Suomalaisen historiatietämyksen heikkoudet

[Antero S]

Vesa Vares on tunnettu ja tunnustettu ammattimies. Siksi hänen kirjoituksensa leimaaminen tendenssikirjoitteluksi tällaisella forumilla ilman kestäviä perusteita melko arveluttavaa. Kysynkin vielä, miten Westön ja kumppaneiden saamat kirjallisuuspalkinnot tekevät heidän historiallisista argumenteistaan luotettavia? Tai miksi Vesa Vares on väärässä tai tendenssimäinen perätessään näiltä romaaneilta edes jonkinasteista historiallista objektiivisuutta?

En huomannut Nylanderin kirjoituksessa mitään ”leimaamista”, mutta sen sijaan kyllä Sinun kirjoituksessa Nylanderin kirjoituksen asiatonta kuvaamista ”mauttomaksi”.

Oma kysymyksensä on, mitä vaatimuksia voidaan asettaa kaunokirjalliselle teokselle sen luoman historian kuvauksen suhteen. Miten ”objektiivinen” sen pitäisi olla – vai pitäisikö sen olla sitä lainkaan? Mikä on se ”jonkinasteinen” objektiivisuus, jota Vesa Vares penää? Tuskin sen sentään tarvitsee mikään tohtorinväitös olla? Tai esittääkö Kjell Westö ylipäätään mainitsemaasi ”historiallista argumentaatiota”? Minun tietääkseni tämä kuvaa vaan ei liiemmin väittele eikä argumentoi.

Kun poliittisen historian professori arvostelee romaania ”historiallisen objektiivisuuden” puutteesta tai ”historiallisen argumentaation” - jota siinä ei hitustakaan ole – puutteellisuudesta, ollaan todellakin metsässä! Silloin on jopa kirjallisuusarvostelut jo "poliittista historiaa."

[Jussi Hanska]

Kysymyksesi on oikein hyvä. Kaunokirjallisuudelta ei normaaliolosuhteissa tietenkään voi vaatia historiallista objektiivisuutta tai edes faktojen hallintaa. Kaunokirjallisuus on kaunokirjallisuutta. Tämä siis on tilanne periaatteessa.

Sitten on kuitenkin suomalainen erityistilanne, jossa lukevalla yleisöllä ei ole kapasiteettia erottaa kaunokirjallisuutta tieteestä. Se on mahdollistanut sellaisenkin käsittämättömyyden kuin Linnan Pohjantähti-trilogian muuttumisen Kekkoslovakian aikana lähes viralliseksi totuudeksi kansalaissodasta. Sen vuoksi olisi suotavaa, ettei vallitsevaa punaista paradigmaa tietoisesti ruokittaisi vääristelevällä mielikuvien luomisella. Tämä on tietenkin vain hurskas toivomus, eikä kirjallisuuden "väärinkäyttö" suinkaan ole kirjailijoiden vika. Siksi en lähde itse arvostelemaan sen kummemmin tässä ketjussa mainittuja kaunokirjallisia hengentuotteita historiantutkimuksen näkökulmasta. Puutuin ainoastaan kahteen mielestäni kummalliseen väittämään, jotka tässä kertauksen vuoksi:

1. kaunokirjallisuudesta tekee historiallisessa mielessä luotettavampaa se, että se on saanut palkintoja.

2. Suomalaisessa historiantutkimuksessa vallitsee uusoikeistolainen paradigma (tämä todettiin explisiittisesti, implisiittisesti annettiin ymmärtää, että tämä koskee myös kansalaissodan tutkimusta).

Muuten, Kjell Westö on ihan kelvollinen kirjailija.

[Hannu]

Innokkaana historiallisten romaanien lukijana en voi olla kommentoimatta tuota ammatillisten historian asiantuntijoiden huolestumista kaunokirjallisuuden "väärinkäytöstä". Etenkin kun on kysymyksessä kansan kieltä puhuva vasemmistolaiseksi epäilty kirjailija kuin Väinö Linna.

Niin olisihan se tietysti hyvä jos kaikissa kirjoissa olisi tavaraseloste (Sis. 10% faktaa, 60% fiktiota jne) niin eivät yksinkertaiset ihmiset sitten erehtyisi. Mutta eipä tuota Mooseskaan ajatellut kun aloitti Raamatun kirjottamisen. Se jos jokin on vaikuttanut ja vieläkin vaikuttaa meidän historian käsitykseemme.
Väino Linna ei tietääkseni koskaan väittänyt kirjoittavansa vain totuuden eikä mitään muuta kuin totuuden.
Mutta hän kirjoitti jotain mihin te historijoitsijat ette koskaan pysty. Hän kirjoitti ihmisten tunteista, epätoivosta ja tuskasta tietyisssä tilanteissa. Hänellä oli myös huumoria ja hän näki valoisiakin puolia kaiken keskellä.
Ilman Väinö Linnan kaltaisia Runebergejä olisi historiamme kuollut ja mitään sanomaton. Ketä se loppujen lopuksi edes kiinnostaisi?
Entä sitten jos kaikki faktat ei aivan olleetkaan tieteellisesti todistettuja ja joskus jopa väärin.
Älkää olko kateellisia. Kauno- tai vaikkapa roskakirjallisuus, joka käyttää historiaa, tekee sen täysillä oikeuksilla, ruokkii alaa ja herättää kiinnostusta, mikä saa ihmiset etsimään lisää tietoa.
Jos Väino Linna sitten jonkun mielestä oli liian vasemmistolainen, niin kyllä niitä vastakkaisiakin seputksia löytyy kirjahyllyt täynnä.
Itse luulen, että Väinön suosio johtuu siitä, että hänen juttunsa ovat sen verran totta, että ihmiset tunnistavat niissä omia kokemuksiaan ja pystyvät rinnaistamaan itsensä romaanien henkilöiden kanssa. Se saa historian elämään. Aivan täydestä huu-haasta tuskin kukaan saa kaunokirjoituspalkintoja tai myy kovin paljon kirjoja.

[nylander]

Hanska väittää minun kirjoittaneen: "Kaunokirjallisuudesta tekee historiallisessa mielessä luotettavampaa se, että se on saanut palkintoja."

Tässä Hanska nyt kovasti oikaisee sanomisiani.

Kirjallisuuspalkinnot ovat kuitenkin eräässä mielessä tärkeitä indikaattoreita: ne osoittavat, että niiden saajien intelligenssi hyvinkin riittää historian tapahtumien ja ilmiöiden luonteen kokonaisarviointiin yhtä hyvin tai ehkä joskus paremminkuin kuin alan professorien ja dosenttien. Sanotaan, että kaikki käsityksemme menneisyydestä ovay konstruktioita. Kummalla osapuolella mahtoi vaikkapa vuoden 1960 tilanteessa olla osuvammat konstruktiot vuoden 1918 tapahtumien luonteesta, koko siihenastisella tutkimuskirjallisuudella (Juhani Paasivirta poislukien) eli ns. vapaussotakirjallisuudella vai sitten eräällä Finlaysonin laitosmiehellä?

Jos sitten vielä haluat jatkaa tätä palkinnoista jauhamista, niin otetaanpa erikoistapaus: puheenalainen laitosmies palkittiin myöhemmässä elämässään tieteen akateemikon arvonimellä. Mitä arvelet - olivatkohan kriteerit esteettiset? Eivät varmaan; vastauksesi arvaan jo etukäteen: elettiinhän "Kekkoslovakiassa"!

Yhä edelleen olen sitä mieltä, että jos sellaisia korkealaatuisia kirjailijoita kuin Leena Lander, Sirpa Kähkönen, Sanna Ravi ja Westö syytetään "vasemmistolaisesta paradigmasta", on kai silloin myös oikeus kysyä, mikä mahtaakaan olla kirjoittajan oma "paradigma".

[Ciccio]

Alussa....nimim. Nylander kirjoitti: "Kun siis tunnetusti elämme sodilla vapaaksi lunastetussa maassa, niin historiantutkimuksessa tämä paljolti merkinnee vapautta tukkia niiden suut, joiden tutkijaneetos tähtää totuuden
( siis sen suhteellisen karkean ja likiarvoisen ) selvittämiseen ? "

Fakta ja fiktio näyttäisivät historiallisissa romaaneissa, filmeissä, näytelmissä jne. olevan toisiinsa sekoittuneina ?
Fiktio hallinnee tätä "populaarihistoriaa" sovittaen tapahtumat julkaisuaikaan ?
Mitä pitäisi unohtaa ja mitä pitäisi muistaa, oliko esim. Pohjantähti-trilogialla
oman aikansa "poliittinen tilaus" ?
Huhtiniemen kaltaiset valetutkimussensaatiot saavat median välityksellä suurta huomiota.

Historiantutkimus tietojen pohjalta on pakostakin kapea-alaista, kokonaiskuvan luomiseksi täytyy lukea monia tutkimuksia.
Pohjantähti- trilogia on ainakin suppea kokonaisesitys.

Missä määrin mm. Ernst Hemingwayn On the Quay at Smyrna
on vaikuttanut historiankäsityksiin kreikkalaisten ja armenialaisten vetäytymisestä Smyrnasta syyskuussa 1922 ja nelipäiväisestä
Izmirin tulipalosta, josta syytetään yhä kreikkalaisia ja armenialaisia ja nämä syyttävät Kemal Atatyrkin sotilaita ?
Kreikan joukot olivat nousseet maihin Smyrnassa toukokuussa 1919.

Veikko Palvo

[Jussi Hanska]

Jos sitten vielä haluat jatkaa tätä palkinnoista jauhamista, niin otetaanpa erikoistapaus: puheenalainen laitosmies palkittiin myöhemmässä elämässään tieteen akateemikon arvonimellä. Mitä arvelet - olivatkohan kriteerit esteettiset? Eivät varmaan; vastauksesi arvaan jo etukäteen: elettiinhän "Kekkoslovakiassa"!

Yhä edelleen olen sitä mieltä, että jos sellaisia korkealaatuisia kirjailijoita kuin Leena Lander, Sirpa Kähkönen, Sanna Ravi ja Westö syytetään "vasemmistolaisesta paradigmasta", on kai silloin myös oikeus kysyä, mikä mahtaakaan olla kirjoittajan oma "paradigma".

Muutama nopea vastaus. Linna todella valittiin tieteen akateemikoksi vuonna 1980. En pidä valintaa täysin perusteettomana, mutta kylläkin poliittisesti motivoituneena. Jos Linnan romaani (tai oikeammin sen yleinen tulkinta, sillä Linnahan oli julkista = elokuvaversion tulkintaa monisyisempi) olisi ajanut toisenlaista näkemystä kansalaissodasta, samoilla kirjallisilla ansioilla olisi akateemikon arvo mitä suurimmalla todennäköisyydellä jäänyt saamatta. Itse olen valinnasta samaa mieltä Seikko Eskolan kanssa, joka taannoin kirjoitti (taisi olla Kanavassa) osapuilleen niin, että Linnan meriitit olisivat riittäneet taiteen, mutta eivät tieteen akateemikoksi. Toistan nyt vielä varmuudeksi, en ole kuitenkaan sitä mieltä, ettei Linnalla olisi lainkaan ollut tieteen meriiteiksi kelpaavia ansioita. Akateemikon nimitys kyllä oli karkeata liioittelua ja selittyy vuosiluvulla 1980. Tuolloin suomalainen yhteiskunta eli historiamme syvimmässä henkisessä lamassa.

Sitten jälkimmäiseen kysymykseen omasta "paradigmastani". Kun kirjoitan ihan omalla nimelläni, ei ole vaikea etsiä tarvittavaa tietoa. Vastaan nyt kuitenkin olevani Kokoomuksen jäsen, poliittisesti konservatiivi, mutta arvoliberaali. Riittääkö tämä?

[Toni Selkala]

Tämän aamuisessa (3.8.2008) Turun Sanomissa Vesa Vares antaa oman vastineensa tässäkin keskustelusäikeessä lainattuun Putte Wilhelmssonin kritiikkiin. Vareksen puheenvuoro on luettavissa kokonaisuudessaan alla olevan linkin kautta.

Vesa Vares: Wilhelmssonin ennakkoluuloiset heitot

Ystävällisin terveisin,
Toni Selkälä

[Annastiina Mäkilä]

Myös tuo Putte Wilhelmssonin kolumni on luettavissa netissä:
Turun Sanomat: Putte Wilhelmssonin kolumni: Menneisyyden haamut, 18.7.2008

Yst. terv.
Annastiina

[nylander]

Elokuun 1. päivänä kirjoittamani viestin loppuun sisältynyt kysymys tarkoitti henkilökohtaista tasoa yleisempää ongelmaa: kenellä ylipäätään on oikeus tulkita menneisyyttä? En mitenkään voi hyväksyä sellaista aksiomaattista lähtökohtaa, että vain yliopisto- ja muissa tutkimusviroissa olevat henkilöt olisivat tällaista rälssiä, jolla on oikeus vaatia muilta ”edes jonkinasteista historiallista objektiivisuutta”. Näiden ”muiden” osana olisi sitten parhaimmillaankin edustaa vain enemmän tai vähemmän värittynyttä ”paradigmaa”. (Tunnen kyllä sanan kuhnilaisen merkityksen.)

Tietenkin jokaiselle on selvää, että historiantutkijan työ edellyttää hyvin vaativaa ja pitkälle kehittynyttä ammattitaitoa. Mutta menneisyyden selvittelyssä joudutaan lopuksi kysymään, mitä merkitys tutkimuksen selville saamille ilmiöille on annettava. Tällöin - ainakin suurten linjojen osalta - joudutaan väistämättä tekemisiin arvojen kanssa. Arvomonopolia ei kai mikään ammattiryhmä sentään voi itselleen vaatia. Tässä kohden kelloseppämestari-vertaus pahasti ontuu.

Onko siis ylipäätään olemassakaan mitään ”historiallista objektiivisuutta”, johon vain suppea professionaalinen ydinryhmä olisi vihkiytynyt? Professori Pertti Haapala kirjoitti äskettäin hienossa artikkelissaan kansalaissodan jälkikuvasta näin: ”Siksi on tärkeä muistaa, että vuonna 1918 oli monta todellisuutta ja sen jälkeen monta totuutta. - - Yhteen totuuteen pyrkiminen on väärin menneitä ihmisiä kohtaan, se on tieteelle vierasta ja yhteiskunnalle vaarallista.” (Hoppu et al.: Tampere 1918. Tampereen museoiden julkaisuja, 2008.)

Tällaiselta ajatuspohjalta lähdin kommentoimaan Vesa Vareksen kesäkuussa julkaistua artikkelia. Mihinkään kokonaisvaltaiseen ”leimaamiseen” en totisesti pyrkinyt, vaikka sellaista on väitetty. Kysymys oli tästä yhdestä nimenomaisesta artikkelista, jossa esitetyt näkemykset koin yksipuolisina. Kiistän myös jyrkästi, että olisin pyrkinyt levittämään ”poliittista propagandaa” tai ”kaatamaan lantakuormaa”. Myönnän kuitenkin, että tulin viestiä laatiessani paikoin tarpeettomasti kärjistäneeksi sanottavaani ja käyttäneeni artikkelista ilmaisua ”tendenssimäinen”. Tätä huonosti harkittua sananvalintaa pyydän nyt professori Varekselta anteeksi.

Muilta osin kantani ei ole muuttunut. Ehkäpä jotkut muutkin ovat laillani odottaneet, että suomalaiseen historiakeskusteluun, vaikkapa juuri Kanava-lehteen, olisi vuosien mittaan ilmaantunut ainaisen konservatiivisen jyrähtelyn lomaan edes toisinaan myös moniarvoisempia ääniä. Ainakin tähän asti tällaiset odotukset ovat kuitenkin osoittautuneet hurskaiksi toiveiksi - ja sellaisiksi ne taitavat jäädäkin.

-----------------------------

P.S. Kirjoitin tämän viestin lauantaina ilman internet-yhteyttä, ja pääsin laittamaan sen tikulta verkkoon vastaa sunnuntai-iltana. Sillä välin on näemmä Turun Sanomiin ilmestynyt Vareksen vastine Wilhelmssonille. Se ei siis ole vaikuttanut tämän viestini sisältöön enkä ota siihen kantaa.

[Emma-Liisa]

Kirjallisuuspalkinnot ovat kuitenkin eräässä mielessä tärkeitä indikaattoreita: ne osoittavat, että niiden saajien intelligenssi hyvinkin riittää historian tapahtumien ja ilmiöiden luonteen kokonaisarviointiin yhtä hyvin tai ehkä joskus paremminkuin kuin alan professorien ja dosenttien.

No sitäpä kirjallisuuspalkinnot eivät nimenomaan osoita. Ne myönnetään kirjallisesta tasokkuudesta, ei historiallisesta tarkkuudesta, jota palkinnon antajat eivät edes kykene arvioimaan. Teos voi olla kirjallisesti ihan hyvä, vaikkei sillä olisi historiallista arvoa.

Periaatteessa kirjailija toki voi tajuta "ajan hengen" - useimmiten hän kuitenkin tajuaa oman aikansa pikemmin kuin kuvattavan ajan hengen. Toki poikkeuksia on.

Sanotaan, että kaikki käsityksemme menneisyydestä ovay konstruktioita. Kummalla osapuolella mahtoi vaikkapa vuoden 1960 tilanteessa olla osuvammat konstruktiot vuoden 1918 tapahtumien luonteesta, koko siihenastisella tutkimuskirjallisuudella (Juhani Paasivirta poislukien) eli ns. vapaussotakirjallisuudella vai sitten eräällä Finlaysonin laitosmiehellä?.

Ensinnäkin, hävinneillä oli kaksi versiota, kommunistien ja demarien ja ne poikkesivat kovasti toisistaan. Toiseksi, kun varsinainen tutkimus vihdoin alkoi, se ei voi ottaa lähtökohdakseen mitään osallistujien versioista. Muutenhan se ei mitään tutkimusta olisikaan.

Mitä Linnaan tulee, Pohjantähden julkaisemisen ja suosion mahdollisti tietenkin muuttunut poliittinen tilanne sodan jälkeen, mutta kyseessä oli "sovintoversio", ei luokkasotaversio: Linna esitti tulkinnan, jonka suurin osa kansasta saattoi hyväksyä ja jonka moraalin voi kiteyttää: "ketään ei saa tappaa".

Nykyään on helppo nähdä, että Linna tukeutui suomalaisiin arkkityyppeihin: kritisoimalla niiden vanhentuneita tai epäilyttäviä puolia hän tosiasiassa vain uudisti ne. Toisaalta, kuten viimeksi Juhani Salokannel toteaa Jaan Kross -kirjassaan Sivistystahto, sivistyneistön kuvauksessa Linna ei onnistunut toisin kuin Kross.

[Emma-Liisa]

Yhä edelleen olen sitä mieltä, että jos sellaisia korkealaatuisia kirjailijoita kuin Leena Lander, Sirpa Kähkönen, Sanna Ravi ja Westö syytetään "vasemmistolaisesta paradigmasta", on kai silloin myös oikeus kysyä, mikä mahtaakaan olla kirjoittajan oma "paradigma".

Minä kysyisin mieluummin faktoja: esim. milloin Suomessa alettiin huolehtia äitien ja lasten terveydestä? Kähkösen Kuopio-sarjassa (josta pidän kovasti) se tapahtuu vasta 1940.

Tässä juuri on ammattilaisen koetinkivi: pystyykö hän näkemään ja hyväksymään faktan, joka on vastoin hänen paradigmaansa.

[Emma-Liisa]

Myös tuo Putte Wilhelmssonin kolumni on luettavissa netissä:
Turun Sanomat: Putte Wilhelmssonin kolumni: Menneisyyden haamut, 18.7.2008

En enää muista, milloin olisin lukenut mitään missä toisen mielipiteet on esitetty niin totaalisesti ja tahallisesti väärin kuin Wilhelmssonin kolumnissa. Eikä vain väärin vaan lisäilty kaikenlaista sotkemalla alkuun Rutasen Obama-artikkeli. Todella ikävä esimerkki "älymystön" "keskustelun" tasosta.

[Emma-Liisa]

Olin läsnä Sanomalahdessa kun toinen Voimalan vetäjistä haastatteli Sanna Ravia. Ihmettelin, kun haastattelija ensin kertoi, ettei tunne kuvattua aikaa - ja sitten kiitteli miten hyvin Ravi oli kuvannut aikaa. Miten ihmeessä hän pystyi asiaa arvioimaan?

Kun romaanin "historiallisuutta" arvioidaan, pitää ensin arvioida kirjan tyylilaji. Ravilla se on satiiri. Hän ei ole edes pyrkinyt tekemään henkilöhahmoa, joka muistuttaisi elävää ihmistä, vaan karikatyyrin. Tulos on toki hauska mutta niin äärimmäinen, että se ei todista ko. ajasta yhtään mitään. Eihän lukija usko sitäkään, että Nousiaisen Vadelmavenepakolaisen tapahtumat (= suomalainen mies vaikka murhaa, että pääsee muuttumaan "syntyperäiseksi" ruotsalaiseksi mieheksi) voisivat tapahtua "todella". (No, itse asiassa "realismi" on lukijan kannalta kaikkein petollisinta.)

Mitä tulee Ravin kirjan tasoon, niin idea on näppärä, mutta se tyhjenee yhdellä lukukerralla. Ei palkinto sinänsä takaa tasoa, sehän on vain yhden ihmisen subjektiivinen mielipide. Katsokaa esim. Finlandia-palkinnon saajien luetteloa 20 vuoden ajalta. Kuinka monta nykyklassikkoa siellä on ja kuinka monta teosta on jo nyt unohdettu?

[Emma-Liisa]

Professori Pertti Haapala kirjoitti äskettäin hienossa artikkelissaan kansalaissodan jälkikuvasta näin: ”Siksi on tärkeä muistaa, että vuonna 1918 oli monta todellisuutta ja sen jälkeen monta totuutta. - - Yhteen totuuteen pyrkiminen on väärin menneitä ihmisiä kohtaan, se on tieteelle vierasta ja yhteiskunnalle vaarallista.” (Hoppu et al.: Tampere 1918. Tampereen museoiden julkaisuja, 2008.)

Jos olet tuota mieltä, niin silloinhan sinun nimenomaan pitäisi haluta uusia näkökulmia aiheeseen. Mutta niitä ei ole vuosikymmeniin saatu. Syy ei kuitenkaan ole vain "kanonisoidun" Linnan, vaan totta kai "verevän alaluokan" ja "huvittelunhaluisen yläluokan" (Westö) vastakohta on emotionaalisesti vetoavampi. Esim. keskiluokkaa Suomen kirjailijat ovat perinteisesti pitäneet vähän tylsänä aiheena. Silti jos kuvauksen kohteena on Helsingin historia 1899-44, keskiluokan puutteesta voi hyvällä syyllä aatehistoiallisesta näkökulmasta muistuttaa, kuten Klinge on tehnyt, koska suomenkielisen keskiluokan kasvu oli tuon ajan Helsingin historiassa aivan keskeistä. Tämä ei tietysti mitenkään vähennä romaanin ansioita.

Sen sijaan Kaupunginteatterin näytelmän suhteen voi jo kysyä, miksi ihmeessä veritekoja ruvettiin lisäilemään. Onhan psykologisesti aivan eri asia, jos Ceddi katkeroituu pelkästään siitä, että kokee vankeuden nöyryyttävänä, kuin jos hän joutuu todistamaan toverinsa murhaa. Edellisessä kosto on paljon enemmän pöyristyttävä.

Sitä paitsi, näytelmän sovittajalta unohtui se kaunokirjallisuuden perustosiasia, josta jo Aristoteles kirjoittaa Runousopissa: kun tuntemattomat tappavat yllättäen toisiaan, se ei ole luo katsojiin sääliä ja kauhua, vaan se sukulaiset ja ystävät tappavat toisiaan. Linna tajusi tämän, samoin Sofi Oksanen. Puhdistus-näytelmässä eikä romaanissa kuvata myöskään näytetä kaikkein kauheinta vaan luotetaan katsojan/lukijan mielikuvitukseen.

[ekyto]

Huhtiniemen kaltaiset valetutkimussensaatiot saavat median välityksellä suurta huomiota.

Uskoisin Helsingin yliopiston arkeologien tutkineen Huhtiniemeä ammattitaitoisesti. Eli kyseessä oli luultavasti ihan oikea tutkimus eikä mikään valetutkimus, vaikka löydöt jäivät vähäisiksi. Ehkä he eivät vain kaivaneet oikeista paikoista, tai paljoa löydettävää ei ehkä olekaan.