Ensimmäinen maailmansota ja Suomi

[Veikko Huuska]

Ensimmäinen maailmansota ja Suomi
- 90-vuotisarvio -

Ensimmäisen maailmansodan sanotaan päättyneen 11.11.1918 tehtyyn aselepoon. Arvioikaamme 90-vuotispäivän kimmokkeena, miten tuon ”Suuren sodan” vielä riehuessa itsenäistynyt Suomi selvisi sodan vaivoista, ja vähän sitäkin miten pari suurmiestämme ovat arvioineet Suomen roolia I WW:n melskeissä.

Kun maailmansota heinä-elokuussa 1914 syttyi, oli Suomi sotaan osallisen Venäjän keisarikunnan alainen rajamaa, suuriruhtinaskunta, jollaisten miesvoimaa yleensä runsain mitoin ja säälittä käytettiin ”tykinruokana” emämaan tarpeisiin. Tähän nähden maamme menetykset I maailmansodan rintamilla olivat suorastaan minimaaliset. Suomi ja Kaukasus olivat ainoita alueita laajalla Venäjänmaalla, josta ei miehiä juuri otettu, epävarmoina tapauksina, ja olihan siellä Suomen osalta muitakin alkusyitä. Jos vertailukohdaksi otetaan 1500-1700 –lukujen Ruotsin kuninkaiden monet sodat ja niihin pakko-otettujen suomalaismiesten määrät, ei kovin raskaasta sortovallasta ainakaan tältä osin voi keisarivaltaa syyttää.

Tuomas Hopun tutkimusten mukaan suomalaisia palveli Venäjän armeijassa ensimmäisen maailmansodan rintamilla sotilastehtävissä noin 200 reservi- ja aktiiviupseeria, hieman yli 100 lyhennetyn upseerikurssin käynyttä sekä noin 450 rivimiehenä värväytynyttä. Yhteensä siis noin 800 miestä. Heistä sodan aikana sai surmansa noin 50 upseeria ja noin 150 sotamiestä eli noin 200 miestä. Joka neljäs palvelukseen astuneista. Haavoittuneiden lukumäärä on sodan luonteesta riippuen yleensä 2-3 -kertainen kaatuneisiin nähden. Itärintaman surkeat olot aiheuttivat joukkomittaisia kulkutauteja ja sairauksia, joten teoriassa menetykset olivat lähes 100 %. Sodissa eivät kuitenkaan kaikki kuole tai edes sairastu, joten ehjänä palasi sentään jonkun verran miehiä.

Venäjä ei siis mobilisoinut kovin käsin suomalaisia rintamalle, vaan menijät olivat siis joko ammattilaisia, jotka tehtävänsä puolesta noudattivat käskyjä, tai suurimmalta osin astuivat palvelukseen erilaisia motiiveja omanneina vapaaehtoisina. Vapaaehtoisten määrää selkeästi rajoitti ns. sortovuosien kokemukset Suomessa, ei ollut järin populääriä rientää vallanpitäjän sotavoimien vahvistukseksi.

Runsaslukuinen Mannerheim-kirjallisuus on jättänyt vähäiselle huomiolle kenraali Gustaf Mannerheimin aktiivisen osuuden suomalaisten sotilaiden rekrytointiyrityksissä. Monen muunkin suomalaisen kuin jääkärin tai aktivistin oli myöhemmin vaikea sulattaa sitä, että Mannerheim vielä vuonna 1916 Suomessa käydessään tunnusteli mahdollisuuksia saada huomattava joukko, kenties peräti neljännesmiljoona suomalaista, liittymään vapaaehtoisena keisarillisen Venäjän armeijaan. Tästä tunnustelumatkasta mainitsee mm. kenraali Maexmontan muistelmissaan 1929. Asiaa selostaa myös professori Stig Jägerskiöld teoksessaan Gustaf Mannerheim 1906-1917. Samoin sitä korostaa muistelmissaan Paavo Susitaival, tunnettu aktivisti.

Keisarin lähipiiriin kuulunut Mannerheim katsoi että Suomen tulisi osoittaa yhteistuntoa Venäjän keisarikunnan kanssa. Hänen mielestään suomalaisten panos Venäjän maailmansotaponnisteluissa voisi merkitä paljon Suomen tulevalle asemalle Venäjän yhteydessä. Keväällä 1915 hän kirjoitti: ”Vaikka se vaatisikin uhreja, pitäisi Suomen välttämättä tulla mukaan tähän jättiläiskamppailuun muutamalla kymmenellä tuhannella miehellä. Jos tällainen tilaisuus päästetään käsistä, tehdään minun nähdäkseni korjaamaton virhe”. – Mannerheim jäi, näin voidaan perustellusti todeta, näkemyksineen kohtalaisen yksin.

Mitä ”muutaman kymmenen tuhannen miehen” johdattaminen maailmansodan itärintamalle Venäjän armeijan riveissä olisi merkinnyt? Suomalaisista vapaaehtoisista menehtyi Venäjän sotarintamilla noin 25 % palvelusvahvuudesta. Venäläisten laskelmien mukaan heidän suurvalta-armeijansa kokonaismenetykset olivat n. 19 %. Esimerkiksi 50.000 suomalaisen armeijaosaston menetykset surmansa saaneina olisivat tämän mukaan olleet 9.500 – 12.500 kuollutta ja ehkäpä noin 15.000-20.000 haavoittunutta ja sairastunutta. Ja kaikki tämä, minkä vuoksi?

* * *
Ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudat ja tappotantereet veivät komppanian verran suomalaisia miehiä. Sitä enemmän ensimmäisen maailmansodan erilaiset seuraukset ja jälkeiset heilauttelivat maatamme ja aiheuttivat järistyksiä, surmalukuja, mutta jotain myönteistäkin.

Maailmansodan rintamien myllerrykset ja rasitukset heikensivät entisestään Venäjän keisarikunnan perusteita. Saksalaisten vehkeily auttoi bolshevikkeja osin itselleenkin yllättäen marraskuussa 1917 väliaikaisen hallituksen kumoamiseen, ja valtaan.

Tämän vallankumousvuoden 1917 toisen kaappauksen kintereillä Suomi itsenäistyi; otti itsenäisyyden tai sai sen, miten se kulloinkin nähdäänkin.

Presidentti Urho Kekkonen vieraili lokakuun vallankumouksen 60-vuotisjuhallisuuksien merkeissä Neuvostoliitossa. Vladimir Leninin synnyinkaupungissa Uljanovskissa, entisessä Simbirskissä, 6.11.1977 pitämässään - nykyisin harvemmin muistetussa - puheessa hän lausui:

”Jo vuosisadan alussa Lenin puolusti voimakkaasti Suomen asemaa tsaarin vallan sortoa vastaan. Ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän oli valmis tunnustamaan Suomelle puolueettomuuden ja itsenäisyyden. Suomalaiset valtiomiehet pelkäsivät silloin ottaa vastaan tätä tunnustusta, koska se olisi loitontanut heidän käsityksensä mukaa Suomen Saksasta, joka silloin oli suomalaisten poliitikkojen pyhä vaelluspaikka. Ja on kyllä todella järkyttävää ajatella, että silloin Suomen johdossa oli itse asiassa varsin viisaita miehiä – ainakin omasta mielestään – joille piti kolme viikkoa saarnata: menkää pyytämään Leniniltä itsenäisyyttä, muuten mikään valtio ei tällaista tunnustusta anna. Ja sitten vasta Suomen hallitus suostui menemään Leninin luo pyytämään tunnustamista ja se sai sen samana päivänä. Itse asiassa on meillä ollut hyvääkin tuuria, kun silloin osattiin kääntyä Leninin puoleen asiassa, jossa tiesimme Leninin olevan Suomelle myötämielinen”. - Kekkonen ei jäänyt, näin voidaan perustellusti todeta, näkemyksineen yksin.

Ensimmäisen maailmansodan suuri seuraus Suomelle oli, tämä ykskaks yllättäen toteutunut, valtiollinen itsenäisyys. Mutta kohta Suomessa alkoi, ainakin valtio-opillisesti katsoen erikoislaatuinen kansallinen kapina yleisellä ja yhtäläisellä vaalijärjestelmällä valittua, tosin itsenäistymiseen saakka valtaoikeuksiltaan rajoitettua eduskuntaa ja sen edustamaa valtiovaltaa vastaan. Sotatoimien lisäksi henkiä menetettiin teloitusten, poliittisten vankilatuomioiden massamittaisen käytön ja leireillä vallinneen nälänhädän seurauksena. Yhteensä noin 37.000 ihmishenkeä. Saksalaisen Itämeren divisioonan kantapäillä maahan kulkeutui maailmansodan rintamilla ja keskitysreiteillä terästynyt espanjantauti, joka täällä iski ensin varuskuntiin mm. Lahdessa, ja levisi sieltä vankileireille ja siviilien keskuuteen. Laajasti levittyään se aiheutti vuosina 1918 – 1919 Suomessa noin 19.000 - 27.000 kuolonuhria, näistä ainakin 2.500 vankileireillä (erikoistutkija Eila Linnanmäki, 2005). Kovin kauheasti ei tarvitse seuraus-käsitteitä venyttää jos kapinan jälkeen Venäjälle paenneet, Stalinin puristuksissa 1937-1938 teloitetut noin 10.000 suomalaista lasketaan mukaan. Näin voidaan summaten todeta, että ensimmäinen maailmansota aiheutti suoraan tai välillisesti noin 70.000 suomalaisen ennenaikaisen kuoleman. Ei se jää kovin kauas II maailmansodassa menehtyneiden määrästä Suomessa (yli 95.000).
Veikko Huuska

[Derkku]

Ensimmäinen maailmansota ja Suomi
- 90-vuotisarvio -

Ensimmäiseen maailmansotaan liittyen, on hämmästyttävää kuinka useilla lehtimiehillä ja muilla historiakeskustelijoilla on taipumus tarkastella Suomen kansalaissotaa umpiossa. Viimeisimpänä esimerkkinä voisi pitää tänään 16.11. HS:n Sunnuntaidebatti -sarjassa julkaistua Sari Näreen ja Jenni Kirveen kirjoitusta vaietuista sotatraumoista.

Puuttumatta sinänsä debattiartikkelin teemoihin minua hämmästyttää kyseisessäkin artikkelissa esille tuotu käsitys:

"Suomessa on väkilukuun suhteutettuna kohtuuttoman suuret väkivaltaluvut. Koulumurhien yhteydessä ne ovat saaneet ikävää julkisuutta. Ei liene sattumaa, että raa'an sisällissodan sekä talvi- ja jatkosodan häviön kokenut maamme kuuluu länsimaissa väkivaltatilastojen kärkeen. Jo punaisten kapinasta alkanut sisällissotamme on jättänyt kulttuuriimme uhrin syyllistämisen perinteen.

...

Pitkälti juuri militaarisen historiamme takia maassamme aseiden määrä onkin suhteessa väkilukuun kolmanneksi suurin maailmassa. Sodan pesemätön jälkipyykki vaikuttaa yhä monin tavoin, kuten juuri aseiden määrässä. Yhteiskunnan pinnan alla on paljon käsittelemätöntä ja kapseloitunutta katkeruutta ja traumaattisia sotamuistoja, jotka saattavat ilmetä yhä edelleen selittämättöminä väkivallan tekoina."

Vaikka yhdyn Näreen ja Kirveen toivomukseen sotakokemusten uudenlaisesta käsittelystä, on esille tuotu argumentointi suorastaan kummallista. Suomen historia on toki ollut viimeisen sadan vuoden aikana verinen verrattuna muihin pohjoismaihin mutta kaikessa julmuudessaankin esimerkiksi Suomen kansalaissotaa on äärimmäisen vaikea verrata ensimmäisen maailmansodan vuosikausia kestäneeseen teolliseen teurastukseen.

Samoin historian militaarinen luonne jää vahvasti epäselväksi. Suomi oli kylmän sodan aikana todennäköisesti Itävallan ohella Euroopan vähiten militarisoitu maa millä tahansa mittarilla mitattuna. Luonnollisesti myös yhteiskuntamme vuosina 1809-1917 lienee ollut eräs Euroopan vähiten militarisoituneimmista.

Esille tuotu argumentointi kertoo nähdäkseni eräästä suuresta Suomen historian esitysten puutteesta; Suomea ja kotimaisia kehityskulkuja ei vertailla ulkomaisiin vastaaviin jolloin selkeämmin tulisi esille mitä kehityskulkuja kannattaisi pitää erityislaatuisina, mitä laajempina eurooppalaisina ilmiöinä. Tästä johtuen useat kotimaamme historiaan liittyvät käsitykset ovat historiasivistyneen henkilön silmin suorastaan absurdeja. Mikroesimerkkinä tuon esille aiemmin debatoimani käsityksen talvisotaa edeltäneestä varustautumattomasta Suomesta.

Johtuvatko puutteet kenties kotimaisten historian laitosten professuurijaoista? Perinteisesti historia on jaettu suomalaisissa yliopistoissa yleiseen ja Suomen historiaan. Suomen historiaa tutkiessa toimitaan hyvin usein kansallisromanttisen ylikangasmaisessa hengessä; oman maan rajojen sisälle tuijottaen kansainvälisiä vertailukohtia hakematta.

[Emma-Liisa]

Esille tuotu argumentointi kertoo nähdäkseni eräästä suuresta Suomen historian esitysten puutteesta; Suomea ja kotimaisia kehityskulkuja ei vertailla ulkomaisiin vastaaviin jolloin selkeämmin tulisi esille mitä kehityskulkuja kannattaisi pitää erityislaatuisina, mitä laajempina eurooppalaisina ilmiöinä. Tästä johtuen useat kotimaamme historiaan liittyvät käsitykset ovat historiasivistyneen henkilön silmin suorastaan absurdeja.

Samaa mieltä.

Johtuvatko puutteet kenties kotimaisten historian laitosten professuurijaoista? Perinteisesti historia on jaettu suomalaisissa yliopistoissa yleiseen ja Suomen historiaan. Suomen historiaa tutkiessa toimitaan hyvin usein kansallisromanttisen ylikangasmaisessa hengessä; oman maan rajojen sisälle tuijottaen kansainvälisiä vertailukohtia hakematta.

Tässä on yksi syy ja siihen liittyy kielitaidon rajoittuneisuus. Mahtaneeko löytyä historioitsijaa, joka osaisi espanjaa ja voisi siten vertailla sisällissotiemme kokemuksia?

Taustalla kuitenkin vaikuttaa se, mista Vares ja nyt Judt puhuvat: meidän omaa yhteiskuntaamme ja arvojamme (tai Näreen ja Kirveksen tapauksessa idealisoitu utopia josta traumat puuttuvat tyystin tai ne on selvitetty puhumalla) pidetään ainoina oikeina, ja kun menneisyys ei tuota mittaa täytä, niin sen pahempi menneisyydelle.

Vaikea on ymmärtää, miten entiset rintamamiehet olisi voitu istuttaa vuosiksi terapiaan. Kuka silloin olisi kodit rakentanut ja ruokaa hankkinut? Naiset varmaan taas. Ja olisiko NL odottanut sotakorvauksia, että sotaveteraanit olisi saatu terapoitua?

Sinänsä lyhyeen juttuun ei mahdu kaikkea, mutta kummallista on, että Näre ja Kirves myös Rumassa sodassa sivuuttavat Linnan ym. kirjailijoiden osuuden veteraanien terapoijina. Ja eivätkö he ole lainkaan kuulleet lukuisista yhdistyksistä, joissa sotaorvot ym. ovat viime vuosina antaneet toisilleen vertaistukea?

PS. Itse aihe eli I maailmansodan päättymisen vuosipäivä olisi ollut hyvä ajankohta käsitellä eurooppalaista historiaa - esim. Isossa-Britanniassa ja Ranskassa uhrit juuri tuossa sodassa olivat niin valtavat, että ko. maat eivät halunneet enää vastaavia.

Korjattu kirjoitusvirhe

[Emma-Liisa]

Mitä ”muutaman kymmenen tuhannen miehen” johdattaminen maailmansodan itärintamalle Venäjän armeijan riveissä olisi merkinnyt?

Peräpeilistä katsottuna, olisi saatu sotakokemusta joka olisi voinut ratkaista sisällisodan, jos ko. joukot olisivat radikalisoituneet ja asettuneet punaisten puolelle. (No, eivät sentään, saksalaisethan tulivat.) Tai sitten sotaa ei olisi syttynytkään, jos joukot olisi saatu ajoissa Suomeen ja asettuneet hallituksen puolelle.

Myös Venäjän sotateollisuuden tilaukset olivat tärkeä asia Suomelle. Työtä riitti ja palkat kohosivat. Suomi siis hyötyi maailmansodasta. Venäjän vallankumous toi poliittisen vapauden ja loi vielä suuremmat odotukset - ja samaan aikaan talous romahti: sotateollisuuden tilaukset loppuivat, samoin elintarvikkeiden tuonti Venäjältä.