Postitan tähän ketjuun jotta en pahemmin tulisi sotkeneeksi teemoja, koska pikaisella selailulla ilmenee, että tässä säikeessä aikanaan väiteltiin siitä, vallitsiko Suomessa 30-luvulla "oikeiston hegemonia".
jsn kirjoitti:En ole muuttanut mieltäni vaan vastustan sitä, että "oikeiston dominoima aikakausi" tulkitaan vain suomalaisen äärioikeiston (Lapuan liike, IKL, kansallissosialistit ym) kautta. Vain jos Suomessa poliittiseen keskustaan kuuluvat puolueet ja poliittiset voimat (Maalaisliitto ja Edistys) halutaan niputtaa oikeistoksi (mitä ajatusta en kannata) voidaan yrittää puhua oikeistohegemoniasta mutta tarkemmin ottaen kyse oli ei-sosialistisesta hegemoniasta, jonka sisällä oli huomattavan paljon eroja ja moniäänisyyttä.
Olen jo muutaman kerran varhemmin - turhaan - koettanut selittää, että tämän ketjun otsakkeella en tarkoittanut koko 30-lukua sellaisenaan. Sen verran tunnen Suomen poliittista historiaa, että "äärioikeiston nousu" voidaan ajoittaa suunnilleen ajanjaksoon 1929 - 1933 , minkä jälkeen vuorovesi kääntyy laskuun. (En tosin usko, että tälläkään kerralla selviäisin ilman sanomisieni vääntelyä ja vääristelyä.)
Sen sijaan on mielestäni harhauttavaa väittää, ettei Suomessa koko 30-luvun toiminut erittäin vaikutusvaltainen oikeistoryhmittymä, jonka johdossa oli useampiin kuin yhteen puolueeseen kuuluvia henkilöitä: Svinhufvud, Hackzell, Kivimäki, Witting, Rantakari, Honkajuuri jne. Aikanaan juuri sinä, jsn, väitit, että tulkitsin väärin Michael Jonasin kirjaa von Blücheristä, kun mainitsin Jonasin panneen merkille tämän "vaikutusvaltaisen oikeistoryhmän" antidemokraattiset, parlamentarismin supistamiseen tähdänneet kaavailut - olkoonkin että ne olisivat jääneet vain pöytäpuheiksi. (Näin muuten teit tyypillisesti kirjaa lukematta. Sittemmin, kirjan luettuasi olit kyllä kärkkäästi tarttumassa Jonasin yhteen ainoaan, syksyä 1940 koskevaan virkkeeseen: "Lev A. Bezymenskij on osoittanut uudelleen asiaa käsittelevän neuvostoliittolaisen lähdeaineiston pohjalta, että Moskova oli ryhtynyt konkreettisesti harkitsemaan uutta invaasiota Suomeen." Itselleni tämä merkitsee vakavasti otettavaa lähdetietoa, jos kohta odotan vielä muidenkin tutkijoiden vahvistusta tiedolle sekä sen selventämistä, mikä täsmällinen merkityssisältö on annettava sanoille "konkreettisesti
harkitsemaan".)
Mainitset, että et kannata keskustaan kuuluneiden puolueiden maalaisliiton ja edistyksen niputtamista oikeistoksi 30-luvulla. Samaa lienee tarkoittanut tässä ketjussa joskus taannoin muuan tohtoriksi väitellyt henkilö, joka totesi jotenkin niin, ettei esim. vuosina 1932 - 1936 varsinaisella oikeistolla ollut osuutta valtaan, joska Kivimäen hallituksessa ei ollut edustettuna kokoomus.
Kuitenkin Kivimäen hallitus oli äärimmäisen kapeapohjaisenakin (tai varmaankin juuri siksi) luunkova oikeistokabinetti, jonka Svinhufvud olisi halunnut jatkavan hamaan tulevaisuuteen, ellei EK:n muistioita koskeva paljastus olisi syksyllä 1936 tullut asioita sotkemaan. Ei edistyspuolue eikä maalaisliittokaan ollut 30-luvulla mikään yhtenäinen monoliitti, jota voidaan luonnehtia keskustapuolueeksi. Matti Kurjensaaren 30-luvun tuotannosta ja muistaakseni myös sodanjälkeisestä kirjasta
Taistelu huomispäivästä käy selvääkin selvemmin ilmi, että 30-luvun edistyspuolue oli lohjennut jyrkästi kahtia: "kivimäkeläiseen" oikeistolinjaan ja "cajanderilaiseen" liberaalisiipeen. Kurjensaari tiesi mistä puhui, olihan hän Cajanderin rekrytoima
Nykypäivän (ei missään mielessä tämä nykyajan
Nykypäivän edeltäjä!) päätoimittaja. (Edistyspuoleeseen kuuluva Kivimäkihän tavataan sittemmin paitsi punamultahallituksen jyrkässä rantakarilaisessa oppositiossa myös vuodesta 1940 Rytin luottomiehenä Hitlerin Saksassa.)
Usein kuulee sanottavan, että päinvastoin kuin useimmat Euroopan maat Suomi liukui 30-luvun mittaan
vasemmalle. Tietyssä määrin pitää paikkansa, koska kesän 1936 eduskuntavaalien tulos, sos.demien suuri vaalivoitto, teki mahdottomaksi entisen menon jatkamisen. Taas on kuitenkin sanottava, ettei "Suomikaan" ollut 30-luvulla mikään monoliitti. Juuri kokoomuspuolue johtavana oikeistovoimana (vaikkakaan ei parlamentaariselta kannatukseltaan mitenkään mahtavana) kykeni vielä syksyllä -36 estämään SDP:n ottamisen hallitukseen. Ellei sekään ollut osoitus oikeiston suuresta vaikutusvallasta, niin mistä sitten?
Ohikiitävän lyhyet kuukaudet kevään 1937 ja talvisodan syttymisen välillä olivat sitten todellisen keskustahallituksen aikaa. Kuitenkin viha punamultahallitusta kohtaan oli koko ajan hyvin tunnettavissa. Esim. Mannerheimin 70-vuotisjuhlallisuuksien vietosta kesäkuun alussa 1937, kertovat Jokisipilä & Könönen, tekivät "sotilaspiirit ja heitä lähellä olleet poliittiset oikeistopiirit" suuren, hallitusta vastaan tähdätyn mielenilmauksen. Pahimmiksi loukkauskiviksi koettiin SDP:n pääsy hallitukseen ja Holstin paluu ulkoministeriksi. Holstin sittemmin tapahtuneen kaatamisen motiiveista ja taustavoimista Osmo Hyytiä on toissavuotisessa kirjassaan antanut luotettavalta vaikuttavan selonteon.
30-luvun Suomessa armeijalla oli huomattava yhteiskunnallinenkin painoarvo, vaikka sotilaat eivät saaneetkaan osallistua politiikkaan. Erkki Tuomioja kertoo kolmisenkymmentä vuotta sitten kirjoittamassa K. H. Wiikin elämäkerrassa, kuinka tämä tannerilaisten syrjäyttämä entinen puoluesihteeri kerta toisensa jälkeen vaati eduskunnassa ehtona puolustusmäärärahojen korottamiselle armeijan puhdistamista "fascistisista" aineksista. Vaikka Wiikin käyttämän luonnehdinnan ottaisi vain teknisenä terminä ja muutenkin ns. suolahiukkasen kera, Jokisipilän & Könösen kirjan kuvaukset 30-luvun upseerikunnan valtaosan poliittisista mielialoista eivät faktisesti niin kovin kauaksi loittone Wiikin puheista - aina korkeimmalta huipulta, sotaväen päälliköstä Hugo Östermanista lähtien.
Kulttuurielämän "hegemonioista" riittäisi paljonkin puhetta, mutta niistä on Emma-Liisa aikaisemmin antanut osuvia esimerkkejä, joten kylliksi tällä kertaa.