Kirvesmies on tässä sahanpurujen keskellä pohtinut muuatta asiaa.
Demokratia Hitlerin ajan Saksassa. Minkälaisia mahdollisuuksia tavallisella rivikansalaisella oli vaikuttaa asioihin eri tasoilla?
Esimerkiksi valtakunnan taloutta koskeviin asioihin, tai yksittäisten yritysten toimintaan. Jos, niin miten toimi ammattiyhdistysliike.
-
lentava kirvesmies
- Viestit: 360
- Liittynyt: 07.12.07 09:20
Re: Demokratiaa Hitlerin Saksassa
Kansallissosialismi torjui virallisesti ja avoimesti demokratian eli oli sen vastaliike.
Demokratian periaate korvattiin virallisesti Führerprinzipillä, ts. sen vastakohdalla. Perinteinen vallan kolmijako-oppi lopetettiin, ei ollut enää toimeenpanovallasta erillistä hallintoa ja riippumatonta oikeuslaitosta, lehdistöstä puhumattakaan. Johtajan valtaa ei rajoittanut mikään kontrollimekanismi tai instituutio. Sama Führerprinzip vaikutti myös alemmilla organisaatiotasoilla yhteiskunnassa, ts. johtajia oli toteltava. Muodolliselle demokratialle ei siis ollut sijaa, eikä koko käsitettä voinut edes käyttää muutoin kuin negatiivisessa ja halventavassa mielessä. Johtajan katsottiin olevan todellisen kansantahdon ruumiillistuma.
Ammattiyhdistykset kiellettiin heti 1933. Niiden vastustusvoimaa heikensi kommunistien ja sosdemien välinen taistelu. AY-johtajat vietiin keskitysleiriin. KÄytännössä niiden toiminta yhdistettiin valtakunnalliseen Deutsche Arbeitsfrontiin. Itse jäsenyys ei ollut pakollista. Järjestön painostusvaikutus, kuten demokraattisissa yhteiskunnissa on tapana, oli siis olematon. Työntekijöiden edustajia ei otettu mukaan mihinkään neuvotteluihin.
Miltei kaikki ns. vapaa yhdistystoiminta lakkasi olemasta, asteittain 1933 jälkeen kaikki yhdistykset pyrittiin liittämään kansallissosialistisiin kattojärjestöihin. Mm. partioliike lakkautetttiin ja yhdistettiin Hitler-Jugendiin. Työttömien nuorten vapaaehtoisjärjestö Arbeitsdienst oli perustettu jo ennen natsien valtaantuloa hätäaputöitä organisoimaan. Siitäkin tuli pian 1933 jälkeen massiivinen natsiorganisaatio.
Führerprinzip pyritttiin soveltamaan myös työpaikoilla ym, eli tämä takasi johdolle absoluuttisen vallan.
Samantyyppinen kohtalo oli monella muulla järjestöllä.
Puolueen jäseneksi pääsy antoi kaiketi jonkinlaista vaikutusvaltaa, jos onnistui ylenemään hierarkiassa. Mutta puolueorganisaatiossa vallitsi sama Führerprinzip, eli toiminta oli myös paikallistasolla tiukan johtajavetoista. Mitään demokraattista päätöksentekoa ei harrastettu. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua tuhansista ja taas tuhansista "pikkuhitlereistä" tässä yhteydessä.
Lopputulos periaatteen "rationaalisesta" soveltamisesta oli alati uhkaava kaaos ja suosikkijärjestelmä. Tuloksena oli vastakkaisten ja ristiriitaisten toimien virta. Natsi-Saksa korvasi rationaalisuuden irrationaalisuudella.
Massakokouksilla luotiin demokratian kaltaisia foorumeita, kuten mm. puoluepäivät ja muut natsiorganisaatioiden joukkokokoukset. Niissä ei kuitenkaan ns. "päätetty" asioista. Tärkeintä oli osallistuminen ja näyttävyys.
Toisaalta Hitler käytti yhtä demokratian instrumenttia, kansanäänestystä varsin ahkerasti. Ne rajoitettiin sellaisiin kysymyksiin, joissa lopputulos ei ollut epäselvä. Aktiivinen ulkopolitiikka teki järjestelmästä suositun, samalla työttömyys väheni. Ihmiset olivat väsyneet demokratiaan ja epäonnistuneisiin hallituksiin.
Saksan parlamentti eli Reichstag toimi koko natsikauden. 2/3 enemmistöllä se luovutti jo 1933 lainsäädäntövallan valtakunnankanslerille. Puolueet oli lakkautettu. Edustajamäärää kasvatettiin, varsinkin kun uusia alueita liitettiin. 1942 Suur-Saksan Reichstag kokoontui viimeisen kerran. Viimeinenkin muodollinen valta luovutettiin tuolloin Führerille. Jo suuri koko teki parlamentista olemattoman.
Alkuvuosina SA johtajansa Ernst Röhmin kautta edusti natsismin "sosialistista" siipeä, mutta heidät raivattiin tieltä jo 1934. SA oli mittava joukkojärjestö, jossa jopa haluttiin korvata armeija SA-miehillä. Samalla SS:n vaikutusvalta kasvoi koko ajan.
OIkeastaan ainoa mikä oli puolueesta selvästi erillinen organisaatio, ja todellinen haastaja, oli armeija. Upseerikunnassa taas demokratiaa halveksuttiin erityisesti, eli siitä ei ollut kurssin korjaajaksi. Se oli tyytyväinen, kun haastaja SA pantiin kuriin. Talouselämä puolestaan tuki järjestelmää, sillä säilyi tietty itseohjaus ja riippumattomuus. Tämä on suhteellista, koska Saksan talous vähitellen keskittyi tukemaan sotavarustelua, vaikka sosialismiin ei siirryttykään. Rahaa tuli ja lakkoilu loppui. Yritykset saivat tiettyä liikkumatilaa, kun natsihallinto antoi lupauksen pidättäytyä kansallistamasta suuryrityksiä. Yrityselämän johtoa myös oli mukana sotavarustelun suunnittelussa.
On siis irvokasta puhua demokratiasta kolmannen valtakunnan yhteydessä. Järjestelmä ei edes muodollisesti väittänyt olevansa demokraattinen, kuten esim. Neuvostoliitto tai monet tämänkin päivän autoritaariset järjestelmät. Silti järjestelmässä oli mukana tavalla tai toisella suuri joukko kansalaisia eli osallistumisprosentti oli korkea. Lopullinen vastaus on kai siinä, mitä demokratialla tarkoitetaan.
Demokratian periaate korvattiin virallisesti Führerprinzipillä, ts. sen vastakohdalla. Perinteinen vallan kolmijako-oppi lopetettiin, ei ollut enää toimeenpanovallasta erillistä hallintoa ja riippumatonta oikeuslaitosta, lehdistöstä puhumattakaan. Johtajan valtaa ei rajoittanut mikään kontrollimekanismi tai instituutio. Sama Führerprinzip vaikutti myös alemmilla organisaatiotasoilla yhteiskunnassa, ts. johtajia oli toteltava. Muodolliselle demokratialle ei siis ollut sijaa, eikä koko käsitettä voinut edes käyttää muutoin kuin negatiivisessa ja halventavassa mielessä. Johtajan katsottiin olevan todellisen kansantahdon ruumiillistuma.
Ammattiyhdistykset kiellettiin heti 1933. Niiden vastustusvoimaa heikensi kommunistien ja sosdemien välinen taistelu. AY-johtajat vietiin keskitysleiriin. KÄytännössä niiden toiminta yhdistettiin valtakunnalliseen Deutsche Arbeitsfrontiin. Itse jäsenyys ei ollut pakollista. Järjestön painostusvaikutus, kuten demokraattisissa yhteiskunnissa on tapana, oli siis olematon. Työntekijöiden edustajia ei otettu mukaan mihinkään neuvotteluihin.
Miltei kaikki ns. vapaa yhdistystoiminta lakkasi olemasta, asteittain 1933 jälkeen kaikki yhdistykset pyrittiin liittämään kansallissosialistisiin kattojärjestöihin. Mm. partioliike lakkautetttiin ja yhdistettiin Hitler-Jugendiin. Työttömien nuorten vapaaehtoisjärjestö Arbeitsdienst oli perustettu jo ennen natsien valtaantuloa hätäaputöitä organisoimaan. Siitäkin tuli pian 1933 jälkeen massiivinen natsiorganisaatio.
Führerprinzip pyritttiin soveltamaan myös työpaikoilla ym, eli tämä takasi johdolle absoluuttisen vallan.
Samantyyppinen kohtalo oli monella muulla järjestöllä.
Puolueen jäseneksi pääsy antoi kaiketi jonkinlaista vaikutusvaltaa, jos onnistui ylenemään hierarkiassa. Mutta puolueorganisaatiossa vallitsi sama Führerprinzip, eli toiminta oli myös paikallistasolla tiukan johtajavetoista. Mitään demokraattista päätöksentekoa ei harrastettu. Voidaan siis hyvällä syyllä puhua tuhansista ja taas tuhansista "pikkuhitlereistä" tässä yhteydessä.
Lopputulos periaatteen "rationaalisesta" soveltamisesta oli alati uhkaava kaaos ja suosikkijärjestelmä. Tuloksena oli vastakkaisten ja ristiriitaisten toimien virta. Natsi-Saksa korvasi rationaalisuuden irrationaalisuudella.
Massakokouksilla luotiin demokratian kaltaisia foorumeita, kuten mm. puoluepäivät ja muut natsiorganisaatioiden joukkokokoukset. Niissä ei kuitenkaan ns. "päätetty" asioista. Tärkeintä oli osallistuminen ja näyttävyys.
Toisaalta Hitler käytti yhtä demokratian instrumenttia, kansanäänestystä varsin ahkerasti. Ne rajoitettiin sellaisiin kysymyksiin, joissa lopputulos ei ollut epäselvä. Aktiivinen ulkopolitiikka teki järjestelmästä suositun, samalla työttömyys väheni. Ihmiset olivat väsyneet demokratiaan ja epäonnistuneisiin hallituksiin.
Saksan parlamentti eli Reichstag toimi koko natsikauden. 2/3 enemmistöllä se luovutti jo 1933 lainsäädäntövallan valtakunnankanslerille. Puolueet oli lakkautettu. Edustajamäärää kasvatettiin, varsinkin kun uusia alueita liitettiin. 1942 Suur-Saksan Reichstag kokoontui viimeisen kerran. Viimeinenkin muodollinen valta luovutettiin tuolloin Führerille. Jo suuri koko teki parlamentista olemattoman.
Alkuvuosina SA johtajansa Ernst Röhmin kautta edusti natsismin "sosialistista" siipeä, mutta heidät raivattiin tieltä jo 1934. SA oli mittava joukkojärjestö, jossa jopa haluttiin korvata armeija SA-miehillä. Samalla SS:n vaikutusvalta kasvoi koko ajan.
OIkeastaan ainoa mikä oli puolueesta selvästi erillinen organisaatio, ja todellinen haastaja, oli armeija. Upseerikunnassa taas demokratiaa halveksuttiin erityisesti, eli siitä ei ollut kurssin korjaajaksi. Se oli tyytyväinen, kun haastaja SA pantiin kuriin. Talouselämä puolestaan tuki järjestelmää, sillä säilyi tietty itseohjaus ja riippumattomuus. Tämä on suhteellista, koska Saksan talous vähitellen keskittyi tukemaan sotavarustelua, vaikka sosialismiin ei siirryttykään. Rahaa tuli ja lakkoilu loppui. Yritykset saivat tiettyä liikkumatilaa, kun natsihallinto antoi lupauksen pidättäytyä kansallistamasta suuryrityksiä. Yrityselämän johtoa myös oli mukana sotavarustelun suunnittelussa.
On siis irvokasta puhua demokratiasta kolmannen valtakunnan yhteydessä. Järjestelmä ei edes muodollisesti väittänyt olevansa demokraattinen, kuten esim. Neuvostoliitto tai monet tämänkin päivän autoritaariset järjestelmät. Silti järjestelmässä oli mukana tavalla tai toisella suuri joukko kansalaisia eli osallistumisprosentti oli korkea. Lopullinen vastaus on kai siinä, mitä demokratialla tarkoitetaan.
Re: Demokratiaa Hitlerin Saksassa
Führerprinzip on sitä "saksalaista, todellista demokratiaa" jonka Hitler Mein Kampfissa asetti vastakkain "juutalaisen", "sosialistisen", "länsimaisen" ja "liberaalin" demokratiakäsityksen kanssa. Sinällään ei Weimarissa niinkään harvinaisen käsityksen mukaan liberaali edustuksellinen demokratia luo vain muodotonta sekasotkua, jossa kansan "aito" ääni ei pääse kuuluville. Johtajaperiaate poistaa tuon ongelman, kun "johtaja" on suoraan kansan äänen tulkki.
Se on siis hieman karrikoiden sitä Topeliuksen esittämää Aaron Perttilän demokratiaa: ”Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.”
Tietyllä tavallahan tämä ajatus suorasta ja välittömästä demokratiasta on edelleenkin läsnä suomalaisessakin keskustelussa, säännöllisesti eduskunnan vaaditaan olevan "kansan kuva" eikä sen valittu edustuslaitos, tällöin tietysti lähestytään ajatusta että sen tulisi noudattaa kansan tahtoa ilman itsenäistä harkintaa.
Se on siis hieman karrikoiden sitä Topeliuksen esittämää Aaron Perttilän demokratiaa: ”Miekassa on kaksi osaa: terä ja kahva. Niin on aurassakin kaksi joita tarvitaan: toinen, joka vetää ja toinen, joka ajaa. Kaksi on osaa kristillisessä huoneenhallituksessakin, nimittäin kansa ja kuningas. Mutta mikä on siltä väliltä, se on vain riidaksi ja turmioksi, sillä se riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta. Se on pahennukseksi.”
Tietyllä tavallahan tämä ajatus suorasta ja välittömästä demokratiasta on edelleenkin läsnä suomalaisessakin keskustelussa, säännöllisesti eduskunnan vaaditaan olevan "kansan kuva" eikä sen valittu edustuslaitos, tällöin tietysti lähestytään ajatusta että sen tulisi noudattaa kansan tahtoa ilman itsenäistä harkintaa.