Kulttuurihistorian emeritusprofessori Peter Burke.
Peter Burke luennoi Turun yliopistolla
Kulttuurihistorian emeritusprofessori Peter Burke luennoi perjantaina 5. päivä syyskuuta Turun yliopistolla. Luennossaan Burke pohti kulttuurihistorian vahvuuksia ja heikkouksia sekä sen asemaa historian tutkimuksessa.
Perjantaiaamuna 5.9. Turun yliopiston yksi suurimmista luentosaleista, Tauno Nurmela -sali, täyttyi pikku hiljaa niin kulttuurihistorioitsijoista kuin muista kiinnostuneista. Luentoa pitämään saapunut, nyt jo eläkkeelle Cambridgen Emmanuel Collegesta jäänyt kulttuurihistorian emeritusprofessori Peter Burke lienee pienimuotoinen legenda jo eläessään - ainakin itse ihastelen suuresti hänen työtään historia-alalla. Burken ura kulttuurihistorian parissa on kestänyt noin neljä vuosikymmentä. Sinä aikana hän on ehtinyt muun muassa tutkimaan uuden ajan alkua, kirjoittamaan selväsanaisia pohdintoja kulttuurihistoriasta oppiaineena ja tietenkin opettamaan esimerkiksi Cambridgessä.
Burke on luennoinut Suomessa ennenkin. Vuoden 2004 keväällä teimme opiskelutoverini kanssa ekskursion Tampereelle kuuntelemaan tätä oppikirjoista tuttua ihmistä. Burke luennoi tuolloin historian tutkijakoulun kevättapaamisessa aiheesta Languages and Identities in Early Modern Europe. Muistan ihastelleeni, kuinka hän lyhyessä ajassa kävi läpi paljon mielenkiintoista asiaa – kuitenkin niin selkeästi, että perusopiskelijakin pysyi kärryillä. Tiesin siis jo etukäteen odottaa mielenkiintoista perjantain alkua, kun astelin sisään Tauno Nurmela -saliin. Enkä toki joutunut pettymään luentoon. Ainoa aamua varjostava asia oli se, ettei Burken vaimo Maria Lúcia Pallares Burke päässytkään pitämään omaa luentoaan sairastumisen vuoksi. Pallares Burke on erikoistunut valistuksen kulttuurihistoriaan ja sen vaikutuksiin latinalaisessa Amerikassa.
Itse luennossaan Burke kävi läpi muun muassa kulttuurihistorian heikkouksia ja vahvuuksia. Johdatuksena luentoonsa hän pohti oppialan nykytilaa. Hänen mukaansa niin kulttuurinen näkökulma että kulttuurihistoria ovat tällä hetkellä suositumpia kuin koskaan ennen. Melkein kaikesta historiaan liittyvästä kirjoitetaan nykyään kulttuurihistoriaa. Kulttuurinen näkökulma on myös jo omanlaisensa muoti-ilmiö: moni asia perustellaan johtuvaksi juuri kulttuurista ja muutkin kuin humanistiset tieteet ovat alkaneet lähestymään asioita kulttuurin kautta – aina biologiasta oikeustieteeseen. Burke näki tämänhetkisen ”kulttuurisen käänteen” olevan kovin samankaltainen kuin muutama vuosikymmen sitten vallinnut ”yhteiskunnallinen käänne”. Esimerkiksi ”social memory” onkin nykyään ”cultural memory” jne. Ranskalaista sosiologia Alain Tourainea lainaten hän kutsui parhaillaan elämäämme käännettä nimellä ”post-social”.
Burke oli iloinen saadessaan puhua yleisölle, joka koostui suurimmaksi osaksi juuri kulttuurihistorioitsijoista. Vaikka ala on suosittu, ei kulttuurihistorian oppiainetta ole vielä perustettu moneenkaan eurooppalaiseen yliopistoon - kuten ei myöskään Isoon-Britanniaan. Tästä syystä Burke piti luonnollisena, että hän voi kerrankin pohtia rauhassa myös kulttuurihistorian heikkouksia. Hän esittelikin niitä viiden kohdan verran, joita pyrin seuraavassa referoimaan.
Ensimmäisenä heikkoutena Burke piti itse asiassa juuri kulttuurihistorian tämän hetkistä suurta suosiota. Burken tutustuessa aikoinaan kulttuurihistoriaan, oli näkökulma vastareaktio vallalla olevia historiantutkimuksen virtauksia vastaan. Liike oli muun muassa näistä syistä hyvin yhtenäinen ja selkeä kokonaisuus. Nykyään kun lähes kaikki haluavat kutsua itseään kulttuurihistorioitsijoiksi tai ainakin kulttuurin huomioon ottaviksi historioitsijoiksi, on liike vaarassa pirstaloitua ja lopulta hävitä. Onko siis nykyään oleellisempaa kysyä mikä ei ole kulttuurihistoriaa kuin mikä on sitä?
Toisena heikkoutena Burke näki eri "käänteiden" kannattajien keskinäisen kilpailun. Hän muistutti, että jokaisella lähestymistavalla ja käänteellä on omat heikkoutensa, eikä näin ollen ole mielekästä kiistellä siitä, mikä käänne on paras ja kannatettavin. Kolmanneksi Burke pohti, kuinka hyvä ja käytännöllinen metafora voi muodostua tutkimuksessa ongelmaksi, jollei sen metaforista luonnetta tiedosteta. Esimerkkinä hän käytti muun muassa yhdysvaltalaisen antropologin Clifford Geertzin vakiinnuttamaa tapaa tarkastella yhteiskunnan tapoja yms. symboleina ja ranskalaisen filosofin Paul Ricœurin tapaa nähdä kulttuuri tekstinä. Kummatkin metaforat ovat hyödyllisiä työvälineitä, niin kauan kuin niiden metaforisuus pidetään mielessä. Tai kuten Burke asian ilmaisi: ”Metaphore is a good servant but a bad master.”
Neljännen kulttuurihistorian heikkouden Burke pelkää periytyvän sosiaalihistorialta. Kyseisen suuntauksen kukoistusaika ulottui 1950-luvulta 1980-luvulle ja suuntauksen kannattajat sortuivat helposti selittämään kaikkea nimenomaan yhteiskuntaluokista yms. käsin. Nykyään taas on suosittua selittää asioita, ilmiöitä, tapoja kulttuurista lähtöisin oleviksi: jos ihminen tekee jotain, tekee hän väistämättä niin, koska se on hänen kulttuurissaan tapana. Toki kulttuuri on laajempi ja moniulotteisempi käsite kuin esimerkiksi yhteiskuntaluokka, mutta kaikenkattavaa selitystä kaikelle siitä ei saa tehdä.
Viidettä ja viimeistä heikkoutta en täysin ymmärtänyt. Käsittääkseni hänen kritiikkinsä kohde oli joidenkin kulttuurihistorioitsijoiden tavassa nähdä ilmiöitä, kuten nationalismi, irrallisina ja lähes tyhjästä syntyneinä. Esimerkkeinä hän antoi Eric Hobsbawmin teoksen The Invention of Tradition ja Benedict Andersonin teoksen Imagined Communities. Näissä ei Burken mukaan etsitä tarpeeksi kulttuurin jatkumoa vaan nähdään tapojen ynnä muiden syntyvän lähes tyhjästä ja aktiivisen sekä tarkoitusperäisen toiminnan tuloksena. Vastauksena tällaiseen ajattelutapaan Burke kommentoi: ”I don't believe in a Big Bang theory in cultural history.” Burken mukaan ei mikään uudeltakaan vaikuttava ilmiö synny ja elä ilman, että se nivoutuu tiukasti aiemmin vallinneeseen kulttuuriin.
Heikkouksien kautta Burke päätyi käsittelemään myös muutamia kulttuurihistorian vahvuuksia. Yksi selkeä vahvuus kulttuurihistoriallisella näkökulmalla on se, että sen kautta voidaan tarkastella kaikkea ihmiselämään kuuluvaa – historiassa ei ole mitään, mitä ei voisi tutkia kulttuurihistorian avulla. Toisaalta hän huomautti, että mikään historiantutkimuksellinen näkökulma ei yksin riitä ja kaikilla eri tavoilla tutkia on oma paikkansa – niin kulttuurihistoriallisella kuin esimerkiksi taloushistoriallisella tai poliittishistoriallisellakin. Burkea miellyttää kulttuurihistoriassa myös se, että siinä ollaan kiinnostuneita kaikkien ihmisten ajatuksista – ei vain pienen eliitin. Burke puhui myös siitä, kuinka kulttuuri tuntuu voimistuvan silloin kun se törmää toiseen vahvaan kulttuuriin. Toisaalta hän muistutti, että millään alueella tai minkään ryhmän sisällä ei koskaan ole vallinnut täysin yhtenäistä kulttuuria. Kulttuurisia törmäyksiä voi muodostua myös näennäisesti saman kulttuurin sisällä esimerkiksi eri yhteiskuntaluokkien, maantieteellisten alueiden tai jopa sukupuolien välille. Tai kuten Burke itse sanoi: ”No culture is an island.”
Luentonsa lopuksi Burke halusi korostaa tyytyväisyyttään siihen, että yhä laajempaa kirjoa historiallisia ilmiöitä tutkitaan yhä useammasta näkökulmasta. Burken sanoin on tämä kaikki uusi tutkimus jälleen ”step in the way to the Total history – l'Histoire totale”.