Suomalaisen historiatietämyksen heikkoudet

[nylander]

Luin Vareksen artikkelin heti lehden ilmestyttyä ja sivuutin sen olankohautuksella, juuri Kanavalle tyypillisenä hengentuotteena. Nyt, kun tällä foorumilla oli kiinnitetty asiaan huomiota, silmäilin artikkelia vielä uudestaan.

Vareshan kohdistaa kritikkinsä historiallisen tietopohjan murenemiseen, anakronistisiin menneisyyskäsityksiin ja historian tapahtumilla moralisoimiseen. Tämän kirjoittajalle jäi vahva vaikutelma, että edellä mainitut asiat ovat artikkelin kirjoittajalle vain eräänlaisia rakennustelineitä, joiden alta häämöttää kritiikin todellinen kohde: "liian vasemmistolainen" historiakuva. Osansa Vareksen harmistumisesta saavat jopa suomalaisen kaunokirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvat Sanna Ravi, Leena Lander, Kjell Westö ja Sirpa Kähkönen (Merkillinen yhteensattuma muuten, että edellä mainitut kirjailijat saaneet huomattavaa tunnustusta erilaisten kirjallisuuspalkintojen muodossa.)

Vuoden 1918 sodan osalta Vareksen tekstistä on pääteltävissä, että punaiset saivat kevään ja kesän 1918 kuukausina juuri sitä, mitä olivat vuonna 1917 ja sisällissodan alussa tilanneet.

Vareksen tuomitsemien henkilöiden kirjo on todella laaja: uusliberalismin kriitikosta Heikki Patomäestä Che Guevaran kautta pahuuden absoluuttiseen huippuun: Leniniin ja Staliniin.

Sen sijaan natsi-Saksa saa artikkelissa yllättävän ymmärtävän käsittelyn. Sehän oli vain yhteisestä aatehistoriallisesta juuresta versonnut ääri-ilmiö.
Tällaista ymmärtävää revisionismia olen ollut havaitsevinani myös Matti Klingen päiväkirjoissa.

Tämä riittäköön esimerkeistä. Itse pidän artikkelissa esiintyvää tendenssiä ja politikoivaa historiankäsittelyä ainakin yhtä pahana asiana kuin niitä alussa mainittuja asioita, joista Vares nuoria ikäluokkia (joihin itse en totisesti kuulku) syyttää.

Eric Hobsbawn kirjoitti Äärimmäisyyksien ajan (jota sitäkin Vares katsoo asiakseen tölväistä) suunnilleen näin (tässä karkean muistinvaraisesti): "ranskalainen sanonta "joka kaiken ymmärtää voi kaiken anteeksi antaa ei pidä paikkaansa. Natsien rikoksia voi ymmärtää mutta ei antaa anteeksi." Historian tarkasteluun sisältyy siis välttämättä, kun on kyseessä vuosina 1939-1945 tapahtunut metahistoriallinen pahuus, myös moraalinen elementti. Sitä olisi suomalaisten historian professorienkin hyvä kerrata vaikkapa opetushallituksen käännättämästä ja julkaisemasta kirjasesta Kertokaa siitä lapsillenne.

[Emma-Liisa]

Nyt täytyy kyllä epäillä Nylanderin sisälukutaitoa. Vai luetko tahallaan kuin piru Raamattua?

suomalaisen kaunokirjallisuuden kärkikaartiin kuuluvat Sanna Ravi, Leena Lander, Kjell Westö ja Sirpa Kähkönen

Epäilemättä hyviä kirjailijoita, mutta se ei *välttämättä* takaa, että historiantuntemus vastaisi kirjallista taitoa. Myös Matti Klinge on päiväkirjassaan huomauttanut, että Kjell Westö sivuuttaa täysin sen, mikä on ollut Helsingin historian keskeinen teema: suomenkielisen keskiluokan nousun. Romaani sinänsä on hyvä, vaikka vuoden 1918 käsittely pinnallista, Kaupunginteatterin näytelmä huono.

Sanna Ravin kirja oli huvittava mutta ei juuri muuta. Sitä lukiessani mieleeni tuli, miten ihmeessä työläislähtöinne Toivo Pekkanen pystyi heti tuoreeltaan kuvaamaan Jumalan mylllyissä äärioikeustolaista Arvia, suorastaan pääsemään tämän pään sisään, kun Linna sortui karikatyyriin. Arvi voittaa Linnan Rautajäeven 6-0.

Landerin kirja on hyvä, samoin Kansallisteatterin esitys. Valitettavasti Louhimiehen traileri herättää pahoja aavistuksia: henkilöt on jo ulkonäötään jaettu "hyviin" ja "pahoihin". Toivottavasti olen väärässä. Lisäksi en oikein ymmärrä Louhimiehen tapaa viedä aina henkilöiltä inhimillinen arvokkuus. Kumma kyllä, Sofi Oksanen ei sitä tee Puhdistuksessa, vaikka teema on vielä rajumpi.

Kähkösestä pidän, romaanisarja tuo historian tulkinnankin kannalta uutta näkökulmaa sikäli, että keskiöissä eivät ole aktiiviset maanalaiset kommunistit vaan heidän läheisensä.

Vuoden 1918 sodan osalta Vareksen tekstistä on pääteltävissä, että punaiset saivat kevään ja kesän 1918 kuukausina juuri sitä, mitä olivat vuonna 1917 ja sisällissodan alussa tilanneet.

Amatöörit voivat taivastella moralistisesti aloittamalla tarkastelun vasta keväästä 1918, historiantutkijan olisi syytä aloittaa (ainakin) vuodesta 1917.

Jos minä (ottaakseni vastakkaisen esimerkin) sanoisin, että punaisen terrorin tarkoitus oli alkuvaiheessa pitää selusta rauhallisena ja että siinä onnistuttiin, niin ei se tarkoita, että minä hyväksyisin terrorin.

Sen sijaan natsi-Saksa saa artikkelissa yllättävän ymmärtävän käsittelyn. Sehän oli vain yhteisestä aatehistoriallisesta juuresta versonnut ääri-ilmiö.

Tämä juuri on sitä "kuin piru Raamattua". Itse asiasssa Vares antaa Kähköstä polemikoidessaan kiintoisan gradun aiheen: tulivatko sosiaalipoliittiset ideat (esim. äitiyshuolto) Suomeen vasta 1940-1 Saksasta, vai olivatko ne meillä jo aiemmin?

Vareksen kertomus saksalaisista opiskelijoista, jotka tuomitsevat vain natsi-Saksan tekoset mutta pitävät täysin luonnollisena ja hyväksyttävänä Englannin suunnitelmia loukata Norjan puolueettomuutta, on varsin kuvaavaa sille, miten pienten valtioiden kohtaloon (esim. Baltia) toisessa maaimansodassa on suhtauduttu.

Tällaista ymmärtävää revisionismia olen ollut havaitsevinani myös Matti Klingen päiväkirjoissa.

Tässä arvostelussa on osittain perää. Toisaalta Klinge on oikeassa arvostellessaan yksipuolista "voittajien näkökulmaa".

Historian tarkasteluun sisältyy siis välttämättä, kun on kyseessä vuosina 1939-1945 tapahtunut metahistoriallinen pahuus, myös moraalinen elementti.

Moraalinen kyllä, mutta moralistinen ei. Jälkimmäistä aikaansaa juuri Vareksen ilmaisemaa anakronistista ylemmyyttä tyyliin "me olemme hyviä, ja jos joku ei ole samaa mieltä meidän kanssamme, hän on paha tai tyhmä".

Kannattaa muistaa, että ASS-sukupolvi teki jokseenkin samanlaisia tyhmyyksiä kuin AKS-sukupolvi, vain toiseen suuntaan.

[Emma-Liisa]

En voi ymmärtää miten jokin tieto olisi itseisarvoisesti tärkeämmässä asemassa kuin toinen.

Eihän kyse ole itseisarvosta, vaan siitä että mitä enemmän tietää erilaisista asioista, sitä monipuolisemmin ymmärtää historiaa ja taideteoksia ja se puolestaan rikastaa elämää.

meillä on yksilöinä vapaus valita se tieto, jota pidämme tärkeänä eikä tämä tieto välttämättä kohtaa yksi yhteen edellisten sukupolvien kanssa.

Ahaa, ja mitä sanot bussikuskista joka sanoo samalla periaatteella: "Minä itse valitsen, mitä tietoa tarvitsen tai en. Ei minun tarvitse osata vastata sinun kysymyksiisi, millä pysäkillä minun pitää jäädä pois, jos menen X-kadulle. Minä ajan vain bussia."

[Toni Selkala]

Tiedän päätyväni kirjoittelussa nyt aiheen kannalta sivupoluille, mutta menköön. Emma-Liisa kirjoittaa ensimmäisessä vastauksessaan Annastiina Mäkilän näkemykseen historiallisesta tiedosta siitä, miten tärkeää on hallita Suomen presidentit, Puolan rajojen liikkeet sekä etruskien asuinsijat. Taitaapa nostaa moisen tiedon jopa yleissivistykseksi. Kuitenkin vastauksessaan hän sanoo, ettei "kyse ole itseisarvosta, vaan siitä että mitä enemmän tietää [- -] sitä monipuolisemmin ymmärtää" mikä ei millään tavoin ollut edes Annastiina Mäkilän kirjoituksen kieltämä tosiasia, hän toi yksinomaan esille miten Suomen presidenttien nimet eivät ole tietoa, jolla hän tekisi yhtään mitään sellaista, joka nostaisi sen arvoon arvaamattomaan. Toisin sanoen, kukaan ei ole kiistänyt monipuolisen tiedon merkitystä, päinvastoin. Sitä monipuolista tietoa ei vain tulisi kanonisoida yleissivistyksen kaapuun kun kyseessä kuitenkin on lopulta vain pienen joukon arvossa pitämä näkemys. Käsittääkseni laajalle ymmärtämiselle ei ole välttämätöntä osata presidenttien, nykyisten, menneiden tahi tulevien, nimiä.

mitä sanot bussikuskista joka sanoo samalla periaatteella: "Minä itse valitsen, mitä tietoa tarvitsen tai en. Ei minun tarvitse osata vastata sinun kysymyksiisi, millä pysäkillä minun pitää jäädä pois, jos menen X-kadulle. Minä ajan vain bussia."

Toki reductio ad absurdum on tehokas keino oikein käytettynä, mutta nyt taidettiin kyllä mennä metsää, vaikka toki ainakin täällä Turussa bussikuski näin saattaisi vastatakin ilman, että siitä kovasti suivaantuisin. On kuitenkin eri asia tietää esimerkiksi elinympäristönsä kuin tietää siitä kuinka monta päivää Mars-planeetalla menee kiertää Aurinko. Ja voisin jatkaa, että on eri asia tietää työnsä vaatimat tiedot kuin tietää toisten vaatimat tiedot. Tästä päästäänkin Varekseen, jonka artikkelia lukematta, viittaa varsin järkevässä kontekstissa heikentyneisiin taitoihin opiskelijoiden keskuudessa (mikäli hän siis näin artikkelissaan tekee, kuten on annettu ymmärtää): Poliittisen historian professorina hän voisi olettaa kohtaavansa lukusalissa ihmisiä, joita poliittinen historia kiinnostaa. Tässä kontekstissa on varsin ymmärrettävää vaatia tietämystä Suomen oloissa vaikkapa ensimmäisen eduskunnan harjoittamasta politiikasta. Valitettavasti vain tästä ei voida ekstrapoloida vaadetta, että kaikkien tulisi osata enemmän poliittista historiaa. Muutoinhan päädyttäisiin tilanteeseen, jossa ohjelmistokoodaaja vaatisi meidän kaikkien hallitsevan aina uusinta ja hienointa koodauskieltä.

Olisi hienoa eittämättä olla uomo universalis, mutta valitettavasti meidän päivinämme tulee valita siitä järisyttävän laajasta tiedon kentästä se, mitä itse pitää tärkeänä ja arvokkaana. Muiden alojen sekä muitten ihmisten näkemysten ymmärtämiseen ei kuitenkaan loppujen lopuksi vaadita, että osaisimme saman minkä hekin osaavat. Mikäli näin vaadittaisiin ajatuisimme tilanteeseen, jossa toisen ihmisen ymmärtäminen olisi käytännössä mahdotonta. Siten tiedollinen kaanon on oudoksuttava hanke, jonka taustalla en ainakaan itse saata nähdä mitään käytännön syitä. Ehkä vaatimus yhteisestä tiedollisesta pohjasta on eräänlainen muinaisjäänne nationalismista -- vaatimus kielen ohella tiedon ykseyteenhän loisi paremmin illuusion homogeenisestä joukosta.

Silti ei sovi kiistää, ettemmekö jakaisi suuren määrän yhteistä tietoa. Tämä tieto on vain monesti varsin tiedostamatonta ja nimenomaan tällainen tieto auttaa meitä ymmärtämään toisiamme ja tämän tiedon löytäminen toisesta ajasta ja/tai paikasta lienee historijoitsijan tehtävä. Siksi niin monet sanovat Casablanca-sitaatiksi "Play it again, Sam" vaikkei Casablancassa missään vaiheessa niin sanotakaan -- jaamme siis yhtä lailla väärän tiedon kuin oikeankin ja tästä monimutkaisesta palapelistä muodostuu yleinen tiedollinen paradigma, joka lie kullekin ajalle jossain määrin ominaista. Tähän paradigmaan pohjaavistaa yksilöllisistä valinnoista rakennamme itsemme. Henkilökohtaisista tiedollisista premisseistä käsin katsomme maailmaa, osin samoin kuin toiset, mutta kuitenkin yksilöinä. Kun sitten emme ymmärrä toisia, vetoamme siihen, etteivät he tiedä oikeita asioita, toisin sanoen niitä asioita, joita me itse tiedämme ja pidämme tärkeinä. Muodostuu oikean tiedon kivijalka, jota yhteiskunnassa erilaiset eturyhmät pyrkivät sementoimaan välttämättömäksi tiedoksi. Ehkä siksi minäkin, nuoruudessani ja naiviudessani, turvaudun menneiden sukupolvien virheisiin ja hypettelen marxilaista konfliktiteoriaa niin kuin se olisi totuus. Tiedostamatta.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[Annastiina Mäkilä]

Ahaa, ja mitä sanot bussikuskista joka sanoo samalla periaatteella: "Minä itse valitsen, mitä tietoa tarvitsen tai en. Ei minun tarvitse osata vastata sinun kysymyksiisi, millä pysäkillä minun pitää jäädä pois, jos menen X-kadulle. Minä ajan vain bussia."

Olen Tonin kanssa samoilla linjoilla. Ottaen huomioon, että historiaa on kaikki ihmiseen liittyvä, mistä vain on jäljellä mitään jälkiä meidän päiviimme, niin taitaa aika harvasta todella olla historian ammattilaiseksi - jos siis mennään yllä mainitun määrittelyn mukaan.

Toinen asia tietenkin on, jos puhutaan Suomen poliittisen historian osaajista. Tuolloin voidaan varmasti mainita perusasioita, joita jokaisen tulisi tietää. En kuitenkaan ole Vareksen artikkelia Kanavassa itse lukenut, joten hänen esittämiään mielipiteitä en osaa kommentoida.

[Emma-Liisa]

Eric Hobsbawn kirjoitti Äärimmäisyyksien ajan (jota sitäkin Vares katsoo asiakseen tölväistä) suunnilleen näin (tässä karkean muistinvaraisesti): "ranskalainen sanonta "joka kaiken ymmärtää voi kaiken anteeksi antaa ei pidä paikkaansa. Natsien rikoksia voi ymmärtää mutta ei antaa anteeksi."

Ahaa, Hobshawn kannattaa Töyryn emännän mallia, joka yllytti poikiaan tappamaan Laurilat sukupuurroon eikä kuolinvuoteellaankaan voinut antaa anteeksi miehensä surhaa? Sen sijaan Koskelan Alma käsitteli yksin mielessään poikiensa tappamisen ja antoi tuomion tuomion Jumalalle - ja näin pystyi edesauttamaan, että Akselin pojista tuli tasapainosiia ihmisiä. Ja Solzhenitsynkin oli Vankileitien saaristossa valmis antamaan anteeksi heti, kun pahantekijä tunnustaa tehneensä väärin.

[Emma-Liisa]

Kauan eläköön homo-Mannerheim -- oli se sitten totta tai ei

Jaa, eikö historiantutkimus olekaan kiinnostunut edes etsimään totuutta? Tai edes tekemään eron ihminen Mannerheimin (joka säilynee ikuisesti arvoituksena) Mannerhiem-mytologian välillä, jälkimmäisestähän tässä on kyse.

Laura Kolbe se taisi oilla joka kieltäytyi vastaamassa kysymykseen "oliko M sitä tai tätä" ja vastasi sen sijaan "hän oli valkoinen kenraali" - eli kyseessä oli myytti, molemmin puolin.

Taide on sitten erikseen, siinä se tehdä mitä lystää, kunhan ei väitä että olisi Totuus. Tosin tulee mieleen, miten suhtauduttaisiin näytelmään tai elokuvaan, jossa punalesket käyttävät poikiaan seksuaalisesti hyväkseen?

Sinänsä on kintoisaa, miksi seksiä pidetään yhä vielä pahempana kuin tappamista (vrt. Linnan ja Rintalan lottajutut) ja niinpä se on sopiva väline loanheittoon. Mikään ei näytä muuttuneen siitä, kun keisarinnalla ja Rasputinilla väitettiin olevan suhde siihen kun Halosat yrietttiin tehdä epäilyttäväksi Seta-menneisyydellä.

[Toni Selkala]

Totuuden metsästäminen kieltämättä lienee ollut kaiken toiminnan tarkoitus ihmiselle jo muutaman vuosituhannen verran, ongelmana vain on sen jatkuva etääntyminen sitä etsivästä. Lopulta kuitenkin ainoa, joka Mannerheimista tällaisen asian saattaisi tietää taitaa olla Mannerheim itse, joten tieto jäänee enemmän tai vähemmän epävarmaksi hamaan loppuun (tai aikakoneen keskimiseen) asti.

Itse olen sitä mieltä, että tiede on monessa mielessä juuri samoin subjektiivista ja mielivaltaista kuin taidekin. Samasta sanasta, samoista lähteistä päädytään monesti jopa päinvastaisiin tulkintoihin. Eikö tämä jo itsessään osoita tiedon subjektiivista määritelmää. Voimme rakentaa todisteistamme verkoston, joka näyttää oikealta sen silti sitä olematta. Uskon, että jokainen tieteilijä toimii näin -- omia virheitä kun on niin kovin vaikea havaita. Koska harva asia maailmassa on samalla tapaa yksioikoinen kuin auringon paistaminen (mikä sekin, toki, riippuu sille annetusta määritelmästä, sillä kyllähän se aurinko koko ajan paistaa vaikka pilvet sen edessä olisivatkin -- emme vain kutsu sitä auringonpaisteeksi) on sen sopimisella mitä kulloinkin pidämme oikeana varsin merkittävä sija siinä mitä katsotaan tieteeksi.

Siten historiallisesti alkemia on voinut hyvinkin olla tiede, vaikka nykyään sitä pidetään humpuukimaakarien hommana. Samanlaista suhtautumista voidaan nähdä nykyisin esimerkiksi nk. länsimaisen lääketieteen ja ns. uskomushoitojen välillä. Toistuvasti lääkärin muodollisen koulutuksen saaneet vetoavat siihen, miten erilaiset aromaterapiat tai akupunktiohoidot eivät ole "oikeaa" lääketiedettä. Todennäköisesti tämäkin raja tulee liikkumaan ajan kuluessa suuntaan jos toiseenkin. Samalla liikkuu raja tiedon ja uskomuksen, objektiivisuuden ja subjektiivisuuden välillä. Ehkei myyttejä siis tulisi pelätä vaan niihin tulisi tarttua ja selvittää voivatko ne toimia pohjana jollekin tietona pitämällemme.

On myös paikallaan muistaa, että taide teoksena tulee irrottaa sen saamasta (yhteiskunnan) arviosta. Emmehän arvio tieteenkään tuloksia sen pohjalta mitä mieltä muut asiasta ovat, vaan selvitämme mitä tieteilijä itse väittää, jonka jälkeen joko yhdymme tieteilijän kantaan tai kiistämme sen oikeutuksen. Tieteessä arvostelijoina toimivat auktoriteetit samoin kuin taiteessakin (vrt. tunnustettu tieteilijä ja taidekriitikko) ja monesti näiden auktoriteettien pohjalta määrittelemme sen mitä tieteenä ja taiteena kulloinkin pidetään. Siten yhtymäkohtia tieteen ja taiteen välillä on lukemattomia: molemmat pyrkivät synnyttämään uutta ja kiinnostavaa, molemmat ovat sidoksissa yhteiskunnan arvoihin ja normeihin, molemmissa auktoriteetit määrittävät mikä kulloinkin on tiedettä/taidetta jne. Siksi mielestäni molempien kohdalla on aivan yhtä väärin puhua totuudesta.

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[nylander]

Kommentoin 17.6.2008 tähän säikeeseen lähettämässäni viestissä prof. Vesa Vareksen artikkelia "Älymystö ja historiatietämyksen heikkous", joka julkaistiin Kanava-lehden numerossa 4-5/2008. Tulkitsin artikkelia niin, että professorin harmistumisen todellinen syy on löydettävissä suomalaisesta historiakuvasta, joka ilmeisesti ei vieläkään, huolimatta vuosien 1989-1991 suuresta yleiseurooppalaisesta ja kotimaisesta aatehistoriallisesta käänteestä, ole tarpeeksi oikeistolainen. Perustelin tulkintaani lukuisilla Vareksen artikkelista otetuilla esimerkeillä, joiden yhdensuuntaisuus oli ja on mielestäni kiistaton. Palautettakin sain viestiini, tähän tapaan:

Nyt täytyy kyllä epäillä Nylanderin sisälukutaitoa. Vai luetko tahallaan kuin piru Raamattua?

"Sisälukutaidon puutetta" tuntuu kyllä löytyvän paremmistakin piireistä, vai miten on tulkittava arvostetun kriitikon Putte Wilhelmssonin Turun Sanomissa 18.7.2008 julkaistua kolumnia, jonka loppuosa käsittelee Vareksen Kanava-artikkelia. Lainaan tässä Wilhelmssonin tektiä, koska en löydä siihen linkkiä:

"Vääriä käsityksiä vuoden 1918 tapahtumista esittää 'älymystö' ja 'kulttuurieliitti', selittää professori Vares. - - jotain huomautettavaa voisi olla myös Vareksen tuumailusta. Sen ytimenä on kosminen epätasapaino, jossa valkoisten julmuuksista puhutaan nyt liikaa, punaisten liian vähän."

"Sanna Ravi, Leena Lander ja Kjell Westö arvioivat romaaneissaan historiaa väärin, professori täsmentää, mutta toivottavasti eivät Ilmari Kianto, Kyösti Wilkuna ja Bertel Gripenberg hänen mielestään pelkästään oikein."

"Harmin aihe Varekselle on myös, että 'anteeksipyyntövaatimuksetkin on kohdistettu vain toiseen osapuoleen'. Siis Suomen valtioon, joka on olemassa juridisesti ja konkreettisestikin, vaaleilla valittujen edustajiensa puheoikeudella."

"Vareksen tarkoittamaa toista puolta, punaista Suomea, ei juridisesti koskaan ollut, sillä kapinallisten muodostama hallitus oli laiton. Nyt sen ja sen puolesta taistelleiden konkreettisestakin olemisesta on vaikea puhua, ellei Vares oleta sotaan syyllisyyden kulkevan verenperintönä."

"Mennyttä voi toki kommentoida, kuten kansalaissotaa.Olemattoman puolesta ei voi kukaan puhua, kuten punaisen Suomen. Sen sijaan poliittisen jatkuvuuden ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen takaama valtio lienee yhä tilivelvollinen myös kostoteloituksista, jotka toteutettiin perustuslain vastaisesti."



Näin siis Putte Wilhelmsson Turun Sanomien "Lehtiharava"-kolumnissa 18.7.

Edellisen perusteella vielä kommentti nimimerkille "Emma-Liisa": Esiinnyt tällä foorumilla mielelläsi jonkinlaisena "historian ammattilaisena". Mitäpä jos alkaisit sovittaa myös tekstejäsi omaksumasi roolin mukaisiksi ja karsia niissä jatkuvasti pilkahtelevia tendentiöösejä kannanottoja.

[Jussi Hanska]

Kommentoin 17.6.2008 tähän säikeeseen lähettämässäni viestissä prof. Vesa Vareksen artikkelia "Älymystö ja historiatietämyksen heikkous", joka julkaistiin Kanava-lehden numerossa 4-5/2008. Tulkitsin artikkelia niin, että professorin harmistumisen todellinen syy on löydettävissä suomalaisesta historiakuvasta, joka ilmeisesti ei vieläkään, huolimatta vuosien 1989-1991 suuresta yleiseurooppalaisesta ja kotimaisesta aatehistoriallisesta käänteestä, ole tarpeeksi oikeistolainen.

Olen vuosien varrella silloin tällöin lueskellut tätä forumia historia-alan ammattilaisena. En kuitenkaan ole rekisteröitynyt ja osallistunut keskusteluun aiemmin. Nyt on pakko, sillä nimimerkki Nylanderin kommentit Vesa Vareksesta ovat nimimerkin suojassa esitettynä sen verran mauttomia ja, lainatakseni nimimerkin omaa termiä, tendenssimäisiä.

En oikein ymmärrä mitä ongelmaa siinä on, jos historiantutkimuksen ammattilainen (hyvä sellainen) moittii kaunokirjallisten esitysten historiakuvaa tutkimuksellisten faktojen valossa virheelliseksi. Kyse ei ole esteettisestä kysymyksestä ja siten ymmärtääkseni asianomaisten kirjailijoiden saamat tunnustuspalkinnot eivät ole minkään sortin argumentti tässä keskustelussa.

Mitä tulee nimimerkin kommenttiin vuosien 1989-1991 suuresta yleiseurooppalaisesta ja kotimaisesta aatehistoriallisesta käänteestä, ei kansalaissotatutkimuksessa/keskustelussa sellaista käännettä ainakaan oikealle ole tapahtunut. Kyllä meillä vallitsee julkisessa keskustelussa edelleen Väinö Linnan "totuus" kansalaissodasta ja terroreista. Vareksen puuttuminen nimimerkki Nylanderin mainitsemassa Kanavan kirjoituksessa tähän ongelmaan on erittäin tervetullutta. Sääli, että Kanavan lukijakunta taitaa jo ennestään ko. ongelman tiedostaa. Olisi ollut parempi nostaa kissa pöydälle Hesarissa.

[nylander]

Olen vuosien varrella silloin tällöin lueskellut tätä forumia historia-alan ammattilaisena. En kuitenkaan ole rekisteröitynyt ja osallistunut keskusteluun aiemmin. Nyt on pakko, sillä nimimerkki Nylanderin kommentit Vesa Vareksesta ovat nimimerkin suojassa esitettynä sen verran mauttomia ja, lainatakseni nimimerkin omaa termiä, tendenssimäisiä.

En oikein ymmärrä mitä ongelmaa siinä on, jos historiantutkimuksen ammattilainen (hyvä sellainen) moittii kaunokirjallisten esitysten historiakuvaa tutkimuksellisten faktojen valossa virheelliseksi. Kyse ei ole esteettisestä kysymyksestä ja siten ymmärtääkseni asianomaisten kirjailijoiden saamat tunnustuspalkinnot eivät ole minkään sortin argumentti tässä keskustelussa.

Mitä tulee nimimerkin kommenttiin vuosien 1989-1991 suuresta yleiseurooppalaisesta ja kotimaisesta aatehistoriallisesta käänteestä, ei kansalaissotatutkimuksessa/keskustelussa sellaista käännettä ainakaan oikealle ole tapahtunut. Kyllä meillä vallitsee julkisessa keskustelussa edelleen Väinö Linnan "totuus" kansalaissodasta ja terroreista. Vareksen puuttuminen nimimerkki Nylanderin mainitsemassa Kanavan kirjoituksessa tähän ongelmaan on erittäin tervetullutta. Sääli, että Kanavan lukijakunta taitaa jo ennestään ko. ongelman tiedostaa. Olisi ollut parempi nostaa kissa pöydälle Hesarissa.

Tiedoksi Jussi Hanskalle: Olen ymmärtänyt asian niin, että tässä historia-aiheisessa foorumissa sana on vapaa, kunhan hyviä lakia ja hyviä tapoja ei loukata. Näin olen uskoakseni toiminutkin. Hanskan syytöksen "mauttomuudesta" jätän omaan arvoonsa. Tähän sananvapauteen kuuluu oman käsitykseni mukaan myös se, että alan ns. auktoriteetit (vaikkapa professorit) ovat kritisoitavissa, jos aihetta on. Tämä tuntuu olleen liikaa ammattilaisuuttaan korostavalle Hanskalle. Professorin kirjoitusta ei olisi saanut käsitellä kriittisesti. Se sattui.

Luepa muistin virkistämiseksi, hyvä tutkija Hanska, miten professori Heikki Ylikankaan kirjaa Romahtaako rintama ja ennen muuta hänen henkilöään solvattiin muutama kuukausi sitten tällä samalla foorumilla. Miksi et silloin puuttunut asiaan? Minä en solvannut, vaan arvostelin perustellen professorin mielipiteitä, aivan samalla tavalla kuin hänkin Kanava-artikkelissaan arvosteli hyvin useiden henkilöiden mielipiteitä polittisessa viitekehyksessä. Hanskan mainitsema professorin yleinen "hyvyys" ei oman käsitykseni mukaan tässä tapauksessa paina yhtään mitään. Onko siis, Jussi Hanska, professorin sananvapauden rajat laajemmat kuin ns. tavallisen kirjoittajan?

Mitä tulee kysymykseen puheenalaisten kaunokirjailijoiden historiakuvasta, miksi et saman tien kumoa Putte Wilhelmssonin kolumnissaan esittämiä kannanottoja? Eivätkö nekään ole "minkään sortin argumentteja"?

Vielä vuosien 1989 - 1991 "käänteeseen". Siitä lähtien alkoi koko suomalaisen historikuvan hidas mutta vääjäämätön käännös kohti uudenlaista asenteellisuutta. Kansalaissodan osalta on tuoreita esimerkkejä vaikkapa syksyltä 2007. Olen vuosien varrella keskustellut asiasta lukuisten henkilöiden, myös tutkijoiden kanssa, ja jokseenkin aina saanut vahvistuksen omille havainnoilleni. Tätä tosiasiaa ei edes tutkija Jussi Hanskan arvovalta kykene muuksi muuttamaan.

[Jussi Hanska]

Minä en tiedä siitä tutkija Hanskan arvovallasta, mutta kernaasti kuulisin mitkä mahtavat olla ne vasemmistolaisesta paradigmasta poikkeavat kansalaissotaa käsittelevät kirjat? Olisi mukavaa lukaista joskus sellainenkin.

Vinkiksi: Ylikangas, Tikka ja toimittaja Rislakki, jotka ensiksi tulevat mieleen aihetta viime vuosina käsitelleistä eivät kelpaa "oikeistolaisen käänteen esimerkeiksi". Myöskin on turha esittää joitakin omakustannepamfletteja, nyt puhutaan historiantutkimuksen mainstreamista, jossa siis mielestäsi on tapahtunut käänne oikealle.

Wilhelmssonin argumentteihin en tässä puutu kahdesta syystä. 1. en ole lukenut kokonaan ko. juttua, ainoastaan sinun referaattisi ja 2. Wilhelmsson ei täällä ole mukana keskustelemassa (ainakaan omalla nimellään, ainakaan tässä keskustelussa).

Niin, ja palaanpa vielä siihen mauttomuuteen, jonka jätät omaan arvoonsa. On mielestäni mitä suurimmassa määrin mautonta leimata toinen kirjoittaja tendenssimäiseksi silloin kun omat kirjoitukset lähentelevät suoranaista poliittista propagandaa.

Ja lopuksi: professorin sananvapauden rajat ovat ihan samat kuin kaikilla muillakin. Luonnetodistukseni (tai oikeastaan laatuarvio) Vesa Vareksesta oli tarkoitettu osoittamaan, että Vares on vakavasti otettava ammattilainen, joka ei harrasta pamflettikirjoittelua vaikka joku pamflettikirjoittelisaksi hänet pyrkisikin leimaamaan. Ymmärrän, että sinua mahdollisesti risoo alan ammattilaisuuden korostaminen, mutta nyt vain on niin, että ammattilainen on historiantutkimuksessakin ammattilainen. Ammattilaisuus on eräänlainen laadun tae. Uskot todennäköisesti itsekin paremmin kellosepän arvioon kellosi korjauksentarpeesta kuin satunnaisen vastaantulijan. Sama koskee historiantutkimusta. Vaikka meillä (valitettavasti) historioitsija -nimikettä saakin käyttää kuka tahansa, kyllä alan koulutuksen omaavat ammattilaiset eroavat harrastajatutkijoista muutenkin kuin virkanimikkeiden perusteella.

Vesa Vares on tunnettu ja tunnustettu ammattimies. Siksi hänen kirjoituksensa leimaaminen tendenssikirjoitteluksi tällaisella forumilla ilman kestäviä perusteita melko arveluttavaa. Kysynkin vielä, miten Westön ja kumppaneiden saamat kirjallisuuspalkinnot tekevät heidän historiallisista argumenteistaan luotettavia? Tai miksi Vesa Vares on väärässä tai tendenssimäinen perätessään näiltä romaaneilta edes jonkinasteista historiallista objektiivisuutta?

[nylander]

Ammattilaisuus on eräänlainen laadun tae.

Luin vastineesi. Sinäpä sen sanoit.

Aineetta enempään.

[Jussi Hanska]

Tässä keskustelussa nähtiin sitten tyypillinen hit and run -keskustelupalstalaisen esiintyminen. Kirjoittajalla on valmis agendum, tässä tapauksessa se on mollata hänen makuunsa liian porvarillisen julkaisun liian porvarillisen kirjoittajan artikkeli kansalaissotaan liittyen.

Ja ei kun tuumasta toimeen ja kaatamaan lantakuormaa. Sitten kun joku tulee ja varsin yksityiskohtaisilla kysymyksillä perää perusteluja, niitä ei kuulu. Sen sijaan puututaan epäolennaisuuksiin (historiantutkijan arvovalta, kommenttini Vareksen tasosta tutkijana, professorien korkeampi sananvapaus jne.) sivuuttaen kaikki todelliset kysymykset. Kun varsinaista asiaa penätään uudelleen, otetaan yksi rivi tekstistä, ei tietenkään edes vahingossa itse asiasta, ja kuitataan keskustelu päättyneeksi.

Mikäs siinä, sääli vain niitä lukijoita, jotka ovat aikaansa moiseen tuhlanneet.

[Annastiina Mäkilä]

Puutun keskusteluun, koska se on muuttumassa turhanpäiväiseksi kinasteluksi puolin ja toisin. Jussi Hanska esitti nimimerkki Nylanderille mm. seuraavanlaisia kysymyksiä, joista keskustelua voisi jatkaa:

[- -] kernaasti kuulisin mitkä mahtavat olla ne vasemmistolaisesta paradigmasta poikkeavat kansalaissotaa käsittelevät kirjat?
[- -] Kysynkin vielä, miten Westön ja kumppaneiden saamat kirjallisuuspalkinnot tekevät heidän historiallisista argumenteistaan luotettavia? Tai miksi Vesa Vares on väärässä tai tendenssimäinen perätessään näiltä romaaneilta edes jonkinasteista historiallista objektiivisuutta?

Ystävällisin terveisin,
Annastiina