Emma-Liisa kirjoitti:Jatkoa: en myöskään haluaisi, että Pohjantähdestä puuttuisi talvisodan ensimmäiset hautajaiset. Kohtaus on Linnaa parhaimmillaan: ensin naurattaa, mutta sitten liikuttaa - sillä vaikka Valtu oli lurjus, niin eihän se vaikuta siihen, että hän oli äidilleen ja vaarilleen rakas.
Kyllä vaan. Pohjantähden merkittävä etu on se jännite, jollla Linna pitää koossa lähes vuosisadan kestävän kertomuksen. Hän onnistuu siinä, koska hän käyttää sukupolvia, isältä pojalle-tekniikkaa, mutta oikeastaan vain kahdessa ensimmäisessä osassa täydellisesti. Sitten se loppahtaa. Toki hyviä kohtauksia on mutta kokonaisuus ei enää maita samalla tavoin. Uskallan olla sitä mieltä, että Tolstoin Anna Karenina ei sekään kanna koko 1.000 sivua, vaan lopahtaa 700 sivun jälkeen. Tolstoi taas Sodassa ja rahassa on Linnaan verrattuna suorastaan huono taistelukohtauksien kuvaaja.
Samaa tekniikkaa kuin Linna käyttää Moberg ”Utvandrarna” srjassa ja Linnan kanssa samassa sarjassa (yhtä dramaattisessa) painiva Alex Haley kirjassaan Juuret. Kuriositeettina kerrottakoon, että tämä, jonka kirjaan sisältyy hirveä Afrikasta ryöstettyjen neekereiden laivamatka Amerikkaan niin että pelkkä lukeminen jo oksettaa, perustaa kertomuksen omiin kokemuksiinsa! Hän itse teki saman matkan meritse kirjaa varten, ja eli samanlaisissa tiloissa joissa nämä elivät ketjuihin lukittuina satoja vuosia aiemmin kiinni mutta kävi normaalissa huussissa eikä sairastanut punatautia. Puhutaan sitten tutkivasta journalismista - hän on lehtimies.
Emma-Liisa kirjoitti:Sadat miljoonat kastojat pitäneet Tuulen viemää -elokuvaa "totena", mutta silti se ei mustien näkökulmasta sitä ole, koska mustien henkilöiden kuvaus on varsin yksipuolista.
Se riippuu sitä mistä se rokkkuu. En oikein pääse selvyyteen siitä, miten ajattelet. Seuraava ehkä selventää.
Fiktiota on arvioitava sen omien edellytysten mukaan. Margaret Mitchellin Tuulen viemää on siirapinmakean romanttinen ja mustien kuvaaminen siinä on kirjan otteen mukaista. Mustat ovat tässä romanttisessa maailmassa, kilttejä, ystävällisiä ja tyhmiä, se on sen maailman yksi totuus. Kun romanttinen sanokaamme 16-17-vutias tyttö lukee kirjaa tai katsoo elokuvan, hän huokailee romanttisesti eläen tuossa romanttisessa maailmassaan ja kuvittelee ehkä olevansa prinsessa. En ole musta joten en osaa sanoa, miten nämä suhtautuvat siihen, mutta luulisin, että romanttisuuteen taipuva musta tyttö huokailee siinä missä valkoinenkin ja kuvittelee olevansa (nyt musta) prinsessa ja halveksii hänkin romanttisessa maailmassaan niitä samja mustia, jotka on niin tyhmiä (mitä hän itse ei ole). Sitten on niitä mustia, kuvittelisin, jotka eivät ole romanttisia ja heidän suhtautuminen on varmaan aika neutraali. Mutta Mitchellin luoma maailma on tosi, ja siksi se on niin katsottu filmi. Niin on myös Linnan luoma maailma tosi eli sisäisesti ristiriidaton. Hyvän fiktion perusedellytys on tämä sisäinen ristiriidattomuus. Lukija/katsoja on armoton kriitikko, joka äänestää lompakollaan.
Ihminen on kuitenkin myös poliittinen eläin. Rotuaktivistit kiinnittävät huomion mustien kuvaamiseen yksinkertaisina palvelijoina, mutta he eivät arvostelekaan kirjaa sen omilla ehdoillaan vaan omia poliittisia tarkoitusperiään varten. Samanlainen kuva välittyy Samuel L. Clemensin Tom Sawyerista ja Huckleberry Finnistä. Sitäkin olen aina välillä nähnyt kritisoitavan sillä perusteella, että neekeri Jim on tyhmä ja ystävällinen, mutta siitä huolimatta se on maailmankirjallisuuden klassikkoja. William Faulkner sanoi Twainia amerikkalaisen kirjallisuuden isäksi ja Ernest Hemingway ilmoitti, että ilman Twainia ei amerikkalaista huumoria olisi.
Margaret Mitchellin luomassa maailmassa on vain niin että mustat ovat tyhmiä, kilttejä ja ystävällisiä, se on sen maailman fakta. Sitä maailmaa ei saa verrata reaalimaailmaan, joka on ihka eri paikka. Silloin sekoittaa fiktion faktaan tai käyttää hyväkseen omiin rotupoliittisiin tarkoituksiin Margaret Mitchelliä. Sellainen trendi esiintyi NL:n ns. sosialistisessa realismissa, jossa taide alistettiin työväenluokan (poliittiseksi) välineeksi.
Itse kirjoitan tällä hetkellä SciFi-kirjaa. Sen lhtökohta on fantasiaa, mutta ei se ole tietysti kokonaan kuvitteellinen. Se noudattaa reaalimaailmaa, autot siinä ajavat noin 100 km tunnissa, ratikat eivät lennä van kulkevat raiteilla ja ratikkamatka Kauppatorilta Eiraan on edelleenkin suomenruotsalaisinta mitä Helsingistä löytää. Mutta siinä maailmassa on myös realitodellisuudesta poikkeavia ominaisuuksia. Ne ilmoittaan alussa rehellisesti lukijalle, ja niitä noudatetaan sen jälkeen eikä loppukohtauksessa, kun amerikkalainen ratsuväki tulee apuun viime tipassa sankarin muodossa, niin tämä kerkeää paikalle, ei suinkaan koska kirjoittaja pelastautuu deus ex machinaan ja antaa ratikan lentää - vaan koska hän on muista syistä ajoissa. Se on tavallinen romaani, jonka ehdot ilmoitetaan lukijalle alussa kuten Ursula K. Le Guin esittää asian ja noudatetaan sitten. Hän on romaaneja kirjoittava kirjailija omasta mielestä. SciFi on hänestä vain yksi romaanin keino.
Siksi on minusta väärin olettaa, ett miljoonien lukijoiden äänestys lompakoillaan olisi merkityksetön. Hanska puolestaan tekee perusvirheen. Hän on oikeistoaktivisti ja arvostelee kaunokirjallista teosta sen yhteiskunnallisten vaikutusten perusteella. Se ei ollut edes oikeistolaista paradigmaa vaan kaunokirjallisuuden hyväksikäyttöä Hanskan omiin oikeistolaisiin tarkoitusperiin. Ei Hanska arvostellut Linnan kirjoja fiktiona vaan niiden poliittisen vaikutuksen vuoksi - hänen historiankäsitysensä on eri kuin Linnan ja siksi hän heitäytyi kirja-arvostelijaksi. Sutari pysyköön lestissään.
