Keskustelua: Valokuva(n kontekstualisointi) näyttää modernin maailman. Kommentti artikkeliin Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa

Historiallisen Aikakauskirjan sisällysluettelot, pääkirjoitukset, lehdessä julkaistut keskustelupuheenvuorot sekä keskustelua artikkeleista. Foorumilla kirjoitetaan oikeilla nimillä ei nimimerkeillä.

Valvojat: Marjo Pihlajaniemi, Riitta Oittinen, Klaus Lindgren, Kati Parppei, Jukka Palm, Jouko Nurmiainen, Annastiina Mäkilä, Pirjo Markkola

Mervi Autti
Viestit: 1
Liittynyt: 07.05.13 16:19

Keskustelua: Valokuva(n kontekstualisointi) näyttää modernin maailman. Kommentti artikkeliin Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa

Viesti Kirjoittaja Mervi Autti » 07.05.13 16:28

Mervi Autti: Lukijan kokemus: Valokuva(n kontekstualisointi) näyttää modernin maailman. Kommentti artikkeliin Anne Ollila, Kuva modernisoituvasta Suomesta – Härmän häjyt kahleissa 1869 (HaiK 1/2013)

Postikortti n. 1905. Kts. Teksti sivulta: Rannanjärvi och Isontalon Antti(Nykarlebyvyer)

Artikkelin pääosassa on valokuva kahdesta vangista, Antti Isotalosta ja Antti Rannanjärvestä. Kuva on ikoni, ”yksi modernisoituvan Suomen avainkuvista”, kuten Anne Ollila kirjoittaa. Sen kautta tutkija tarkastelee yhteiskuntaa ja sen ilmiöitä mikrohistorian periaatteiden mukaisesti.

Lukijan korvassa alkaa kuulua laulu ”Isontalon Antti ja Rannanjärvi ne tappeli kaharen keeskeen…,” ja samalla yksittäisestä poliisikuvasta, tunnistevalokuvasta sinkoaa imaginäärisiä säikeitä moneen suuntaan. Niistä saa käsityksen valokuvan avulla tapahtuvasta kontrollista ja vallankäytöstä väkijoukkojen hallinnassa. Säikeet kuvasta johtavat muun muassa isojen isäntien kymmenen vuotta kestäneeseen terroriin, Suomen kuuluisimpien puukkojunkkareiden luomaan pelon ilmapiiriin (”tapa sinä Kauhavan ruma vallesmanniii…”) ja nimismies Aldolf Hägglundiin. Tämä oli saanut merkittävän arvovaltavoiton, kun Härmän häjyt olivat vihdoin kahleissa. Ei Kauhavan vallesmannikaan viaton pulmunen ollut, väkivaltainen oli hänkin. Valokuva Isotalosta ja Rannanjärvestä johtaa kuristamaan 1800-luvun lopun murrokseen Suomessa, väestön siirtymiseen kaupunkeihin, irtolaisongelmaan, rikollisuuteen ja väkivaltaan.

Vaikka vallankäyttö ja kontrolli leimasivatkin osaa aikakauden valokuvista, ne voidaan silti nähdä demokratisoitumisen välineenä, kirjoittaa Ollila. Poliisikuvat kun syntyivät visiittikorttien eli käyntikorttikuvien rinnalla. Massatuotannon myötä ne halpenivat ja melkein kuka tahansa saattoi kuvauttaa itsensä. Ihmiset eivät pelkästään halunneet nähdä itseään, sukulaisiaan tai ystäviään valokuvissa, vaan uudenlaiseen kuvakulttuuriin kuuluivat myös julkisuuden henkilöt, taiteilijat ja hallitsijat. Heidänkin kuviaan sujautettiin valokuva-albumeihin – tunnettuja olivat myös Härmän häjyt, joista levisi lukuisia kopioita ympäri maata. Valokuva olikin laulujen ohella luomassa rosvoromantiikkaa. ”Isontalon Anttiii…”

Valokuvan ”häjyistä” otti 27-vuotias vaasalainen valokuvaaja Julia Widgrén, jonka henkilökohtaiselle uralle tapahtuma oli onnenpotku. Kuva oli esillä Vaasan kotiteollisuusnäyttelyssä, missä se sai runsaasti huomiota – ja kuvanottaja mainosta itselleen. Yleensä hänen asiakkainaan oli puukkojunkkareita tavallisempia ihmisiä, jotka halusivat itsestään valokuvan. Säie Widgrénistä laajenee valokuvaajuuteen ja erityisesti valokuvaajanaisiin. He saivat palkkatyön myötä mahdollisuuksia itsenäisempään elämään, ja valokuvaajan ammatista itsessään tuli modernin ilmaus. Ala olikin mielenkiintoisella tavalla jossain määrin vapaa sukupuolittuneista käytännöistä.

Valokuvakeksintö loi uusia tapoja maailman ja ihmisten kuvaamiseen, moderniin, ja myöhemmät tulkinnat valokuvista avaavat näkökulmia menneeseen maailmaan. Valokuvilla on se ominaisuus, että ne voivat saattaa meidät tekstejä helpommin dialogiin tutkimamme aikakauden ja tuolloin eläneiden ihmisten kanssa, kuten tässäkin artikkelissa tapahtuu. Ilman kontekstia kuvat eivät kuitenkaan johda mihinkään: Susan Sontagin mukaan valokuva on vain paperinpalanen silloin, kun sen kiinnikkeet yhteyksiinsä ovat irronneet ja henkilöiden nimet ja kuvauspaikat ovat unohtuneet.

Menneistä ajoista kertova valokuva voi ajelehtia ”pehmeään ja epätarkkaan menneisyyteen, joka sallii kaikki mahdolliset tulkinnat”. Anne Ollila tulkitsee Widgrénin ottamaa valokuvaa Härmän häjyistä suhteessa muihin lähteisiin. Ne kontekstualisoivat, sitovat aikaan ja paikkaan, luovat säikeitä kulttuuriin ja sosiaalisiin järjestyksiin. Merkittävä osa kontekstin luomista on myös aiemmin tehty tutkimus näkökulmineen ja johtopäätöksineen.