Miksi ei esimerkiksi ole juurikaan ennen 1990-lukua puhuttu siitä, että Saksan rinnalla taisteli miljoona venäläistä tarkoituksenaan vapauttaa isänmaansa stalinismin ikeestä?
Kenraali Vlassov ja Venäjän vapautusarmeija
Neuvostopropaganda lähti armeijalle annetusta velvoitteesta kasvattaa jokaisesta puna-armeijalaisesta
. Tämän taistelijan tuli sisäistää"sosialistiselle Isänmaalle rajattoman uskollinen taistelija"
"korkea vastuuntunne … hänelle uskotun sosialistisen Isänmaan suojelemisen tehtävän täyttämiseksi".
Neuvostopatriotismi merkitsi
"korkeata moraalia, suurta sinnikkkyyttä, urheutta ja sankarillisuutta".
Lopullisena tavoitteena oli tehdä jokaisesta puna-armeijalaisesta sellainen, että hän
Aina ei tavoitteeseen päästy. "Voittamattomat puna-armeijalaiset" pysyivät asemissaan ja lähtivät hyökkäykseen suureksi osaksi sen takia, että tiesivät takana erikoismiesten vaanivan perääntyjiä, joiden kohtalo kiinni joutuessa ratkaistiin nopeasti ja kolkosti."täyttäessään pyhää velvollisuuttaan sosialistisen Isänmaan varjelemisessa"
taistelisi viimeiseen patruunaan ja viimeiseen veripisaraan.
Perääntymistä turvallisempi tapa selvitä hengissä oli viholliselle antautuminen. Sitä ei estänyt edes ankara pelottelu sen johdosta, että "valkopuolalaiset" ja "valkosuomalaiset" saksalaisfasisteista puhumattakaan tulisivat armotta kiduttamaan vangit hengiltä. Näin punasotilaille opetettiin.
Tästä huolimatta neuvostosoturit antautuivat suurin joukoin noiden raakalaisten käsiin. Eri rintamilla vankeja oli melko luotettavien laskelmien mukaan jopa 5,24 miljoonaa. Suuri osa heistä kuoli leirien kurjuudessa, mutta enimmät pysyivät hengissä.
Kaikki tahtoivat tietenkin palata kotiin, mutta eivät niinkään Josif Stalinin johtamaan Neuvostoliittoon, vaan vapautetulle Venäjälle. Monien yritysten jälkeen kokoontui Prahassa 14.11.1944 satoja aktivisteja perustamaan Venäjän kansan vapautuskomitean (KONR), joka keskitti aseellisen toimintansa Venäjän vapautusarmeijaan (ROA), jonka kokoamista, koulutusta ja taistelua johti kenraalimajuri Andrej Vlassov.
Natsihallinto oli pari vuotta estänyt liikkeen järjestäytymisen, mutta ilmeisesti sotaonnen kääntyminen yhä huonompaan suuntaan muutti suhtautumisen. Niin syntyi kohtalaisen vahva aseellinen voima, joka toki oli Saksan ohjauksessa, mutta pyrki irrottautumaan siitä sopivan tilaisuuden tullen.
Saksan liittotasavallan armeijan sotahistorian tutkimuslaitoksen tieteellinen johtaja Joachim Hoffman julkaisi jo vuonna 1984 kirjan Vlassovin armeijan historia. Kirja herätti runsaasti mielenkiintoa lännessä ja erityisesti venäläisissä pakolaispiireissä, mutta ei tietenkään vielä voimansa tunnossa olevassa Neuvostoliitossa.
Aleksander Solzenitsinin toimeliaisuuden ansiosta kirja julkaistiin vuonna 1990 venäjäksi historiallisessa sarjassa Venäjän uusimman historian tutkimukset. Neuvostotutkijat riensivät kilvan todistamaan kirjan näkemyksiä vastaan. Oli ennen kuulumatonta, että "isänmaan petturista" tehtiin vapaustaistelija. Vasta vuonna 1991 uskalsivat ensimmäiset venäläiset tutkijat lähestyä Vlassovin armeijan kysymystä avoimemmin mielin.
Hoffmanille tarjottiin mahdollisuutta esitellä ajatuksiaan puolustusministeriön lehdessä, mutta hän ei voinut käyttää tilaisuutta hyväkseen. Vasta vuonna 1993 hän julkaisi venäläisessä aikakauskirjassa artikkelin Neuvostoliiton valmistautumisesta hyökkäyssotaan vuonna 1941. Myöhemmin Englannissa ilmestynyt artikkeli aiheutti tietysti skandaalin, sillä Venäjällä oli Stalinin valmistautuminen hyökkäykseen yhtä tiukasti vaiettu asia kuin Vlassovin armeija.
Vuonna 1998 ilmestyi Moskovassa S. Drobiaskon ja A. Karashtshukin Venäjän vapautusarmeijan historian kertova kirja Vtoraja Mirovaja voina 1939-1945. Russkaja Osvoboditelnaja Armija.
Lukemattomat upseerit vastustivat bolsevismia
Vangiksi antautuneet neuvostosotilaat tiesivät joutuneensa sovittamattomaan ristiriitaan Stalinin hallituksen kanssa. Saksalaisen itäalueiden ministeriön komission jäsenenä vuoden 1941 syyskuussa vankileirejä kierrellyt eversti Kromiadi kertoi, että "valtava enemmistö" sotavangeista tuolloin oli "vähintään alitajuisesti antibolsevisteja".
Vaikka lausuntoon varmasti vaikutti halu olla saksalaisille mieleen, oli puheessa perää päätellen siitä, että melko monet leireissä elävät neuvostokenraalit ja muut korkeat upseerit olivat samaa mieltä. Heidän vakaumuksensa oli, että näitä miljoonia miehiä olisi mahdollista menestyksekkäästi käyttää bolsevismin vastaisessa taistelussa.
Joachim Hoffmann luettelee nimet mainiten viisitoista venäläiskenraalia, jotka olivat valmiit aktiivisesti osallistumaan taisteluun Neuvostoliittoa ja maailmankommunismia vastaan. Lisäksi hän mainitsee kenraalimajuri Zakutnoin arvelun, että "enemmistö ukrainalais-valkovenäläisistä upseereista ja noin puolet kaikista ylemmistä upseereista puoltavat Venäjän saattamista sosiaalisesti ja poliittisesti kansalliselle pohjalle".
Alkuaikojen halukkuus ruveta saksalaisten rinnalla kaatamaan Stalinin valtaa laantui kuitenkin, kun vankileirien olot kurjistuivat. Vuosien 1941-1942 kammottavien talvien takia ruvettiin myös Saksan järjestelmää vihaamaan aivan kuten neuvostojärjestelmää. Kysyttiin oliko Stalin pahempi vihollinen kuin Hitler.
Kuitenkaan saksalaisilla ei ollut vaikeuksia saada vankien joukosta vapaaehtoisia riveihinsä joko sotilaiksi tai apupalvelukseen. Miesten määrä nousi jo varhain sataan tuhanteen ja heitä sijoitettiin myös länsirintamalle.
Tähän värväystoimintaan liittyvät mitä todennäköisimmin suomalaisten "sotilaslinjan luovutukset", joista Elina Sana viime vuonna ilmestyneessä Luovutetut-kirjassaan kertoo. Suomesta saksalaisten palvelukseen halukkaat neuvostosotilaat kuljetettiin Norjaan, jonne he enimmäkseen jäivät, koska aseiden puutteessa uusien yksiköiden perustaminen viivästyi. Kysymys ei siis ollut vasten tahtoa tapahtuneesta luovuttamisesta, vaan luovutettujen hakeutumisesta Saksan riveihin.
Vapautusarmeijan perustamisvaiheet
Saksan armeijaan oli siis astunut suuri joukko venäläisiä ja muita Neuvostoliiton kansalaisia sodan parina ensimmäisenä vuonna. Siinä tilanteessa kenraali Vlassov julkaisi miljoonina kappaleina levitetyn avoimen kirjeen, jossa esitettiin, että kaikki Wehrmachtin riveihin liittyneet venäläiset voisivat huhtikuusta 1943 alkaen liittyä Venäjän vapautusarmeijaan tai Ukrainan vapautusvoimiin.
Silloin oli kuitenkin jo vankien suhtautuminen asiaan muuttunut monenkirjavaksi. Leirien olot olivat parantuneet ja elossa säilyminen tullut entistä varmemmaksi. Se vähensi intoa hakeutua rintamapalvelukseen.
Leireissä toimivat neuvostoagentit alkoivat myös levittää tietoja, että kun sota olisi voitettu, tapahtuisi neuvostoyhteiskunnassa perustavanlaatuisia muutoksia: kansalliset perinteet nostettaisiin kunniaan, uskonnon harjoittaminen voisi alkaa uudelleen ja vihatut kolhoosit tultaisiin lopettamaan.
Näistä syistä monet jättivät vapautusarmeijaan liittymisen porukan päätettäväksi. Muistelmissa on säilynyt lausahdus:
Kun tilanne rintamillakin oli kohtalaisen vakaa, eivät saksalaisetkaan ilmeisesti harjoittaneet niin innokasta värväystä kuin aikaisemmin. Prahan konferenssissa 14.11. 1944 Vlassov esitteli vapautuskomitean manifestin ja armeijan synty sinetöitiin."Jos kaikki muut lähtevät ROA:an, lähden minäkin."
ROA:n surkea loppu ja merkitys
Venäjän vapautusarmeijan ROA:n joukot taistelivat Oderin rintamalla ja Böömissä. Ne pyrkivät yhteyteen neuvostojoukkojen rintaman takana aseisiin nousseeseen Ukrainan kapinallisarmeijaan, mutta eivät onnistuneet.
Saksan tappion lähestyessä ROA:n pääosat olivat Tshekinmaalla, jossa ne olivat amerikkalaisten ja venäläisten joukkojen välissä puristuksissa. Saksan antautuessa 9.5.1945 jatkui epäselvä tilanne vielä muutamia päiviä, mutta lopulta aseet laskettiin, kenraali Vlassov joutui venäläisten käsiin ja lennätettiin Moskovaan. Siellä hänet pitkän piinaamisen jälkeen hirtettiin 1946.
Joachim Hoffmann tulee tulokseen, että Venäjän vapautusarmeija ja kenraali Vlassovin toiminta voidaan toisen maailmansodan tarkastelussa ymmärtää todelliseksi yritykseksi kumota neuvostovalta käyttäen hyväksi Saksaa, mutta omaksumatta kansallissosialistisia aatteita.
Pyrkimyksenä oli liittyä Hitlerin suunnittelemaan "uuteen Eurooppaan" kommunismin ikeestä vapautettuna Venäjänä. Hoffman on sitä mieltä, että asiassa on vielä paljon tutkittavaa etenkin sen vuoksi, että Neuvostoliitto piti loppuunsa saakka koko tämän mittavan yrityksen piilossa päästämättä sitä häiritsemään yhtenäistä kuvaa "Suuresta isänmaallisesta sodasta".
http://www.turunsanomat.fi/mielipiteet/ ... :0:0:0:0:0: