Jokisipilä syyttää historioitsijoita snobismista
Markku Jokisipilä kritisoi sekä vanhemman että nuoremman polven historiantutkijoita Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 3.11.2007 hauskan provosoivalla otsikolla:
"Historiantutkijat mukaan menneisyydenhallintaan"
Jokisipilän mielestä tämä johtuu historiantutkimuksen valtiokeskeisyydestä:Markku Jokisipilä kirjoitti: Samaan aikaan kun harmaapäiset emeritukset nokittelevat kansallisen historian avainhetkistä, pitävät monet nuoremmat tutkijat niitä tylsinä ja epätieteellisinä. He itse taas tekevät tutkimuksia, jotka eivät ainakaan ilman sosiaalitieteiden sanakirjaa avaudu lainkaan historiasta kiinnostuneille maallikoille.
Jokisipilä kritisoi akateemisten historiantutkijoiden hiljaisuutta tilanteessa jossa historiasta muuten keskustellaan nyt poikkeuksellisen vilkkaasti.Markku Jokisipilä kirjoitti:
Meillä menneisyyttä on tarkasteltu hyvin valtio- ja kansakuntakeskeisesti. Suhde valtiovaltaan on ollut läheinen, niin myös kytkentä päivänpolitiikkaan. Historia on tarjonnut niin opetuksia kuin tuomioitakin sekä taipunut poliittisten pyrintöjen vetojuhdaksi.
Aina 1980-luvulle saakka keskustelut koskivat lähes yksinomaan poliittista ja valtiollista historiaa. Pienen ja nuoren kansakunnan oli todistettava omaleimaisuutensa niin ulkomaailmalle kuin itselleenkin. Sotien välillä suomalaiset historioitsijat rakensivat kansakuntaa, myöhemmin taas puolustivat sitä.
Jälkinationalistisiin länsieurooppalaisiin keskusteluihin verrattuna meillä tuijotetaan yhä tiukasti kansalliseen horisonttiin. Perinteinen vasemmisto-oikeisto-vastakkainasettelu nostaa päätään aina suurista kysymyksistä puhuttaessa.
Yksilön omia käsityksiä tukevat totaaliset historiaselitykset ovat meillä kysyttyä tavaraa. Tietyn maailmankatsomuksen läpi tarkasteltuina historian toimijat jakautuvat kätevästi hyviin ja pahoihin.
Meillä historiakeskustelut ajautuvat helposti joko juupas-eipäs-inttämiseksi tai moralistiseksi hurskasteluksi. Talvi- ja jatkosotien synkkien puolien tutkimisen leimataan halventavan veteraanien arvoa, yya-Suomen lieveilmiöiden tutkimista taas toppuutellaan vetoamalla hyvinvointivaltioprojektin menestyksellisyyteen.
Hänen mielestään nuoremman polven tutkimus tarjosi tilalle vain sekavaa kielipeliä:Markku Jokisipilä kirjoitti:Samaan aikaan kun julkinen keskustelu kansallisesta historiasta velloo valtoimenaan, akateemisen tutkimuksen valtavirta loistaa lähinnä poissaolollaan. Yleistä mielenkiintoa herättäviä kansallisia aiheita ei pidetä tieteellisesti merkittävinä eikä niiden tutkimista rahoiteta.
Jokisipilä hylkää lähdefetisismin ja konstruktionismin:Markku Jokisipilä kirjoitti:
Postmodernismi osoitti perinteisen historian puutteet, mutta tarjosi tilalle lähinnä vain relativismia ja vaikeaselkoisia kielipelejä. Uudet tutkijapolvet leimasivat objektiivisuuden, totuuden tavoittelun ja yleistysten tekemisen silkaksi naivismiksi.
Lopuksi Markku Jokisipilä vielä penää historiantutkijoilta vuorovaikutusta muun yhteiskunnan kanssa ja syyttää snobismista niitä, joiden mielestä maallikoiden kanssa ei voi käydä keskustelua historiasta:Markku Jokisipilä kirjoitti: Historian julkisen tehtävän kannalta lähdefetisismi ja konstruktionismi ovat yhtä hedelmättömiä. Edellinen etsii "totuutta" arkistoista kuin Graalin maljaa, jälkimmäinen taas kiistää kielestä riippumattoman todellisuuden olemassaolon.
Niin lopullisen totuuden metsästys kuin teoriakikkailu ovat menneisyyden ymmärrettäväksi tekemisessä yhtä toivottomia lähestymistapoja. Kuinka paljon vuoden 1918 tapahtumien ymmärtämistä lisää jankutus "punaisen" ja "valkoisen" totuuden paremmuudesta tai suomettumisen osalta yksittäisten henkilöiden "kumarruskulmien" vertailu? Tai historian kuvaaminen pelkkänä "diskursiivisesti tuotettujen merkitysten" järjestelmänä?
Markku Jokisipilä kirjoitti:
Kansallinen tiedepolitiikkamme painottaa vuorovaikutusta ulkopuolisen yhteiskunnan kanssa. Historiantutkimuksella luulisi olevan tähän erinomaiset lähtökohdat, mutta todellisuudessa rahoituskäytännöt ja trendit työntävät parhaassa luomisiässään olevia tutkijoita juuri päinvastaiseen suuntaan. Julkiseen keskusteluun osallistuvat vain ne, joilla on siihen aikaa ja varaa: emeritukset, eläkeviroissa olevat ja riippumattomat vapaat tutkijat.
Jos halutaan lisätä tutkimuksen vaikuttavuutta, sen pitäisi näkyä myös rahoitusta suunnattaessa. Historiantutkimuksella on julkinen tehtävä, joka olisi tunnustettava. Yleistajuisuus ja tieteellisyys eivät ole ristiriidassa. Julkisrahoitteiselta tutkimukselta on voitava vaatia yleistä merkitystä.
Kansallinen historia on kansallisen identiteetin keskeisin tukipilari ja samaistumiskohde. Ellei akateeminen historiantutkimus osallistu kansalliseen historiakeskusteluun tuottamalla kriittistä tutkimustietoa yleisesti merkittäviksi koetuista asioista, se pakenee vastuutaan.
Julkisten keskustelujen "historiattomuuden" ja sensaatiohakuisuuden kauhistelun sijaan akateemisen historiantutkimuksen olisi syytä katsoa peiliin. Maallikkojen tietämyksen ehdoilla tapahtuvaan keskusteluun osallistumisen tuomitseminen "epätieteellisenä" ei ole ainoastaan snobismia, vaan historian halveksuntaa ja sen hylkäämistä ideologisen, poliittisen ja muun ryöstöviljelyn armoille.