Kenen historiaa säilömme tuleville sukupolville?
Lähetetty: 03.06.08 14:45
Timesissa oli jokin aika sitten kiintoisa artikkeli, koskien Varsovan getossa toisen maailmansodan aikana elänyttä historioitsijaa, joka onnistui säilömään tuleville sukupolville tietoja getosta ja siellä eläneistä ihmisistä. (Ks. Times Online: Buried, razed - but not forgotten, 23.5.2008) Jo sodan alkupuolella, vuonna 1940, historioitsija Emanuel Ringelblumin täytyi aavistaa, ettei moni gettoon suljetuista juutalaisista pääsisi sieltä koskaan elävänä pois. Ringelblum organisoi nimittäin tuolloin projektin, jonka avulla hän apureineen säilöi tietoa geton elämästä ja myös juutalaisten kohtaamista vääryyksistä. Näin jälkikäteen tiedämme hänen olleen oikeassa: Varsovan getossa asui noin 450 000 ihmistä, joista vain kourallinen selvisi hengissä.
Ringelblum värväsi avukseen noin 60 ihmistä, joiden tehtävänä oli kirjata ylös gettoelämän eri puolia sekä kerätä materiaalia, jonka katsoi olevan oleellista tulla muistetuksi. Hanke oli hyvin organisoitu: tietyt tahot rahoittivat sitä ja johtoporras kokoontui lauantai-iltapäivisin. Kolme nuorta miestä värvättiin piilottamaan kerätyt aineistot rakennusten alle tiiviisti suljetuissa rasioissa ja maitotonkissa. Työryhmä onnistui piilottamaan noin 35 000 dokumenttia, muassaan esimerkiksi kirjoitelmia, kirjeitä, runoja, lauluja, bussilippuja, julisteita, valokuvia, virallisia dokumentteja ja karkkipapereita.
Erityisen mielenkiintoiseksi Ringelblumin työryhmän toiminnan tekee se, että he tiesivät viimeistään jonkin ajan kuluttua, että luultavasti he kaikki ja heidän perheensä tulevat kuolemaan meneillään olevassa sodassa. Timesin toimittajan Ben Macintyren mukaan he toimivat kuten toimivat vastustaakseen totalitarismia henkisesti. Macintyre lainaa erään työryhmäläisen sanoja: "Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa." "Jos murhaajamme ovat voittoisia, jos he kirjoittavat tämän sodan historian, tullaan meidän tuhoamisemme esittämään yhtenä maailman historian kauneimmista tapahtumista. Tai sitten he pyyhkivät meidän muistomme täysin pois historiasta."
Tästä toimittaja Macintyre siirtyy pohtimaan sitä, minkälaisia aineistoja me jätämme tulevaisuuden sukupolville tutkittaviksi. Erityisen huolestunut hän on digitalisoitumisesta ja siitä, kuinka suurin osa tiedosta tuntuu häviävän liiankin nopeaan, kuten yksityisten ihmisten sähköpostit yms. Minusta kysymys on itsessään mielenkiintoinen, mutta tuntuu aikamoiselta aasinsillalta siirtyä Varsovan geton lähes olemattomasta aineistosta, joka vieläpä on koottu tieten tahtoen muistoksi omasta olemassaolosta, pohtimaan sitä, kuinka länsimaisesta informaatiotulvasta ei voida kaikkea säilyttää!
Toisaalta kumpaakin edellä mainittua asiaa yhdistää eräällä tapaa kysymys siitä, kenen aineistoja säilytämme? Perusajatuksena ainakin länsimaissa taitaa edelleen olla säilyttää ensisijaisesti ja järjestelmällisesti valtaapitävän luokan tuotoksia ja kirjoituksia. Alempiin luokkiin, vähemmistöihin yms. liittyvää materiaalia säilötään lähinnä erityisprojektein. Tähän on toki myös omat käytännön syynsä (politiikka, valtion tilivelvollisuus asukkailleen, yms.), mutta mielestäni asiaa voi hyvin pohtia myös arvokysymyksenä. Mitä mieltä te olette?
Annastiina
Ringelblum värväsi avukseen noin 60 ihmistä, joiden tehtävänä oli kirjata ylös gettoelämän eri puolia sekä kerätä materiaalia, jonka katsoi olevan oleellista tulla muistetuksi. Hanke oli hyvin organisoitu: tietyt tahot rahoittivat sitä ja johtoporras kokoontui lauantai-iltapäivisin. Kolme nuorta miestä värvättiin piilottamaan kerätyt aineistot rakennusten alle tiiviisti suljetuissa rasioissa ja maitotonkissa. Työryhmä onnistui piilottamaan noin 35 000 dokumenttia, muassaan esimerkiksi kirjoitelmia, kirjeitä, runoja, lauluja, bussilippuja, julisteita, valokuvia, virallisia dokumentteja ja karkkipapereita.
Erityisen mielenkiintoiseksi Ringelblumin työryhmän toiminnan tekee se, että he tiesivät viimeistään jonkin ajan kuluttua, että luultavasti he kaikki ja heidän perheensä tulevat kuolemaan meneillään olevassa sodassa. Timesin toimittajan Ben Macintyren mukaan he toimivat kuten toimivat vastustaakseen totalitarismia henkisesti. Macintyre lainaa erään työryhmäläisen sanoja: "Historia on yleensä voittajien kirjoittamaa." "Jos murhaajamme ovat voittoisia, jos he kirjoittavat tämän sodan historian, tullaan meidän tuhoamisemme esittämään yhtenä maailman historian kauneimmista tapahtumista. Tai sitten he pyyhkivät meidän muistomme täysin pois historiasta."
Tästä toimittaja Macintyre siirtyy pohtimaan sitä, minkälaisia aineistoja me jätämme tulevaisuuden sukupolville tutkittaviksi. Erityisen huolestunut hän on digitalisoitumisesta ja siitä, kuinka suurin osa tiedosta tuntuu häviävän liiankin nopeaan, kuten yksityisten ihmisten sähköpostit yms. Minusta kysymys on itsessään mielenkiintoinen, mutta tuntuu aikamoiselta aasinsillalta siirtyä Varsovan geton lähes olemattomasta aineistosta, joka vieläpä on koottu tieten tahtoen muistoksi omasta olemassaolosta, pohtimaan sitä, kuinka länsimaisesta informaatiotulvasta ei voida kaikkea säilyttää!
Toisaalta kumpaakin edellä mainittua asiaa yhdistää eräällä tapaa kysymys siitä, kenen aineistoja säilytämme? Perusajatuksena ainakin länsimaissa taitaa edelleen olla säilyttää ensisijaisesti ja järjestelmällisesti valtaapitävän luokan tuotoksia ja kirjoituksia. Alempiin luokkiin, vähemmistöihin yms. liittyvää materiaalia säilötään lähinnä erityisprojektein. Tähän on toki myös omat käytännön syynsä (politiikka, valtion tilivelvollisuus asukkailleen, yms.), mutta mielestäni asiaa voi hyvin pohtia myös arvokysymyksenä. Mitä mieltä te olette?
Annastiina