tulkintoja. Mutta onko olemassa tutkijaa, jonka teoksissa niitä ei ole? Eivätkö tieteen historiaan ole jääneet juuri ne tutkijat, jotka yleistä mielipidettä vastavirtaankin soutaen ovat ratkaisevimmin vieneet tutkimusta eteenpäin?

[Ilmo Kekkonen]

Olen Mauri L:n kanssa samaa mieltä. Jokainen Ylikankaan kanssa samoihin aiheisiin perehtynyt sotahistorian tutkija tai sotilasasiantuntija näkee heti hänen epäpätevyytensä sekä erityisen huolimattoman ja tarkoitushakuisen tutkijantyylinsä. Se johtaa virhesumaan. Pelkästään hänen Solmukohdat kirjansa viime sotia käsittelevästä luvusta saa yhdeltä istumalta kolmen sivun virheluettelon. Eikä kyse ole mielipiteistä. Oleellisena lähtökohtana ovat Ylikankaan kuvitelmat ja Huhtiniemen huhu. Kesän 1944 tapahtumissa Ylikangas uskoo mieluumin Teloitetut-nimiseen satukirjaan kuin väitöskirjoihin. Ne kun eivät vastaa hänen ennakkoasennettaan. Huhtiniemen huhu on Ylikankaan lähtökohta myös hänen uudessa kirjassaan.

Uusinta kirjaa on runsaasti käsitelty näilläkin palstoilla. Siitä kiertää asiantuntijapiireissä yhdeksän sivun virhelista, johon eivät sisälly mm. juridiset seikat ja nimilistat.

Ylikankaan opponenteilleen blogeissaan ja esim. Sotilasaikakauslehdessa kohdistamat vastaukset ovat vain yrityksiä peitellä virheitä ja tietämättömyyttä. Asiakohdissa hän aina häviää.

Jostain syystä Ylikangas on voinut asettua Suomen historian ylimmän tutkijan, syyttäjän, tuomarin ja pyövelin asemaan. Todisteita ei tarvita, epäilys riittää tuomioon. Meno on kuin vanhassa NL:ssa. Esimerkiksi väittämistään noin 150:stä henkilötäydennyskeskuksissa tapahtuneesta karkurien teloituksista Ylikankaalla ei ole pienintäkään todistetta. Mutta väitehän riittää. Kriitikoilla on vain väärä ennakkoasenne.

Huvittavaa ja surullista on seurata median käytöstä. Ylikangashan tarjoaa aina uutisen jopa sensaation. Hän saa tilaa esim. Hesarista ja Ylestä tavalla, jolla ei ole vertaa. Hesarin "kriitikot" (esim. Jukka Tarkka ja Mirkka Lappalainen) ovat täysin hänen lumoissaan. Kumpikaan ei ole löytänyt Ylikankaan kirjoista mitään huomauttamista.

Ylikankaan kannattajiin kuuluvat nimenomaan sotahistoriasta ja sotilasasasioista tietämättömät. Asiantuntijat eivät niihin lankea. Sen takia heidät onkin leimattu taantumuksellisiksi ja vanhaan pitäytyviksi. Totuus on kuitenkin heidän puolellaan. Sitä ei Ylikangaskaan pysty muuttamaan. Vai onko joku keino, jolla 2007 keksityt teloitukset voidaan siirtää vuoteen 1944 ja muuttaa tapahtuneiksi tosiasioiksi?

[Raisa]

Tänään professori Ylikangas vastasi blogissaan dosentti Pasi Tuunaisen laatimaan kirja-arvosteluun Romahtaako rintama. Ylikangas - vähäteltyään Tuunaisen osaamista, tosin toki siitä mitään tietämättä - jatkoi tohtori Jukka Lindstedtin väheksymistä ja panettelua. Tämä kertoo aiemmin kunnioittamani emeritusprofessorin puutteelliseksi muuttuneesta arvostelukyvystä ja otteen menettämisestä väittämiinsä asioihin. Monta lasta kasvattaneena olen vastaavia käyttäytymismalleja nähnyt puberteettinsä kanssa kamppailevissa nuorissa.

Tuunaisen Ylikangas leimasi vääräoppiseksi tutkijaksi. Tässäkin suhteessa Ylikangas on täysin väärässä, jos perusteena käytetään perehtyneisyyttä toisen maailmansodan Suomen sotahistoriaan, jossa Tuunainen on yksi Suomen perehtyneimmmistä tutkijoista ja kaikissa tapauksissa Ylikangasta kyvykkäämpi.

Ilmeisesti professori Ylikankaalla on eväät loppumassa kirjansa puolustamisessa. Hänellä ei ole enää muita mahdollisuuksia jäljellä kuin halveksia ja leimata julkisuudessa tutkijat, jokta ovat hänen kanssaan erimieltä.

Toivotan voimia teille nuoret tutkijat, jotka uskallatte tuoda omat tutkimustuloksenne esille pelkäämättä vanhan miehen jo osin säälittäviksi käyviä haukkuja. Ymmärrän kyllä, että Ylikankaan väittämien tekoon ei tarvittu kovinkaan monta viikkoa, mutta niiden todistaminen oikeaksi tai vääräksi vie aikaa vuosia!

[Raisa]

Kiinnittäisin teidän huomion Ylikankaan blogin kohtaan "Joitakin muita oikaisuja". Sen hän aloittaa toistamalla 30 000 kutsunnoista kieltäytyneiden määrän olevan oikean ja tässä hän vetoaa dosentti Jukka Kulomaahan! Kohta on sinänsä sivujuonne, mutta kuvastaa emeritusprofessorin tutkimusotetta.

”Kutsuntakäskystä kieltäytyi 1941 todella ilman pätevää syytä noin 30 000 sotilasta (Kulomaa 1995, s. 48) eikä vain 1500 niin kuin Tuunainen väittää.”

Mitä Kulomaa väitöskirjassaan oikeasti kirjoitti?

"Selvityksen tuloksen täytyi ensi silmäyksellä olla melkoinen yllätys, sillä ilmoitusten mukaan saapumattomien luku nousi peräti noin 39 000 mieheen. Puuttuvista noin 4 400:n tiedettiin oleskelevan ulkomailla ja noin 4 700 oli poissa sairauden tai muun laillisen esteen takia, mutta kun nämä vähennettiin joukosta, jäi jäljelle vielä melkein 30 000, joiden vaiheista ei ollut minkäänlaista tietoa. Helsingin suojeluskuntapiirissä — maan väkirikkaimmassa — “kadonneita” oli noin 4 400 ja vielä enemmän ongelmia oh Pohjois-Savon piirissä, jossa ihmeteltiin peräti noin 8 500 miehen kohtaloa. Keskimäärin joka toisessa piirissä luku nousi yli viidensadan ja vain Jyväskylän piiri ilmoitti, ettei syytä ilmoittamatta palvelukseen saapumattomia ollut lainkaan — mikä tosin osoittautui sittemmin vaaraksi tiedoksi.

Esikunnissa oltiin vakuuttuneita siitä, että korkeat luvut eivät vastanneet asioiden todellista tilaa, sillä paikallistason tiedusteluissa näin laajasta pakoilusta ei saatu näyttöä. Yleiskuva oli rauhallinen ja ongelmille löytyi sittemmin usein luonnollinen selitys, kun suuren osan saapumattomiksi merkityistä todettiin kuuluvan siirtoväkeen, jota oli laajassa mitassa siirtynyt uusiin sijoituskuntiin juuri ennen sotaa — ja sittemmin todennäköisesti astunut palvelukseen niiden alueelta. Myös muita asevelvollisia, kuten linnoitustöissä, rautatietyömailla tai Petsamon liikenteen palveluksessa olleita arveltiin ilmoittautuneen kuulutusten perusteella matkustamatta lainkaan kotipaikkakunnalleen korttia noutamaan.

Poisjäämisiä oli syntynyt väärinkäsitystenkin takia. Esimerkiksi Pohjolan piiristä ilmoitettiin työnjohdon eräillä rautatie-, maantie-, uitto- ja muilla työmailla, joilla usein lienee jääty vaille henkilökohtaista kutsua, tulkinneen kuulutuksia siten, että ne eivät koskisi omia miehiä, etenkään nostomiehiä. Myös Oulun piiristä kerrottiin työnantajien pidättäneen työväkeään omavaltaisesti siviilissä, ja ainakin Pohjois-Savossa olivat eräät poliisiviranomaiset antaneet kysyjille harhaanjohtavaa tietoa, jonka mukaan ilmoittautumaan ei tarvitsisi lähteä, ennen kuin tulisi henkilökohtainen kutsu. Iisalmen piirissä eräät suojeluskuntien paikallispäälliköt olivat vapauttaneet miehiä töihin tai myöntäneet näille lomaa, vaikka heillä ei ollutkaan tällaiseen valtuuksia. Joissakin tapauksissa poisjäämiselle löytyi pätevä syy, kun kävi ilmi, ettei kaivattu mies ollut enää lainkaan elävien kirjoissa.

Sotatuomioistuimien luetteloiden perusteella — ne ovat tässä luotettavin lähde, vaikka eivät kuvaakaan ilmiön laajuutta aivan tarkasti — pakoilu jäi mittasuhteiltaan paljon ensimmäisiä tilastolukuja vaatimattomammaksi. Kaikki vuosina 1941—1945 oikeuskäsittelyssä olleet jutut huomioiden vuodelle 1941 saadaan vain 1 545 tapausta, joista 1 346 on selvästi ajoitettavissa kesäkuukausille, 68 myöhempään syksyyn ja 131 jää tarkemmalta tekoajaltaan epäselväksi. Enemmistö näistäkin lienee jo liikekannallepanovaiheessa tapahtuneita.

Palvelukseen kutsuttujen kokonaismäärästä saapumattomien osuus jäi vain noin 4 promilleen, mikä kertoo yleisen kansalaismielipiteen hyväksyneen liikekannallepanopäätöksen ilman vakavampia riitasointuja. Aivan talvisodan hengen veroista yksimielisyys ei silti enää ollut, sillä vuoden 1939 YH:n ja sitä seuranneen sodan päiviin verrattuna luku oh nyt lähes kymmenkertainen.

Ylikangas ohittaa kirjassaan Kulomaan tutkimustulokset seuraavasti:

”... Silti likimain 1 500 miestä joutui aikanaan sotatuomioistuinten käsittelyyn."

Ketä nyt tässä uskoisi? Näyttäisi vahvasti siltä, että professori Ylikangas kääntää toisten tutkijoiden tekemät tutkimustulokset itselleen, t e n d e n s s i i n s ä sopivaksi.

Edellä esitetty käy kysymykseeni vastaukseksi: Kulomaa todistaa miten asiat olivat kesällä 1944; Ylikangas kertoo sen miten ne hänen mielestään olisi pitänyt tuolloin olla, jotta hänen rintamansa ei romahtaisi. Uskon Kulomaata. Suhtaudun tämän jälkeen kaikkeen Ylikankaan todisteluun hyvin skeptisesti.

Edellä esittämäni Ylikankaan blogin hävettävyyttä (ks. edellinen mielipiteeni) lisää entisestään se, että hän käyttää surutta Kulomaata hyväkseen tuon yhden virkkeen osalta 30 000 pakoilijasta. Siis emeritusprofessori Ylikangas jättää lukijalle kertomatta, että Kulomaa osoittaa kyseisen luvun aivan joksikin muuksi ja kertovan muusta kuin karkuruudesta. Hävettävää!

Miksi Ylikangas tekee niinkuin tekee kuvatussa tapauksessa? Onko tämä hänen tutkimusotteessaan yleisempääkin? Jokatapauksessa esitetyssä tapauksessa hän ei ole lukenut Kulomaan väitöskirjaa tai on sen lukenut ja valehtelee tietoisesti tekstissään.

Edelliseen pohdintaani vastaus valitettavasti löytyy Ylikankaan kirjasta sivuilta 199-200, joissa hän käsittelee Kulomaalta lainaamaansa problematiikka, tosin siitä mitään kertomatta, että teksti on Kulomaalta.

• Vastaukseksi viimeiseen kysymykseeni jää, että Ylikangas valehtelee!

[Ilmo Kekkonen]

Raisan teksti pn varsin tyhjentävää. Totean Ylikankaan toistavan blogissaan 29.12. useita aiemmin vääriksi todistettuja väitteitä. Hän inttää salaisia teloituksia tarvitun 10 km päivässä vetäytyvän armeijan pysäyttämiseksi. Kuitenkin Kannaksen joukot oli 17.6. käsketty vetää VKT-asemaan. Ne saapuivat sinne pääosin 19.-20.6. Samalla tuli koko ajan lisäjoukkoja Itä-Karjalasta. Joukot pysähtyivät käskyn mukaan ja aloittivat torjuntataistelun. Mitään teloituksia joukkojen pysäyttämiseksi ei tarvittu.

Toiseksi Ylikangas taas uudistaa väitteensä samanaikaisista 29 000:sta karkurista. Tämä oli kuitenkin koko kesän 1944 karkurien kokonaismäärä. Kieltämättä suuri, mutta se sisälsi myös eksyneet ja useaan kertaan karanneet. Samaan aikaaan oli suurimmillan noin 6 000 karkuria ja eksynytttä kerrallaan. Suuri määrä sekin. Yhden divisioonan taisteluvoima. Toisaalta karkuruus saatiin kuriin juhannuksen aikaan ja lopullisesti heinäkuun alkupuolella. Siis varsinaisten ratkaisutaistelujen aikana se ei enää ollut suuri ongelma. Tässäkin Ylikangas on täysin metsässä.

Tutkijan tulee ymmärtääkseni kyetä todistamaan väitteensä faktoin. Ylikangas ei sitä edes yritä, vaan siirtyy aina henkilökohtaiseen solvaamiseen. Tiedot eivät riitä kuin aiempien virheiden toistamiseen.

Olen Raisan kanssa samaa mieltä. Ylikangas on ahdistettu seinää vasten. Hänen täytyy tietää virheensä, mutta hän ei voi sitä myöntää. Niinpä viimeisenä keinona on käytössä myös vääristely ja valehtelu. Surullinen juttu.

[Emma-Liisa]

Nähdäkseni juuri prof. emer. Heikki Ylikangas on suomalaisista tutkijoista se, joka viime vuosikymmeninä eräiden muiden rinnalla rohkeimmin ja oivaltavimmin avannut Suomen historiaan uusia näkökulmia. Palkkiona on useimmiten ollut kiihkeän vastustava, voisipa sanoa maaninen (käytetty tässä teknisenä terminä) reaktio. Muuta ei todellakaan voi sanoa, kun on seurannut Ylikankaan teosten vastaanottoa vaikkapa päälinjalla Nuijasota - Tie Tampereelle - Tulkintani talvisodasta - Romahtaako rintama?

Mistä tämä kaikki sitten kertoo? Tietenkin kysymys on suureksi osaksi poliittis-ideologisin syin tapahtuvasta kansalliskonservatiivisen idyllin särkijän rankaisemisesta . Ylikangas onkin itse jossain yhteydessä todennut vapaasti muistista siteeraten), että suuren joukon takaa ovat vähän heikkovoimaisemmatkin kriitikot uskaltaneet vuorollaan käydä nirhaisemassa.

Juha Siltalan kirjaa lukiessani tuli lisäksi mieleeni, voisiko Ylikankaan löylyttämisessä olla kysymys jonkinlaisesta ns. ryhmädynaamisesta psyykkisestä lohkomisesta, jossa "paha" halutaan kiinnittää oman itsen ulkopuolella olevaan objektiin, "hyvään viholliseen".

Ottamatta kantaa Ylikankaan tutkimuksiin, täytyy sanoa, että hän on suurelta osin provosoinut esiin saamansa reaktion: kun hänen tutkimuksiaan on arvosteltu ihan normaaliin tapaan, hän on vastineissaan mennyt henkilökohtaisuuksiin kuten nytkin on tapahtunut. Tämä on johtanut henkilökohtaisiin välirikkoihin.

Ylikankaalla on ilmeisesti niin suuri ego, että hän ihan vilpittömästi uskoo, että vain ja ainoastaan hän on oikeassa. Siksi hän ei ota normaaliakaan arvostelua tilaisuutena vilpittömästi ja nöyrästi pohtia, ei vain sitä voisiko hän sittenkin olla väärässä, vaan myös sitä voisiko hänen tulkintansa olla yksipuolinen.

Tämä kävi erityisen hyvin selväksi talvisotakeskustelussa, jossa Ylikankaan argumentit olivat tavallista heiveröisemmät. Silti hän piti niistä kiinni voisiko sanoa suorastaan "uskonvarmasti", vaikka esim. Mauno Jokipii esitti paljon paremmin perustellun näkemyksen, että Göringin viesti liittyi Norjan-kampanjaan ja Saksan pelkoon, että Englanti ehtisi sinne ensin (Kanava 1/2001). Jokipiitä tuskin voi epäillä siitä, että hän ei epäröisi pöllyttää kansallisia myyttejä, jos se on aiheellista.

[Heikki Jansson]

Suomen historiankirjoitus -teoksen ylevänä mottona on Max Weberiltä oleva lause: "Jokainen tieteellinen suoritus herättää uusia kysymyksiä; se pyytää tulla ohitetuksi ja vanhentuneeksi." Useinkin tuntuu siltä, ettei suomalainen, varsinkin 1900-luvun kriisejä käsittelevä historiantutkimus voisi olla etäämmällä edellä mainitusta maksiimista.

Nähdäkseni juuri prof. emer. Heikki Ylikangas on suomalaisista tutkijoista se, joka viime vuosikymmeninä eräiden muiden rinnalla rohkeimmin ja oivaltavimmin avannut Suomen historiaan uusia näkökulmia. Palkkiona on useimmiten ollut kiihkeän vastustava, voisipa sanoa maaninen (käytetty tässä teknisenä terminä) reaktio. Muuta ei todellakaan voi sanoa, kun on seurannut Ylikankaan teosten vastaanottoa vaikkapa päälinjalla Nuijasota - Tie Tampereelle - Tulkintani talvisodasta - Romahtaako rintama?

Mistä tämä kaikki sitten kertoo? Tietenkin kysymys on suureksi osaksi poliittis-ideologisin syin tapahtuvasta kansalliskonservatiivisen idyllin särkijän rankaisemisesta .

Tässä piilee, luulen syy. Kansallinen konservatismi istuu syvällä. Ei hevillä anneta periksi totutuista arvoista (tavoista voitaisiin, muttei arvoista). Se sattuu. Tälläkin palstalla on rikosoikeudellisiin herjauksiin saakka yltäviä huutoja, kun piikki pistää niin että sattuu.

Arvot ovat tabuja. Niihin ei saa koskea.

// Terv.
Heikki Jansson

[Emma-Liisa]

Ei hevillä anneta periksi totutuista arvoista (tavoista voitaisiin, muttei arvoista). Se sattuu.

Tarkoitatko, että pitäisi luopua siitä arvosta, että sodankin aikana ihmisiä ei saa laittomasti tappaa? Tuskinpa sentään. Tarkoittanet, että jos tällaista on tapahtunut, se pitäisi vihdoinkin myöntää. Mutta silloin ei ole kyse arvosta luopumisesta vaan nimenomaan päinvastoin arvon mukaan toimisesta.

Tosin Ylikankaan asenne on ristiriitainen. Toisaalta hän nimittää murhiksi, jos karkureita ammuttiin muutoin kuin välittömästi karkaamistilantessa, jolloin esimiehellä oli laillinen oikeus aseen käyttöön. Toisaalta hän sanoo sekä kirjassaan että blogissaan, että Suomen johto olisi ollut kyvytön, jos se ei olisi tehnyt kaikkeaan jotta rintama pitäisi, ja hänen mielestään se edellytti joidenkin karkurien ampumista.

Kiintoisaa kyllä, tätä jälkimmäistä lausumaa Ylikankaan teorian kannattajat ovat tuskin koskaan lainanneet, vaan he kauhistelevat asioita ikään kuin olot olisivat olleet normaalit ja/tai julistavat abstraktin humanistisesti että yksilön oikeudet ovat tärkeimmät, seurauksista ei ole väliä.

Kaiken kaikkiaan, koko keskustelu on mennyt sivuasiaan eli mahdollisten teloitettujen määrään, kun Ylikankaan kirjan keskeinen väite on se, että nuo teloitukset aiheuttivat käänteen, joka sai Suomen armeijan taas taistelemaan.

Ylikangas vetoaa NL:oon, mutta Robert Braintwaite ei kirjassaan Moskova 1941 pidä teloituksia pienistäkin syistä ja muutenkin kovaa kuria perimäisenä syynä siihen, että tavallinen puna-ameijalainen taisteli, vaan katsoo heidän taistelleen synnyinmaansa puolesta.

Silti Brainthwaite katsoo, että Ranska kukistumiseen 1940 vaikutti se, että sen hallitus ei ollut valmis käymään sotaa niin äärimmäiseen tapaan kuin sodassa pitää tehdä, jotta sen voi voittaa. Tämä perusasia "humanisteilta" usein unohtuu.

[nylander]

Käynnissä oleva Ylikangas-keskustelu on saamassa kohdehenkilöään täysin yksipuolisesti lyövän sävyn. Mikä tahansa astalo tuntuu kelpaavan tarkoitukseen. Taannoinen talvisodan rauha -väittelykin marssitetaan vielä kerran näyttämölle todistamaan Ylikankaan kaikinpuolista kelvottomuutta tutkijana: hänen argumenttinsa olivat "heiveröiset" ja nojasivat pelkkään katteettomaan "uskonvarmuuteen". -Itse olen näihin asti ollut siinä luulossa, että Ylikangas oli talvisodan rauhanprosessin analyysillaan vienyt tutkimusta aimo matkan eteenpäin.

Mistähän muuten mahtaa johtua, että akateemikko Jutikkala kirjoitti kansainvälisestikin arvostetun yleisesityksensä kuudenteen, viimeiseksi jääneeseen painokseensa näin: "Uudessa tilanteessa [helmikuussa 1940] Suomi sai Herman Göringiltä, joka oli Hitlerin lähimpiä miehiä, salaisen kehotuksen tehdä nopeasti rauha ja epävirallisen lupauksen rauhanteossa menetettävien alueiden takaisin saamisesta Saksan avulla. Göringin viesti saattoi myötävaikuttaa päätökseen suostua rauhanehtoihin." (Suomen historia, 2002.) - Olisikohan tässäkin tekstissä kyse "vanhan miehen" "säälittäviksi käyvistä" ajatuskuluista, kuten yksi tämän palstan keskustelijoista asian alatyylillään ilmaisi.

[Emma-Liisa]

Käynnissä oleva Ylikangas-keskustelu on saamassa kohdehenkilöään täysin yksipuolisesti lyövän sävyn. Mikä tahansa astalo tuntuu kelpaavan tarkoitukseen.

Onko henkilöön kohdistuvaan arvosteluun oikeus vain oikeutta Ylikankalla itsellään? Hänen tyylinsähän on ollut äärimmäisen hyökkäävä (vieläpä etukäteen) arvostelijoitaan kohtaan: "tämä on totuus, jota ei voi millään kumota, ja joka ei ole samaa mieltä, sen motiivit ovat epäilyksenalaiset".

On selvää, että joidenkin (tai monien) olisi vaikea uskoa todeksi, että Suomen armeija olisi tehnyt samaa kuin muutkin armeijat vastaavassa tilanteessa (tosin Ylikangas käyttää esimerkkeinä vain Saksaa ja NL:oa, joten ei ole tietoa, ovatko demokraattiset maat menetelleet samoin). Mutta aivan samoin jotkut ovat erittäin taipuvaisia uskomaan tällaista hyvin löyhillä tai olemattomilla todisteilla (vrt. TV-uutisten ja Hesarin Huhtiniemi-uutisointi). Joten todellakaan ei ole henkilöiden taipumus tai olla uskomatta ole mikään kriteeri. Miksi ei riitä, että on ihan mahdollista, kenties todennäköistäkin, että tuollaista tapahtui, mutta olosuhteista johtuen sitä ei voida todistaa, joten se jää valistuneeksi arvaukseksi?

Sitten voitaisiin siirtyä pohtimaan tärkeämpiä asioita eli Päämajan ja komentajien virheisiin, joista karkuruuskin suurelta osin johtui.

[Ilmo Kekkonen]

Emma-Liisa on aivan oikeassa siinä, että yksi syy karkuruuteen olivat
Ylipäällikön ja Päämajan virheet. Kyllä niitä on tutkittu ja niistäkin on keskusteltu. Ylikangas esittää PM:n toimistakin aivan perätöntä tietoa.

Ylikankaan suuripiirteisyys käy ilmi hänen blogeistaankin. Hän väittää dosentti Pasi Tuunaisen kuuluvan Suomen Sotatiteellisen Seuran hallitukseen ja olevan näin jonkin Ylikangasta vastaan suunnatun "salaliiton" asialla. Tuunainen on kuitenkin Suomen Sotahistoriallisen Seuran hallituksen jäsen. Sen taas Ylikangas tuntuu samaistavan Maanpuolustuskorkeakoulun Sotahistorian laitokseen. Sieltähän eräät kovimmat kriitkot löytyvät.

Hupaisaa on myös Jukka Lindstedtin tutkijankykyjen mitätöinti. Tämä OT on siis kyvytön tutkija, jonka väitöskirja ei olisi mennyt läpi edes rikosoikeudenn alalla. Kuitenkin Lindstedt väitteli nimenomaan oikeushistoriassa. Yksi arvosanan antaja oli Ylikangas, joka nyt katuu asiaa muistamatta siis lainkaan väitöskirjan aihepiiriä. LIndstedtin virhe oli kritisoida Ylikankaan tutkimustyötä. Se mitätöi jälkikäteen hänen väitöskirjansa Ylikankaan silmissä.

Olen erityisellä huolella perehtynyt Lindstedtin väitöskirjaan. Siitä löytyi yksi oikoluvun läpäissyt päivämäärävirhe. Ylikankaan viimeisimmän mielipidekirjan virheitä ei liene kukaan jaksanut luetteloida täydellisesti.

Ja vielä. Ylikangas väittää todistaneensa 6.D:ssa tehdyn 20 laitonta teloitusta niin hyvin kuin todistaminen yleensä on mahdollista. Miten lienee? Pienikin perehtyminen asiaan osoittaa, että ainoaksi "todisteeksi" jää kenraali Vihman maininta selustassa ammutusta 20 karkurista. Vihman tietolähde ei ole selvinnyt. Se on voinut olla huhu tai hänen omaa peloitteluaan vankipataljoonalleen ( III/JR 12). Ylikangas pitää itseään erityisen pätevänä piilorikollisuuden tutkijana. Tällainen väite kuitenkin nauretaan kumoon jo suomalaisen käräjäoikeuden eteisessä, jos sen nyt joku ilkeäisi sinne viedä.

[Heikki Jansson]

Professori Heikki Ylikankaan blogissa http://blogs.helsinki.fi/hylikang/ on
maininta:

”.. rikosoikeudessa kuolemanrangaistusten sodanaikaisesta käytöstä väitelleen eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen OTT Jukka Lindstedtin alustuksessa...”

sekä toteamus että Lindstedtin väitöskirjaa

”[Lindstedtin väitöskirjaa] ei olisi siitä tyystin puuttuvan historiallisen otteen vuoksi hyväksytty väitöskirjaksi edes oikeushistoriassa, saati sitten historiassa.”

Näin Samurai selostaa sitä, mitä Ylikangas sanoo:

[Ylikangas esittää, että Lindstedtin väitöskirja] ”ei olisi mennyt läpi edes rikosoikeudenn alalla” "Tämä OT [=Lindstedt] on siis kyvytön tutkija, jonka väitöskirja ei olisi mennyt läpi edes rikosoikeudenn alalla."

1) Väitöskirja on jo hyväksytty - eli mennyt ”läpi rikosoikeuden alalla”.
2) Lindstedtin väitöskirja on Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan hyväksymä tämän tiedekunnan järjestämässä väitöstilaisuudessa 1999 ja syntynyt rikosoikeuden professori Raimo Lahden johtamassa tutkimuksessa. Sen tutkimusote on oleellisesti rikosoikeudellinen.
3) Professori Ylikangas ei sanonut kuten Samurai väittää ettei väitöskirja olisi mennyt läpi rikosoikeuden alalla vaan hän sanoi että se on jo mennyt läpi rikosoikeuden alalla muttei olisi mennyt läpi yksinomaan oikeushistorian saatii historian alalla.
4)Oikeustieteen tohtorin oppiarvon vakiintunut lyhenne on muuten ”OTT” , ei OT

Nimim. Samurai esittää edelleen että:

”Hupaisaa on myös Jukka Lindstedtin tutkijankykyjen mitätöinti.

1)En näe mitään hupaisaa Ylikankaan esityksessä. Mikäli Samurai on huvittunut, mihin en usko, se on tietenkin mukavaa 'Samurain kannalta. Minusta Samurain esitys on tuiki tavallinen asiattomuus.
2)Mikäli Samurai haluaa sanoa, että Ylikangas vähättelee Lindstedtin tutkijankykyjä, kuten oletan, ei väite pidä paikkansa. Ylikangas esittää, ettei Lindstedtin väitöskirjan arvo ei ole oikeushistoriallinen vaan rikosoikeudellinen, mikä ei ole sen vähäarvoisempaa, ainakaan oikeustieteellisessä tiedekunnassa, pelkästään erilaista. Professori Ylikankaan esitys on akateemisissa piireissä tavanomaista sanailua, joka tässä tapauksessa voidaan kiteyttää Ylikankaan huomautukseksi, että suutari pysyköön lestissään. Samurain esitys on se, joka on asiatonta, ei Ylikankaan..

Vielä Samurai kertoo että

”Olen erityisellä huolella perehtynyt Lindstedtin väitöskirjaan. Siitä löytyi yksi oikoluvun läpäissyt päivämäärävirhe.”

Omaako Samurai tuomarinvirkaan vaadittavan pätevyyden vai millä perusteella hän katsoo omaavansa kyvyn arvioida Lindstedtin tutkimuksen rikosoikeudellisen arvon? Tai sen oikeushistoriallisen arvon, sen puoleen?

”Lindstedt väitteli nimenomaan oikeushistoriassa”.

Minusta oikeushistorian täysin palvellut professori joka on virkansa puolesta 1999 arvioinut Lindstedtin väitöskirjan on pätevämpi arvostelemaan asian kuin jokin nettiin nimimerkillä kirjoitteleva, joka on oman ilmoituksensa mukaan ”huolellisesti perehtynyt” väitöskirjaan,. Jos Samurain tarkoitus on asettaa arvovaltansa professori Ylikankaan arvovaltaa vastaan oikeushistorian alalla ei ole mitään epäilystä kuinka siinä käy. Niin Samurai kuitenkin tekee perustelemattomalla tokaisullaan.

Lopuksi Samurai esittää että

”Ylikangas pitää itseään erityisen pätevänä piilorikollisuuden tutkijana. Tällainen väite kuitenkin nauretaan kumoon jo suomalaisen käräjäoikeuden eteisessä,”.

Epäilen tokkopa nimim. Samurai on milloinkaan ollut käräjäoikeudessa, edes sen eteisessä, paitsi ehkä odottaessaan oman syyteasiansa käsittelyä. Käräjäoikeuksissa ei ole tapana naureskella riitojen osapuolelle paitsi ehkä osapuolet itse kun Oikeus ohjaa nämä odottamaan odotustiloihin. Samurain esitys on asiatonta ja itse asiassa vaan koristeellisiin sanoihin huonosti piilotettua mollaamista. Ei tarkoitus olekaan toisaalta piilottaa sitä: mollaamisen tarkoitus on että se havaitaan. .

Mutta jokainen taaplaa tyylillään.

Ettäs semmottii...

//Terv.
Heikki Jansson

[Ilmo Kekkonen]

Kiitokset Heikki Janssonille paikoin asiallisesta vastineesta. Huomaan osittain erehtyneeni alatyyliin, joka toki on varattu Suurelle Mestarille ja hänen (kritiikittömille?) ihailijoilleen.

Lindstedtin väitöskirjasta vielä. Arvosanalautakunnan mielestä ( jäsen mm Ylikangas) kyse on lähinnä oikeushistoriasta ja rikosoikeus on mukana painotuksena. Vastaväittäjänä oli oikeushistorisn professori, jonka lausunnon mukaan väitös kuului olennaisilta osiltaan oikeushistorian alaan.

Mitä tulee akateemiseen sanailuun, niin sitä olen kuunnellut muutamissa väitöstilaisuuksissa ja tietysti lukenut loputtomiin. Ylensä siinä pysytään faktapohjalla. Poikkeuksean on juuri Ylikangas, joka tutkimuspohjan pettäessä siirtyy aina henkilökohtaisuuksiin. Mestarin mallia noudattaa näköjään Janssonkin.

Oma perehtymiseni Lindstedtin tutkimukseen perustuu tiettyyn osaamiseen sotilasoikeudenhoidosta, sotahistoriasta sekä nimenomaan sotilasasiantuntemuksesta. Aivan erityisesti olen syventynyt kesän 1944 tapahtumiin Länsi-Kannaksella ja Lappeenrannan seudulla. Sillä silmällä luin moneen kertaan L:n kirjaa, eikä siis virheitä minun osaamisellani löytynyt. Se ei ole ihme, sillä arvosana oli "eximia". Vastakohtana on Ylikankaan "tutkimus", jossa virheet suorastan hyppivät silmille. Janssonin kannattaisi varmaan lukea se,

Heikki Jansson lienee juristi, koska ottaa kielikuvan käräjäoikeuden eteisessä naureskelusta kovin vakavasti. Hyvä, etten lohkaissut varisten nauravan Ylikankaan todisteluille. Säästyttiin eläinopin luennolta.

Olen pyrkinyt osoittamaan teksteilläni sitä, että Ylikankaan keskeisin väite perääntyvien joukkojen pysäyttämisesta salaisilla ja lainvastaisilla teloituksilla on silkkaa pötyä. En ole asiassa mitenkään yksin. Ylikangas kannattajineen pyrkii viemään keskustelun juuri Janssonin osoittamalla tavalla sivuraiteille, pikkuasioihin ja henkilökohtaisuuksiin. Tällöin pyritään unohtamaan se, että Suomen oikeusjärjestyksessä epäilys ei riitä syytteeseen, eikä väite tuomioon.
Ylikankaan viime kirjassa on yksinkertaisesti kyse tapahtumahistorian vääristelystä sekä armeijan johdon ja oikeusjärjestelmän asettamisesta syytettyjen penkille laittomista teloituksista ilman ainoatakaan pitävää todistetta.

Pyydänkin Heikki Janssonia lyömään pöytään esimerkiksi todisteet muutaman kymmenen karkurin teloittamisesta Lappeenrannan HTK 1:ssä kesällä 1944. Sehän on yksi Ylikankaan keskeinen väite.

[Emma-Liisa]

Ylikankaan keskeisin väite perääntyvien joukkojen pysäyttämisesta salaisilla ja lainvastaisilla teloituksilla

...jotka eivät tapahtuneet omin päin vaan jotka Päämaja oli hyväksynyt. Mutta joita se Ylikankaan mukaan jo 30.6. suuresti paheksui: kun kuultiin Vihman ammuttaneen 20 karkuria, lähetettiin edustaja häntä toppuuttelemaan. No, laki oli tulossa eduskuntaan, mutta silti, ratkaiseva taistelu oli veitsen terällä. Ensin Päämaja antaa jyrkän määräyksen, mutta sitten kun sitä toteutetaan, se pitää 20 karkurin teloitusta yhtä divisiooa kohti liian suurena.

Olennainen asia ei kuitenkaan ole, tapahtuiko näitä laittomia teloituksia vai ei, vaan se oliko juuri tämä se - ei edes ratkaiseva vaan yksi ja ainoa - syy, jolla perääntyminen saatiin pysähtymään, kuten Ylikangas väittää. Epäilen suuresti juuri tätä Ylikankaan selitystapaa, että tapahtumilla olisi vain yksi ja ainoa syy.